Pienestä sitä onkin onnellinen? Ei vain ja kyllä on paljon asioita elämässä, joista saan olla kiitollinen. Vielä kymmenisen vuotta sitten perussävy mielenlaadussa oli enemmän negatiivinen ja synkkä, kuin valoisa ja positiivinen.
Päättelin ehkä kovin lapsellisestikin, että kun ensimmäiset 35 vuotta elämästä on kurjaa ja onnetonta, niin ehkäpä sitten ne seuraavat vuosikymmenet voisivat olla päinvastaisia.
Halusin kokea, millaiselta elämä tuntuu, kun perussävy on positiivinen. Halusin tietää, millaista on kokea onnea ja onnellisuutta aidosti. Sillä tiellä olen edelleen.
Eräänä aamuna sain huomata, että elämäni perussävy oli muuttunut, minä olin muuttunut ja ajatukseni olivat muuttuneet täysin päinvastaisiksi, kuin ennen.
Alla oleva teksti kuvaa hyvin lähes kymmenen vuoden takaista mielentilaani; hämmennystä, masennusta, toivoa, epätoivoa ja oikeastaan kaikkea sitä muutosta, mikä lähti liikkeelle vierivän kiven tavoin.
Etsin jotakin, en tiedä mitä.
Kenties itseäni? Kenties rakkautta?
Itsestäni rakkautta?
Mikä on se, joka peilistä katsoo, en tunnista kuvaani.
Vain silmät suljettuina olen elossa.
Olenko sittenkään, mitä jos kaikki on yhtä suurta virhettä?
Mitä jos sittenkin olen virhe, virheiden joukossa?
Huutava vääryys, hiljainen huuto.
Elän, hengitän, mutten elä. En elämästä saa kiinni koskaan.
Tänään kaipaan rakkauden tunnetta eniten koskaan, janoan rakkautta, jota en saa.
Uusi seikkailu, liisa ihmemaassa?
Mistä sekin tuli, tulipahan vaan.
Ajattelen ja en ole. Toisinaan olen ja en ajattele. Kuinka ristiriitaista ja niin totta.
Kirjoitan kaipuutani, en kaipaakseni.
Kirjoitan ja pakenen. Todellisuus on väärä, minulle.
Mikä on se oikea todellisuus? Hajoanko tänään, vaiko vasta huomenna?
Milloin on aika?” 16.11.2016
Nyt olen tässä, takana on paljon elämää, lisää kokemusta ja tietoisuutta. Kiitollisuus on kasvanut vuosien myötä, samoin kokemukseni onnellisuudesta.
Moni asia on saanut syynsä, selityksensä edellisten vuosien aikana ja tekstin otsikkona ollut kysymysmerkkikin on saanut vastauksia.
Olisinpa tiennyt tuolloin olevani neuroepätyypillinen adhd, c-pttsd:n oireista kärsivä ihminen? Olisiko elämäni suunta ollut toisenlainen, helpompi? Ehkäpä ei, olisin voinut kadota kaikkien diagnoosieni taakse ja käyttää niitä tekosyinä kaikkeen kaikessa.
Nyt hallitsen elämääni itse, sitä ei määritä kirjainyhdistelmät, ei diagnoosit. Kaikista ja kaikesta elämästä olen tarponut yksin eteenpäin. Olen noussut sängynpohjalta jokainen päivä, kantanut vastuuni aikuisena, äitinä lapsilleni ja selviytynyt lapsesta lähtien, yksin.
Saan todellakin olla iloinen, onnellinen ja luottaa edelleen elämään.
Töissä saa ajatella, ihan omia ajatuksia ja siitä pidän suuresti. Oikeastaan se on uskomatonta, miten sitä voikin uppoutua tekemisen lomassa ajatusten ja tunteiden maailmaan niin syvästi.
Aika ei matele, se suorastaan kiitää ja ennenkuin huomaa, on jälleen tauon paikka. Kuulokkeista kuuntelen äänikirjaa tai hyvää musiikkia, riippuen ihan siitä, mitä tarvitsen. Lisää energiaa vaiko hieman rauhoittumiseen sopivaa. Keskittyminen on hyvää ja työteho säilyy.
Kiinnitän paljon huomiota ympäristöön, tunnelmiin ja ihmisten välisiin suhteisiin ihan luonnostani. Vaistoan, jos jotakin on meneillään ja jään rauhassa kuulostelemaan, milloin solmut alkavat rakoilla ja pakka leviää milloin missäkin. On melkoisen mukavaa olla sivustakatsojana kaikelle. Näen ja kuulen paljon asiakkaiden parissa ja ilo auttamisesta jättää mielen sopukoihin jälkensä.
