Stressin purkua kirjoittamalla

Aamu valkenee hiljalleen, ulkona on vihdoinkin talvi ja pikkupakkanen. Luntakin on satanut mukavasti kuorruttaen ympäristön kauniiksi talviseksi ihmemaaksi. Hiljaisuuden ulkona rikkoo vain linnun piiperrys silloin, tällöin. Luonto nukkuu.

Koira on nauttinut omasta elementistään, hyppii ja loikkii innoissaan kinokselta toiselle ja uppoaa jälleen puoleen koiraan asti lumeen. Tätä on jo odotettu. Perinteisesti myös koko kuono katoaa lumeen ja ylpeänä pitää luminokaretta nenässään jolkotellen eteenpäin.

Ihan kuin lunta olisi nyt enemmän, kuin vuosiin näihin samoihin aikoihin? Hyvä niin, olen iloinen siitä, jos ja kun talvi on talvi kaikessa perinteisessä muodossaan eli pakkasta ja lunta; mitä enemmän, sen parempi. Elämä on helpompaa kaikinpuolin lumen kera.

Kirjoittaessa tätä, Uma hiipii uniltaan ja käy kysymässä, josko lähdettäisiin ulos kurkistaen samalla kulman takaa katsoen minua kovin kysyvästi. Kohta mennään, ihan kohta…Itsellekin on jälleen ilo lenkkeillä lämpöisin talvitaminein, ei tarvitse pukea kerroksia kerroksien päälle ja silti hytistä kylmästä. Sain itseäni niskasta kiinni, päästen viimeinkin talvitakkiostoksille. Takki löytyi kovin yllättäen jo ensimmäisestä kaupasta ja vieläpä ensimmäinen, jota päätin sovittaa- harvoin käy siis noin, yleensä joudun tekemään kymmeniä sovituksia ja mikään ei oikein tunnu istuvan päälle, mikään ei näytä omaan silmään hyvältä tai jotakin muuta pientä, mutta häiritsevää.

Löysin myös lämpöiset kengät, joissa jalat ei palellu, vaikka ulkona olisi kuinka kylmä. Villa ja huopa materiaalina vaan yksinkertaisesti toimii näillä leveysasteilla ja minun jaloilla. Muistelen lapsuudessani minulla olleen kiljuvan punaiset huopikkaat, sellaiset missä ei kumipohjia ollut ja muistelen myöskin, miten olivat lämpöiset jalkaan.

Viime viikolla olikin ensimmäiset yli kymmenen asteen pakkaset ja kokemuksesta jo tiedän koiran viihtyvän ulkona paremmin ja pidempään kovalla pakkasella. Lämpimät kengät tekivät tehtävänsä ja minun ei tarvinnut kiirehtiä kotiin varpaiden paleltumisen vuoksi, vaan saatoin kulkea Uman perässä metsässä niin kauan, kuin oli tarpeen ja ulkoilukokemus kirpeässä pakkassäässä oli nautinto tällä kertaa. Puissa kimmelsi jäinen huurre, joka kimalteli matalalla paistavan auringon kanssa kilpaa, painuen hetimiten takaisin näkyvistä.

Syksyllä kaivoin keskenjääneet pitkävartiset villasukat käsiini ja hyvin vähän kerrallaan niitä neulon. Ehkä valmistuvat talven aikana, tai sitten eivät. Kiirus ei onneksi ole ja sukkien kokoa katsellessa, mietin kelle olinkaan niitä oikein tekemässä? Noh, ei silläkään ole väliä, kiire loppui minun osalta kolmen vuoden takaiseen sydämen ohitusleikkaukseen ja sen jälkeen olen opetellut elämään kiireettä ja turhia hötkyilemättä.

Olen myös opetellut helppoa, nopeasti virkaten tehtyä pipoa. Lasten ollessa pieniä, neuloin ja virkkailin heille pipoja ja aina sen hankalimman kautta. Nuorempana ja ennen lasten syntymiä tein paljon erilaisia pöytäliinoja ja muita käsitöitä myöskin. Nyt muistelen uudelleen erilaisia tekniikoita, josko innostuisin uudelleen tekemään vaikkapa pitsisiä pöytäliinoja?

Käsitöissä ohjeiden kääntäminen vasenkätiselle on hieman hankalaa ja monesti joudun soveltamaan ja hyväksymään lopputuloksen olevan hieman erilainen, kuin alkuperäisessä ohjeessa oleva. Olen oppinut niin neulomisen, kuin virkkuunkin silmukat tekemään omalla tavallani ja ulkonäkö niissä poikkeaa yleensä oikeakätisen vastaavista silmukoista.

