Arjen pelastus

Jokohan kohta pääsen eroon olohuonetta koristavasta pöheltimestä? Onneksi jätin sen vielä paikoilleen edellisen viikkosiivouksen yhteydessä. Ilma sisällä on hyvin kosteaa ja pöhellintä apuna käyttänen sisäilman kosteus häviää parissa tunnissa. Nyt tuo hökötys on pelastanut jo kaksi kesää ja se 24 astetta sisällä riittää oikein hyvin, mikäli ulkona varjossa on sen yli 30 astetta. Mikä oli itsellä motiivi ko. laitteen hankintaan? No koira, ei itsestä niin väliksi, vaikka sydän meinaakin käydä kovilla kuumassa kodissa.

Osa meidän matoista jäi nyt pesulan pestäviksi. Jotenkin en vain ehtinyt enää mattopyykille, aina jollakin oli jotakin, mihin minua tarvittiin ja kenelläkään ei ollut vastaavasti aikaa lähteä auttamaan minua yhden ison ja painavan maton kanssa. Tässä kohden joudun antamaan periksi, omat voimat eivät riitä suuren ja läpimärän maton nosteluun ja on vain hyväksyttävä vaihtoehto B, pesula.

Komeron sain siivottua vihdoin eilen, ja eihän siellä enää ollutkaan mitään pois heitettävää tai ylimääräistä. Olin aiemmin jo siis tehnyt siivousta rankalla kädellä sielläkin. Ihmettelen kuitenkin, miksi minusta edelleen tuntuu sellaiselta, että meillä on ihan liikaa tavaroita? Onko ne nyt niitä, millä on jokin tunnearvo kuitenkin ja en vain raaski heittää pois? Vaikka todennäköisesti niitä ei kukaan tarvitse saatikka käytä enää missään? Olenkohan repsahtanut ajattelemaan ”Mitä jos joskus tarvitsen?”.

Kukat ovat edelleen hengissä, vaikka unohdan niitä kastella. Pyykkiä saan pestä paljon tai vähän riippuen perheen kulloisestakin kokoonpanosta. Juuri nyt olen saanut omat aluseni tyynyineen ja peittoineen kaikkineen pyöräytettyä koneessa, lasten vastaavat tuli jo aikoja sitten pestyä.

Ruokaakin laitan niillä viikoilla, kun lapset äitiviikollaan, ellei joku nuorista/miesystävä välttämättä halua harjoitella jonkin tietyn aterian valmistusta. Muutoin minusta tuntuu edelleen typerältä nähdä vaivaa pelkästään itseni ruokkimiseen ja jos miesystäväni ei olisi kuvioissa mukana, voisin elää lapsettomat viikot pelkällä kahvilla ja gluteenittomalla näkkileivällä. (Säästöä sekin).

Aina tai yleensä, kaikki asiat eivät mene niinkuin oli ajatellut tai toivonut. Silloin joutuu miettimään, kuinka asiat hoidetaan toisin ja joskus myös ikäänkuin antamaan periksi, vaikkapa niille omille periaatteilleen.

Arki, mitä se on? Jokaisella on omanlaisensa ja arki koostuu itse kullekin erilaisista tärkeistä/vähemmän tärkeistä, mutta toistuvista kuvioista ja asioista.

Olen itse iloinen, että arki on jälleen lomien jälkeen koittanut meidänkin perheeseen. Ihanaa, kun on lukujärjestys jääkaapin ovessa ja ulkona sataa enemmän tai vähemmän. Herätys, lapset kouluun, koiran kanssa ulos, päiväunet? Keittiö, pyykit, siivous, ruuanlaitto, kauppareissu, ruokailut, menot, läksyt, iltapalat, suihkut ja niin edespäin. Arjessa asiat toistuvat lähes samankaltaisina ja melkein ennakoitavissa on päivän kulku viikosta toiseen. Vielä en osaa heittäytyä extempore mihinkään poikkeavaan menoon taikka tekemiseen, vaan minun pitää saada tietää hyvissä ajoin etukäteen mahdolliset muutokset arjessa.

Lasten ollessa alle kouluikäisiä, varsinaiseen arkeen kuului paljon epäsäännöllisyyttä ja epävarmuutta. Olimme molemmat vanhemmat töissä ollessamme vuorotyössä, lasten isä myös oli töidensä vuoksi paljon poissa perheen arjesta tuohon aikaan. Lapset tietysti elivät vanhempiensa vuorotyön mukaisesti elämää ja asioiden ennakointi oli melkoisen mahdotonta.

Ensimmäisen lapsen aloittaessa koulutaivaltaan epäsäännöllisen arjen pyörittäminen alkoi olla sula mahdottomuus. Vuorotyöläisten epäsäännölliset työajat näkyivätkin alkuun koululaisen elämässä yksinolemisena, ja minun vuorotyöni päättyikin melkoisen nopeasti koulukkaiden jäädessä käytännössä yksin kotiin useiksi tunneiksi ja olipa aikoja, jolloin itse näin koululaisia sen pari kertaa viikon aikana hereillä, jos hyvä tuuri sattui.

Arkeen tuli enemmän säännöllisyyttä koulujen alkamisen myötä ja koululaisten lukujärjestykset alkoivat sanella kellonaikoineen arjen marssijärjestystä. On jotenkin helpottavaa saada nykyisin lasten lukujärjestykset keittiön oveen, onhan nuo rytmittäneet elämää jo sen 15 vuotta.