Ihmisenä taidan olla ilmeisen turvallinen ja minulle on helppo avautua; huomaan useinkin kuuntelevani asiakkaiden vuodatusta, unohtaen liki hetkessä kaiken kuulemani. Unohtamisen taito on siunaus, kenenkään asiat eivät jää kummittelemaan mieleni syvyyksiin ja useinkaan en koe epämiellyttävänä olla läsnä, kun tarve vaatii. Ihmettelen lähes päivittäin, kun asiakastyö ei kuormita samoin kuin ennen.
Opiskelen edelleen ihmistuntemusta, mietin useinkin miksi joku ihminen sanoi niin tai teki näin. Vielä en kehtaa kysyä asiaa suoraan, vaan jään miettimään asiaa itsekseni. Yleensä kotona pitkällisen pohdinnan jälkeen löydän mahdollisen vastauksen kysymykseeni. Alla on suora lainaus julkisesta kommentista, joka kertoo paljon sanojasta itsestään, valitettavasti.
Kukaan ei Suomessa kuole nälkään, sen pitää KELA huolen. Jos ei ruokaa saa, niin se on ihan omaa tyhmyyttä!!! Sanon tämän siksi, että te luuserit, jotka odotatte tukianne käsi pitkällä ilman, että nostatte persettänne siitä tuolista, niin olette ansainneet köyhyytenne. -Mikko Talso- eduskunta-avustaja”
(Alla olevasta nuolesta lisää tekstiä)
Kelassa on noin neljän kuukauden käsittelyaika esimerkiksi asumistukiasiakkaan siirtyessä eläkkeensaajan asumistuen tukimuotoon. Eläkepäätöskin venyy useiden kuukausien mittaiseksi. Tätä ennen asiakas on voinut olla työkyvytön työtön sairausrahakauden päätyttyä. Se, että ihminen odottaa kuukausia KELAn päätöksiä, ei ole sen hakijan vika, eikä varsinkaan tyhmyyttä. Väitän tässä, että suurin osa nykyisistä työttömistä on oikeasti työkyvyttömiä työnhakijoita, joilla on virallinen sairausrahakausi käytetty. Moni tällainen työkyvytön työtön on kierteessä, jossa odotellaan työttömänä uutta sairausrahakautta, joka on mahdollista vasta, kun tietyn ajan ollut esimerkiksi töissä tai työkyvyttömänä työttömänä. Viimesijainen tuki, toimeentulotuki ja sen hakeminen on tehty hyvin vaikeaksi ja senkin päätöksen saamiseen menee nykyisin viikkoja. Sitä ei tyhmä ihminen edes kykene hakemaan, se on sellainen hakemus,-liiteakrobatiasuoritus se. Ja, mikäli hakemuksesta uupuu jokin liite, hakemnuksen käsittelyaika alkaa alusta eli taas uudet viikot ihminen joutuu odottamaan päätöstä. Totta on, ettei muutamissa viikoissa vielä nälkään kuole, muttei KELAn toiminta ainakaan edistä ihmisen hyvää elämää, päinvastoin. Kun tukilaji muuttuu toiseksi, takaisinperinnältä ei voi välttyä pitkien hakemusten käsittelyaikojen vuoksi. Takaisinperintä suistaa jo muutoinkin tiukan taloudellisen tilanteen katastrofiin ja aiheuttaa myös henkistä hätää sekä suorastaan vihaa, koska ei hakija itse ole pitkittänyt päätöksiä. Tukien onnistunut hakeminen ei onnistu tyhmältä, valitettavasti ja KELA ei pidä huolta siitä, saako ihminen ruokaa vaiko ei. Kuukausien odottaminen KELAn päätöksien tekemisessä ei edesauta ihmisen elämää. Samalla lailla kaikilla on laskut maksettava oli tuloja taikka ei. Ennakointi taloudellisessa mielessä on mahdotonta ihmiselle, joka tarvitsee KELAn etuuksia ja joutuu hakemaan esimerkiksi toimeentulotukea. Kukaan ei huvikseen hae tukia, joihin on lakisääteisesti oikeutettu ja moni on täysin tietämätön hänelle kuuluvista KELAn etuuksista myös eli pajon jää ihmisiä tietämättömyyden vuoksi tukien ulkopuolelle. Nyt, kun osa-aikatyön tekeminen alkoi vähentää automaattisesti erilaisia tukia, loppui se ns. kannustin näiltä osa-aikaisilta, jotka pääsääntöisesti olivat näitä kokoaikatyöhön kykenemättömiä jollain lailla sairaita, mutta pieneen työaikaan soveltuvia. Nyt ei tarvitse tehdä töitä oman voinnin mukaisesti, vaan pitää olla kokoaikaisesti poissa työelämästä. Edelleen väitän, ettei kukaan tietentahtoen halua elää tukien varassa, noin 500eurolla kuukaudessa, työttömyyteen on yleensä syynä jokin sairaus taustalla ja sitä ei ole asianmukaisesti tunnistettu ja hoidettu. Lainauksessa kirjoittaja pitää KELAn tukien saajien luusereina, jotka hänen mielikuvassaan odottavat käsi pitkällä tukiaan istuen perseellään tuolilla eli kaikki perheet, sairaat,-vammaiset.-etniset ryhmät,-sotilaat,-vanhukset sekä ne, joille ei ole etsinnöistä huolimatta löytynyt itselle soveltuvaa työtä l. toimeentuloa. KELAn asiakkaina on paljon muitakin, kuin työttömät omana ryhmänään.