Vasta nyt ymmärrän peruskoulun käsityönopettajien moitteet siitä, kun en ikinä saanut silmukoita näyttämään samalta, kuin oikeakätisten oikeaoppiset luomukset. Samat opettajat eivät sitten kuitenkaan osanneet opettaa vasenkätisen neulontaa tai virkkuuta ja jättivät minut selviämään yksin ja toivoivat, josko joku vasenkätinen läheinen olisi minua opettanut. Virkkauksen saloihin minut opasti kummitäti, joka omalla taitavalla esimerkillään kannusti yrittämään silmukka kerrallaan. Neulominen on jäänyt perusvillasukkiin, vaikka olisin toivonut oppivani tekemään niitä monimutkaisiakin neuleita,-kuvioita. Ohjekirjasta tosiaan ei ole mitään apua, koska aivoni eivät kykene kääntämään silmukoita vasenkätisyydelle.

Aloitin tosiaan muhkupipon virkkausta ja vaikka kuinka yritin, en saanut samanlaista jälkeä, kuin ohjeessa eli oikean ja nurjan puolen symmetristä samanlaisuutta. Joten, tulossa on vasenkätinen pipo 🙂 .

Huomaan hieman kokevani ylimääräistä stressiä näin joulun lähestyessä, kuten aina ennenkin. Lahjat, syömiset ja muut jouluun liittyvät valmistelut saavat aikaan melkein harmaita hiuksia. Tiedossa on jälleen kaikenmaailman kompromissejä, yritystä pitää ihmiset tyytyväisinä pienellä budjetilla. Samalla kamppailen oman jaksamisen kanssa ja kyllä se niin on meidänkin perheessä, että minun tehtävänä on se joulun luonti. Jos en tee jotakin, ei sitä kukaan muukaan ymmärrä tehdä ja jokainen odottaa kuitenkin, että jouluun kuuluu ne tietyt jutut, mitkä on aina ennenkin olleet. Äiti hoitaa, äiti tekee….

Kuka hoitaisi minua, äitiä? Kuka tekisi minulle, äidille joskus jotakin vastavuoroisesti? Tätä pohdin kaikkein väsyneimpinä hetkinäni, stressin ja liiallisen kuormituksen jälkeen, kun palautuminen on luokkaa nolla ja hektisyys vain elämässä jatkuupi päivästä toiseen tai ikävien sattumusten sarja iskee kapulansa rattaisiin, kuten viime viikkoina on ollut ikäviä tapahtumia yksi toisensa perään.

Oma mieleni onneksi suojaa minua, ja en muista tapahtumia. Olen onnistunut elämäni aikana luomaan itselleni muistin mustan aukon, jonne voi kipata kaiken ikävän, jotta seuraavana päivänä kykenen toimimaan normaalisti, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Yön aikana ikävät tapahtumat vain häviävät muistista. Asioiden ja tunteiden käsittely tapahtuu sitten, kun on aikaa ja tilaa prosessoida niitä rauhassa. Tämä oli aikanaan yksi syy oman kirjoittamisen aloittamiselle, jotta muistaisin myöhemmin. Vahvasti traumatisoitunut mieli toimii omalla kohdalla kovin tehokkaasti ja tarkoituksenmukaisesti, vaikkei se aina niin mukavalta tunnukaan, kun ei kunnolla eilistä päivää kykene muistamaan.

Kaikesta huolimatta, hyvää loppuviikkoa kaikille!

Suuri pieni oivallus

Tänään on perjantai, vika koulupäivä ja syysloma on ensiviikolla koululaisilla. Lapset ovat lomansa isäviikolla viikonloppua lukuunottamatta. Aika harvinainen tilanne omalle kohdalle. Yleensä lasten syysloman ajankohta, tai mikä tahansa loma on aina sattunut juuri omalle viikolle.

Vuosi sitten paahdoin töissä pää kolmantena jalkana ja sekään ei riittänyt muuhun kuin itseni totaaliseen väsyttämiseen. Muistelen ensimmäisen stopin omassa jaksamisessa tulleen juurikin näihin aikoihin, ja siitä yritin vielä vähän jaksaa yli talven. Tammikuussa taisin sitten romahtaa ylitsepääsemättömien työsuorituksien edessä ja jäin sairaslomalle uupuneempana, kuin koskaan aiemmin.

Paluuta ei enää ole rakastamaani työhön. Kevään kuluessa irtisanoin itseni ja olen sen jälkeen yrittänyt toipua työn aiheuttamasta uupumisesta. Vajaan työaikani sisältö muuttui kovin nopeaan ja minulle kävi niin, että jouduin yhden työpäivän aikana tekemään kahden, jopa kolmen ihmisen työt yhdessä vuorossa. Minusta ei ole sellaiseen rääkkiin ja vaikka oli ollut kolme päivää peräkkäin vapaata, en enää palautunut vapaapäivillä työkuntoiseksi. Liian raskaaksi kävi työ kuukausien edetessä ja kuulemma muutosta työn määrälliseen keventämiseen ei ollut mahdollista toteuttaa. Joten irtisanoutuminen oli minulle ainoa vaihtoehto.