Tätä miettiessä tulee mieleen, miten lapsen ensimmäiset seitsemän vuotta ovat loppujen lopuksi niin lyhyt aika. Tämän jälkeen lukujärjestys, omatoimisuus ja liittyminen yhteiskuntaan askel askeleelta määrittävät suuren osan pienen ja oikeastaan koko perheen elämää. Peruskoulua ei voi käydä vuoropäivähoidon tavoin. Muu yhteiskunta ei pyöri vuorotyöläisten tavoin sekään.

Tässä siis yksi näkökulma omaan tärkeäksi muodostuneeseen ennakoitavaan arkeen ja siihen, miten lasten lukujärjestykset ja aiemmin myös harrastukset määrittivät ajankäyttöä ja sen sujuvaa suunnittelua.

Toinen näkökulma siihen, miksi ihan tavallinen perusarki on itselleni niin tärkeää, liittyy vahvasti omaan ehkä jopa traagiseen menneisyyteen.

Arjen askareet ovat koko elämäni ajan olleet se perusturva. Lapset pitivät huolen siitä, että arjen oli vain yksinkertaisesti toimittava. Pyykit oli pestävä, ruoka laitettava, kaupassa oli käytävä, koti siivottava jne. ja töissäkin oli käytävä hammastakin joskus purren. En saattanut jättää lapsia missään tilanteessa ”heitteille”, niin sanoakseni. Arjen sujuminen piti minut liikkeessä, siinä pikkulapsiarjen/koululaisarjen/teinivuosienarjen pyörityksessä ei ollut aikaa jäädä pohtimaan omia asioita, ei myöskään muiden juttuja.

Pidin arjesta lasten kanssa siis kynsin ja hampain kiinni. Jaksoin, vaikken olisi enää jaksanut askeltakaan, unohdin, kun olisi pitänyt muistaa. Ensisijaisesti ajattelin lapsiani ja muita läheisiä, itsestä ei niin ollut väliä. (Ja näin jälkikäteen ajatellen, olisi ollut hyvä, jos olisin voinut edes joskus pitää itsestänikin huolta. ).

Arjen rutiinit pitävät elämän kasassa, vaikka ympärillä kuinka velloisi myrsky. Se, että on vastuussa jostakin, jonkun hyvinvoinnista, saa ainakin minussa aikaan toimintaa, joka erityisesti mahdollistaa arjen normaalin rullaamisen kaikkien kriisienkin keskellä. Kun arkeen on muodostunut tietty rytmi, sama järjestys, joka toistuu joka päivä samankaltaisena, asiat tulevat hoidetuiksi, kuin selkärangasta, enempiä miettimättä. Jokainen päivä yllätyksistä huolimatta kulki omaa tuttua rataansa rutiinien rytmittäessä päivän kulkua.

Jälkeenpäin vasta ymmärrän, kuinka vaikeiden asioiden ja tilanteiden kanssa olen ollut oman elämäni kanssa ja millainen rooli juurikin sillä arjella ja sen rutiineilla olikaan. Kriisien keskellä ja niiden jälkeen on siis todella tärkeää pitää kiinni juuri niistä tylsistä, puuduttavista ja ikävistäkin rutiineista. Ne vievät elämää hetki hetkeltä eteenpäin, poispäin ikävistä tapahtumista/tilanteista, kunnes joskus jossain on aika ja kyky käsitellä ne yhdeksi osaksi elämää.

Arki ja sen rutiinit jatkuvat kaikesta huolimatta, elämä jatkuu, vaikka ehkä jotakin on tullut lisää tai jotakin jäänyt pois elämästä.

Lasten kasvaessa oma aika ja omanlainen arki muuttavat muotoaan. Jossakin kohtaa sitä huomaa omaksi ilokseen, kuinka pieninkin on jo kovin omatoiminen monissa asioissa ja sitten kuitenkin samaan aikaan tarvitseva. Monia taitoja on vielä opeteltavana, ajatellen hänenkin tulevaa omaa arkea ja elämää omassa kodissa. Paljon olisi vielä opeteltavaa, vaikka viellä hänkin on sitä mieltä, että asuu kotona vielä kolmekymppisenä 🙂 Niin ne kaikki ovat sanoneet ja kun kypsyyttä on riittävästi, he juosten ovat muuttaneet omilleen, muodostamaan sitä omaa arkeaan ja elämäänsä. Kaikkea ei välttämättä kotona ehdi oppia, elämä taitaa sitten opettaa loput ja jos on viisas, ottaa opikseen kerrasta, eikä samaa virhettä tee toiste?

Sitä mukaa, kun elämä on rauhoittunut ja tasaantunut hulinoiden jälkeen, itselläkin on eritavoin aikaa. Tuo aika on nostanut pintaan paljon menneestä käsittelemättömiä asioita, niitä jotka vain kylmästi sivuutin arjen pitäessä pään kasassa. Sen minkä taakseen jättää, edestään löytää pätee omallakin kohdalla.

Joten, pyykkiä pestään jatkossakin ahkerasti, koira pitää huolen siivouksen tarpeesta ja marmatusta tulee myös kuulumaan suustani yrittäessäni perustella ja opettaa jälkikasvun pahnanpohjimmaiselle miksi tietyt arjen asiat pitää osata/viitsiä tehdä itse. Samalla opettelen marmattamaan itselleni omista tarpeistani, tietäen sen, ettei niistä kukaan muu huolehdi, ellen itse.