Ihmisten toimintatavat muiden ihmisten kanssa ovat erilaisia. Itsekin toimin ihmisten parissa omalla tavallani ja enää en suostu esittämään roolia. Olen se mikä olen ja piste. Olen hyväksymässä itseni juuri tällaisena kuin olen. Joskus vielä huomaan ujuttautuvani ihan huomaamattani entiseen rooliini, siihen mikä sai minut uuvuksiin sosiaalisten tilanteiden jälkeen.
Ihmiset yleensä puhuvat ja tekevät asioita omista persoonallisista lähtökohdista käsin, motiivina voi olla ihan mitä tahansa. Monesti joudun miettimään mikä on jonkun ihmisen motiivi toimia tai puhua tietyllä tapaa, kohdella toista kanssakulkijaa huonosti esimerkiksi? Onko oman erinomaisuuden ja ylemmyyden tunteen kanssa mukava kohottaa egoaan vielä vähän ylemmäs?
Positiiviseen tapaan toimia ihmisten parissa en hirmuisesti kiinnitä huomiota, jotenkin se on niin itsestäänselvää ja oma perusolettamus on edelleen se, että ihmiset toimivat toistensa pääosin positiivisesta lähtökohdasta käsin.
Olen kokenut elämäni aikana monia erilaisia ihmissuhteita ja omaksi onnekseni olen saanut hyvin paljon kokemusta hankalistakin ihmisistä. Olen kehittänyt oivallisen tavan suoriutua sellaisten ihmisten seurasta, joiden tarkoitus on vain korottaa omaa paremmuuttaan ja erinomaisuuttaan suhteessa muihin.
Viime kuukausina aikaa on ollut pysähdellä oman elämän äärelle. Hetkittäin havahdun tietoisuuteen siitä, että olen vihdoin oman elämäni ohjaksissa kiinni nauttien tunteesta suunnattomasti.
Aiemmin siis olen helposti ajautunut tilanteeseen, jossa huomaan toisen ihmisen pompottavan minua mielensä mukaisesti ja ikäänkuin päässeen ihon alle. Olen oppinut rajoista ja niiden asettamisesta. Olen oppinut kunnioittamaan itseäni ja ylitseni ei ole enää niin helppoa kävellä, kuin aiemmin. Alitajuinen tarve miellyttää muita on kadonnut yhtä varmasti, kuin olen oppinut tervettä luottamusta suhteessa itseeni. Ihmisenä olen yhtä arvokas ja hyvä, kuin tuo toinenkin.
Perusolettamukseni ihmisen hyvyydestä kostautuu usein ja jään nuolemaan näppejäni huomatessani usein kantapään kautta hyvyyden olevan vain jotakin, mitä ihanteeksi sanotaan. Se on aiheuttanut minussa näiden vuosikymmenien aikana jonkinlaista ihmisvihaa suoraan sanottuna ja tiedostan, etten ihan aina ymmärrä ihmistä. Varsinkin aikuisten ja erityisesti vanhempien ihmisten keskuudessa pettymys ihmisyyteen on ollut toistuvaa, vaikka sitä luulisi ihmisten kehittyvän ja kasvavan elämän aikana?