Olla itselleen armollinen? Koko kevään mietin tuota teemaa ja opettelin aiempaa enemmän huomioimaan omaa kokonaisvaltaista oloa. Nyt talven kolkuttaessa ovelle, henkinen puoli minussa alkaa olla entisellään. Ajatus kulkee ja pystyn taas suuntautumaan muuhunkin kuin itseeni, noin pääpiirteissään.

Tein erittäin suuren havainnon menneellä viikolla ja olen makustellut asiaa mielessäni muutamia päiviä. Minulla on yksi erittäin suuri ongelma oman kehoni kanssa. Jännitäpä kehosi aivan äärimmäisen jännittyneeksi, päästä varpaisiin ihan syviin lihaksiin asti. Pidä jännitys niin pitkään kuin pystyt ja veikkaan, ettei se kovin pitkään onnistu, ennenkuin on palautettava keho luonnolliseen olotilaansa? Oma havaintoni itsestäni oli juuri tuo, jännittyneisyys koko kehossa jatkuvana kipua aiheuttavana olotilana. Kehoni ei kykene siis rentoutumaan, jopa nukkuessani kehoni on jokaista lihasta myöden jännittyneessä kivuliaassa tilassa ja kaikkeen tottuu, niin että asiasta on tullut minulle aivan normaali inhottava olotila. Kehoni ei osaa rentoutua, mieli ei ymmärrä rentouttaa ja oma tietoisuus asiasta on ollut poissa.

Ei ole mikään ihme, että joka kohtaa koskee ja kävely on yhtä helvettiä, vaikka kävelyn pitäisi nimenomaan rentouttaa. Kehoa koskee levossa, istuessa ja eihän se mikään ihme ole, kun on kokovartalojäykistys päällä 24h vuorokaudesta. Aloin miettiä, milloin viimeksi olisin kokenut oloni rennoksi ja omaksi kauhuksi en saata muistaa aikaa, jolloin olo olisi ollut rento. Paitsi ehkä juuri sairaalassa hyvin lääkittynä sen pari viikkoa pötkötellessä ja kotona muutamia viikkoja toipuessa leikkauksesta.

Loppusyksyn teemaksi tuleekin itselleni rentoutuminen, ihan fyysinen rentoutumisen opettelu. Olen nyt ulkoillessani kiinnittänyt huomion siihen, miten kivuliasta kävelyni on, riippumatta nopeudesta, kengistä tai hengityksestä, kävelytyylistä tai asennosta. Kävellessä lihakset ja koko kroppa jännittyvät vielä vähän lisää jo olemassaolevasta korkeasta jännittyneisyyden tilasta. Kyllähän sellainen sattuu pidemmän päälle. Olen iltaisin kiinnittänyt huomioni siihen, miten myös nukkumaan käydessäni kehoni jännittyy äärimmilleen ja siinä sitten nukun, heräten yhtä väsyneenä kuin illalla osaamatta edes unen aikana rentoutua.

Kehollinen terapia varmaan olisi minulle tällä hetkellä se paras apu, vaan tiedän sen olevan todella hankalaksi saada ja niin pitää tämäkin asia opetella nyt itsekseen. Hieronta olisi ehkä hyvä, vaan en saata edes ajatella, että joku koskisi kehooni, ei. Se ei ole vaihtoehto ainakaan nyt. Olen päässyt nyt alkuun kuitenkin, tiedostaminen ja tunnistaminen on erittäin hyvä alku lihasjännityksen purkamiseen. Pitää oppia rentouttamaan lihakset, pitää oppia tunnistamaan se hetki, kun lihakset alkavat jännittyä ja opetella pysymään rentoutuneena jotenkin.

Ollessani tänään aamulenkillä, huomioin erityisesti omaa jännittyneisyyttä ja kipua kehossa askelia ottaessa. Jännittyneisyys todellakin lisääntyy jokaisella askeleella ihan koko kehossa, vaikka asian pitäisi olla juuri päinvastoin, eli rentoutuminen pitäisi tapahtua juuri kävellessä. Pohdin omaa historiaa ymmärtäen itselleni kävelyn olleen useimmiten pakoa jostakin tilanteesta, en muista kävelleeni aiemmassakaan elämässä vain kävelyn ilosta, vaan aina mukana oli jonkinlainen pakko.

Pienimmät oivallukset arjessa, ovat näköjään niitä kaikkein tärkeimpiä..