Mihin se ihmisen henkinen kasvu ja kehitys sitten oikein päättyy ja miksi? Vai onko se koskaan edes alkanutkaan joidenkin kohdalla? Keskeneräisyys on kuitenkin hyväksyttävää ja jokainen meistä kulkee sitä omaa tietään elämässään eteenpäin. Siitä syntyy yksi erilaisuus ihmisten kesken.
Erilaisuudet ja niistä puhuminen koetaan vaikeiksi. Jotkut tosin tekevät suurenkin haloon itseä koskettavista erilaisuuksista, toiset taasen pelkäävät leimautumista taikka kiusanteon mahdollistumista ja useinhan niin onkin, että erilaiset pyritään erottamaan joukosta.
Vaikka olemmekin ihmisinä erilaisia, se ei anna kenellekään oikeutta kohdella toista huonosti tai epäkunnioittavasti tai alentavasti.
Valitettavasti aina on ihmisiä, joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan muiden ihmisten yli kävely, tavalla tai toisella. Heidänkin kanssaan joskus joutuu olla tekemisissä, pitää tulla toimeen ja heidän kohdallaan on ensiarvoisen tärkeää oppia asettamaan jämäkät rajat, joiden ylitse ei ihan niin vain kävellä.
Omalla kohdalla valitettavasti on ihmisten aiheuttamia tilanteita, jotka vielä triggeröivät kovin voimakkaasti ja sisäisesti vapisen kuin haavanlehti kesätuulessa. Sellaisen tilanteen jälkeen haluan vain paeta paikalta nopeasti kotiin. Siinä tilanteessa ja tunnelmassa en kykene minkäänlaiseen vuorovaikutukseen, en kykene vastaanottamaan viestiä toiselta.
Toipumiseen menee sitten oma aikansa, kun negatiiviset tunteet ja niiden ote lakkaavat. Tämän jälkeen kykenen taas ajattelemaan ja ottamaan vastaan ympäristön informaation. Onneksi jo nykyisin tiedän trauman puhuvan niissä tilanteissa ja tiedostan, mikä on itsestä tullutta tunnetta ja mikä on muualta lähtöisin.
Joskus joku yksittäinen ihminen saa aikaan negatiivisen tunnemylläkän. Sitä sitten mietin ja pähkäilen mistä moinen ja mikä on oma osuus ollut asiassa. En osaa/uskalla näissäkään tapauksissa palata asiaan ja kertoa ihmiselle omaa kokemustani jostakin tilanteesta, vaan annan asian jäädä ja unohdan mieluummin ja jatkan, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Olemme jokainen omalla matkallamme elämässä ja kuljemme juuri sitä oikeaa polkua, omaan tahtiimme. Tärkeintä ei ole päästä perille, vaan tärkein onkin se itse matka, jota kuljemme.
Jokohan kohta pääsen eroon olohuonetta koristavasta pöheltimestä? Onneksi jätin sen vielä paikoilleen edellisen viikkosiivouksen yhteydessä. Ilma sisällä on hyvin kosteaa ja pöhellintä apuna käyttänen sisäilman kosteus häviää parissa tunnissa. Nyt tuo hökötys on pelastanut jo kaksi kesää ja se 24 astetta sisällä riittää oikein hyvin, mikäli ulkona varjossa on sen yli 30 astetta. Mikä oli itsellä motiivi ko. laitteen hankintaan? No koira, ei itsestä niin väliksi, vaikka sydän meinaakin käydä kovilla kuumassa kodissa.
Osa meidän matoista jäi nyt pesulan pestäviksi. Jotenkin en vain ehtinyt enää mattopyykille, aina jollakin oli jotakin, mihin minua tarvittiin ja kenelläkään ei ollut vastaavasti aikaa lähteä auttamaan minua yhden ison ja painavan maton kanssa. Tässä kohden joudun antamaan periksi, omat voimat eivät riitä suuren ja läpimärän maton nosteluun ja on vain hyväksyttävä vaihtoehto B, pesula.
Komeron sain siivottua vihdoin eilen, ja eihän siellä enää ollutkaan mitään pois heitettävää tai ylimääräistä. Olin aiemmin jo siis tehnyt siivousta rankalla kädellä sielläkin. Ihmettelen kuitenkin, miksi minusta edelleen tuntuu sellaiselta, että meillä on ihan liikaa tavaroita? Onko ne nyt niitä, millä on jokin tunnearvo kuitenkin ja en vain raaski heittää pois? Vaikka todennäköisesti niitä ei kukaan tarvitse saatikka käytä enää missään? Olenkohan repsahtanut ajattelemaan ”Mitä jos joskus tarvitsen?”.
Kukat ovat edelleen hengissä, vaikka unohdan niitä kastella. Pyykkiä saan pestä paljon tai vähän riippuen perheen kulloisestakin kokoonpanosta. Juuri nyt olen saanut omat aluseni tyynyineen ja peittoineen kaikkineen pyöräytettyä koneessa, lasten vastaavat tuli jo aikoja sitten pestyä.
Ruokaakin laitan niillä viikoilla, kun lapset äitiviikollaan, ellei joku nuorista/miesystävä välttämättä halua harjoitella jonkin tietyn aterian valmistusta. Muutoin minusta tuntuu edelleen typerältä nähdä vaivaa pelkästään itseni ruokkimiseen ja jos miesystäväni ei olisi kuvioissa mukana, voisin elää lapsettomat viikot pelkällä kahvilla ja gluteenittomalla näkkileivällä. (Säästöä sekin).
Aina tai yleensä, kaikki asiat eivät mene niinkuin oli ajatellut tai toivonut. Silloin joutuu miettimään, kuinka asiat hoidetaan toisin ja joskus myös ikäänkuin antamaan periksi, vaikkapa niille omille periaatteilleen.
Arki, mitä se on? Jokaisella on omanlaisensa ja arki koostuu itse kullekin erilaisista tärkeistä/vähemmän tärkeistä, mutta toistuvista kuvioista ja asioista.
Olen itse iloinen, että arki on jälleen lomien jälkeen koittanut meidänkin perheeseen. Ihanaa, kun on lukujärjestys jääkaapin ovessa ja ulkona sataa enemmän tai vähemmän. Herätys, lapset kouluun, koiran kanssa ulos, päiväunet? Keittiö, pyykit, siivous, ruuanlaitto, kauppareissu, ruokailut, menot, läksyt, iltapalat, suihkut ja niin edespäin. Arjessa asiat toistuvat lähes samankaltaisina ja melkein ennakoitavissa on päivän kulku viikosta toiseen. Vielä en osaa heittäytyä extempore mihinkään poikkeavaan menoon taikka tekemiseen, vaan minun pitää saada tietää hyvissä ajoin etukäteen mahdolliset muutokset arjessa.
Lasten ollessa alle kouluikäisiä, varsinaiseen arkeen kuului paljon epäsäännöllisyyttä ja epävarmuutta. Olimme molemmat vanhemmat töissä ollessamme vuorotyössä, lasten isä myös oli töidensä vuoksi paljon poissa perheen arjesta tuohon aikaan. Lapset tietysti elivät vanhempiensa vuorotyön mukaisesti elämää ja asioiden ennakointi oli melkoisen mahdotonta.
Ensimmäisen lapsen aloittaessa koulutaivaltaan epäsäännöllisen arjen pyörittäminen alkoi olla sula mahdottomuus. Vuorotyöläisten epäsäännölliset työajat näkyivätkin alkuun koululaisen elämässä yksinolemisena, ja minun vuorotyöni päättyikin melkoisen nopeasti koulukkaiden jäädessä käytännössä yksin kotiin useiksi tunneiksi ja olipa aikoja, jolloin itse näin koululaisia sen pari kertaa viikon aikana hereillä, jos hyvä tuuri sattui.
Arkeen tuli enemmän säännöllisyyttä koulujen alkamisen myötä ja koululaisten lukujärjestykset alkoivat sanella kellonaikoineen arjen marssijärjestystä. On jotenkin helpottavaa saada nykyisin lasten lukujärjestykset keittiön oveen, onhan nuo rytmittäneet elämää jo sen 15 vuotta.
Tätä miettiessä tulee mieleen, miten lapsen ensimmäiset seitsemän vuotta ovat loppujen lopuksi niin lyhyt aika. Tämän jälkeen lukujärjestys, omatoimisuus ja liittyminen yhteiskuntaan askel askeleelta määrittävät suuren osan pienen ja oikeastaan koko perheen elämää. Peruskoulua ei voi käydä vuoropäivähoidon tavoin. Muu yhteiskunta ei pyöri vuorotyöläisten tavoin sekään.
Tässä siis yksi näkökulma omaan tärkeäksi muodostuneeseen ennakoitavaan arkeen ja siihen, miten lasten lukujärjestykset ja aiemmin myös harrastukset määrittivät ajankäyttöä ja sen sujuvaa suunnittelua.
Toinen näkökulma siihen, miksi ihan tavallinen perusarki on itselleni niin tärkeää, liittyy vahvasti omaan ehkä jopa traagiseen menneisyyteen.
Arjen askareet ovat koko elämäni ajan olleet se perusturva. Lapset pitivät huolen siitä, että arjen oli vain yksinkertaisesti toimittava. Pyykit oli pestävä, ruoka laitettava, kaupassa oli käytävä, koti siivottava jne. ja töissäkin oli käytävä hammastakin joskus purren. En saattanut jättää lapsia missään tilanteessa ”heitteille”, niin sanoakseni. Arjen sujuminen piti minut liikkeessä, siinä pikkulapsiarjen/koululaisarjen/teinivuosienarjen pyörityksessä ei ollut aikaa jäädä pohtimaan omia asioita, ei myöskään muiden juttuja.
Pidin arjesta lasten kanssa siis kynsin ja hampain kiinni. Jaksoin, vaikken olisi enää jaksanut askeltakaan, unohdin, kun olisi pitänyt muistaa. Ensisijaisesti ajattelin lapsiani ja muita läheisiä, itsestä ei niin ollut väliä. (Ja näin jälkikäteen ajatellen, olisi ollut hyvä, jos olisin voinut edes joskus pitää itsestänikin huolta. ).
Arjen rutiinit pitävät elämän kasassa, vaikka ympärillä kuinka velloisi myrsky. Se, että on vastuussa jostakin, jonkun hyvinvoinnista, saa ainakin minussa aikaan toimintaa, joka erityisesti mahdollistaa arjen normaalin rullaamisen kaikkien kriisienkin keskellä. Kun arkeen on muodostunut tietty rytmi, sama järjestys, joka toistuu joka päivä samankaltaisena, asiat tulevat hoidetuiksi, kuin selkärangasta, enempiä miettimättä. Jokainen päivä yllätyksistä huolimatta kulki omaa tuttua rataansa rutiinien rytmittäessä päivän kulkua.
Jälkeenpäin vasta ymmärrän, kuinka vaikeiden asioiden ja tilanteiden kanssa olen ollut oman elämäni kanssa ja millainen rooli juurikin sillä arjella ja sen rutiineilla olikaan. Kriisien keskellä ja niiden jälkeen on siis todella tärkeää pitää kiinni juuri niistä tylsistä, puuduttavista ja ikävistäkin rutiineista. Ne vievät elämää hetki hetkeltä eteenpäin, poispäin ikävistä tapahtumista/tilanteista, kunnes joskus jossain on aika ja kyky käsitellä ne yhdeksi osaksi elämää.
Arki ja sen rutiinit jatkuvat kaikesta huolimatta, elämä jatkuu, vaikka ehkä jotakin on tullut lisää tai jotakin jäänyt pois elämästä.
Lasten kasvaessa oma aika ja omanlainen arki muuttavat muotoaan. Jossakin kohtaa sitä huomaa omaksi ilokseen, kuinka pieninkin on jo kovin omatoiminen monissa asioissa ja sitten kuitenkin samaan aikaan tarvitseva. Monia taitoja on vielä opeteltavana, ajatellen hänenkin tulevaa omaa arkea ja elämää omassa kodissa. Paljon olisi vielä opeteltavaa, vaikka viellä hänkin on sitä mieltä, että asuu kotona vielä kolmekymppisenä 🙂 Niin ne kaikki ovat sanoneet ja kun kypsyyttä on riittävästi, he juosten ovat muuttaneet omilleen, muodostamaan sitä omaa arkeaan ja elämäänsä. Kaikkea ei välttämättä kotona ehdi oppia, elämä taitaa sitten opettaa loput ja jos on viisas, ottaa opikseen kerrasta, eikä samaa virhettä tee toiste?
Sitä mukaa, kun elämä on rauhoittunut ja tasaantunut hulinoiden jälkeen, itselläkin on eritavoin aikaa. Tuo aika on nostanut pintaan paljon menneestä käsittelemättömiä asioita, niitä jotka vain kylmästi sivuutin arjen pitäessä pään kasassa. Sen minkä taakseen jättää, edestään löytää pätee omallakin kohdalla.
Joten, pyykkiä pestään jatkossakin ahkerasti, koira pitää huolen siivouksen tarpeesta ja marmatusta tulee myös kuulumaan suustani yrittäessäni perustella ja opettaa jälkikasvun pahnanpohjimmaiselle miksi tietyt arjen asiat pitää osata/viitsiä tehdä itse. Samalla opettelen marmattamaan itselleni omista tarpeistani, tietäen sen, ettei niistä kukaan muu huolehdi, ellen itse.
