tunteet – Saman auringon alla

Positiivisten asioiden viikko

Ulkona näyttää olevan reilu viisi astetta lämmintä, aamu valkenee aina vaan myöhäisemmin ja kohta alkaa se ajanjakso vuodesta, kun voi miettiä, milloin aurinko viimeksi pilkistikään pilvenrakosesta.

Viime päivinä olen kokenut positiivisten tunteiden vuoristoradan ja olen saanut jälleen todistaa sitä, kun asioilla on tapansa järjestyä parhain päin.

Epävarmuus tulevasta hellittää ja tämä on itselleni kovin merkittävä asia. Työeläkelaitos antoi positiivisen hyväksynnän tulevaan suunniteltuun ammatinvaihdokseen ja ensivuoden puolella pääsen aloittamaan opintoni.

Jännittävää ja tuleva alani näyttäytyy persoonaa tukevana sekä kohdentuu yhteen mieliharrastuksistani. Siitä joskus toiste sitten.

Toivoa sopii edelleen lisääntyvää hyvinvointia elämän kaikilla osa-alueilla!

Yksi suuri ilonaiheeni menneellä viikolla oli, kun tapasin uudenvanhan sukulaisen isän puolelta. Jutustelua riitti useammalle tunnille, ja oli hienoa saada tietää juuristaan taas hieman enemmän.

Lapsuudessa ja vielä aikuisenakin ehdin hyväksyä ajatuksen, etten koskaan tulisi tuntemaan isän puoleisia sukulaisia.

Toisin kuitenkin kävi, ja olen monesti miettinyt, oliko jollakin sattuman tapaisella osansa löytäessämme lapsuudessani katkenneen yhteyden uudelleen?

Juurettomuus ja sen kokeminen aiheuttavat elämän varrella paljon erinäisiä tunteita, arvailuja ja pohtimista, sekä identiteetistä osa jää muodostumatta väkisinkin.

Tunne, että kuuluu johonkin, korostuu iän tuomien vuosien mukana ja mikäli laillani on joutunut kokemaan elämän ilman sukulaisten läsnäoloa, sitä tuntee olevansa melkoisen yksin tässä maailmassa.

Omien lasten kysymykset heidän aikuistuessa ja kiinnostuessa omista juuristaan aiheuttivat melkoista hämmennystä, kun en oikein kyennyt vastailemaan heidän esittämiinsä kysymyksiin; ihan alkaen jo perusasioista, kuka kukin oli, mistä päin jne. Äidiltäni kysyessä sukulaisuuksista, vastaus oli, ettei hän tiedä, ei muista ja vastakysymys ”Miksi sinä aina kyselet tuollaisia”. Isäni kuoli minun ollessa vielä lapsi, joten sinnekään suuntaan en ole päässyt kysymyksiä esittämään.

Lapsuudessa tietämättömyys edes omista isovanhemmista aiheutti kovasti häpeää yrittäessäni vastailla toverien kiusallisiin kysymyksiin. Kavereilla oli vähintäänkin ne mummolat, joissa viettivät aikaa ja isovanhemmat osallistuivat synttäreille ja olivat muutoin jollain lailla elämässä mukana.

Kuolemalle ei tietenkään mitään voi, ja omien isovanhempien kohdalla näin kävi jo ennen syntymääni ja siteet isän puolen sukuun katkesivat vanhempien erotessa, jolloin muistan nähneeni isänikin viimeisen kerran ennen kuolemaansa.

Olen kuitenkin kovin kiitollinen, iloinen menneellä viikolla tapahtuneesta yllättävästä tapaamisesta, minulle se merkitsi paljon ja odotan jo kovasti uutta näkemistä.

Asioilla on tapansa järjestyä, sen olen saanut todistaa niin monesti elämäni aikana. Joskus aikanaan päätin luottaa tuohon lauseeseen, ja se on kohdallani ollut kuin ihme. Erityisesti silloin, kun tuntuu, ettei jollekin asialle ole mitään tehtävissä, ja on vain annettava asioiden mennä omalla painollaan.

Syksyn edetessä kohti pimeää talven aikaa, on meilläkin alettu etsiä villasukkia jalkaan, kynttilöitä mieltä lämmittämään ja suoratoiston kautta löytyi sateisiin iltoihin vanha mielenkiintoinen sarja, joka ennen tuli tvstä kerran viikossa ja on hassua, että nyt voi katsoa, vaikka koko sarjan putkeen, jos aikaa olisi sellaiseen.

Syksyisen oloisia hetkiä toivottelen kaikille!

Hieman tunteista

Sattuneista syistä minulle muodostui aikoinaan kovin tärkeäksi lasten tunnekasvatus ja voin tällä hetkellä pohtia, kuinka hyvin siinä oikein onnistuin?

Vanhimman ja nuorimman lapsen tunnetaidoissa on todennäköisesti paljon eroa, sillä heräsin verrattain myöhään itsekin tunteiden kanssa työskentelyyn sillätavoin tietoisesti ja asiaan aktiivisesti paneutuen.

Voin kuitenkin kokemuksella sanoa, ettei ole koskaan liian myöhäistä aloittaa. Oma ongelmani on lapsuudestani lähtien ollut liian voimakas tunteiden kokeminen oikeastaan kaikessa. Lapsuudessa en oppinut sanoittamaan tunteita, sisälläni saattoi melskata yhtäaikaa koko tunteiden kirjo, ääripäistä toiseen.

Negatiiviset tunteet ja niiden aiheuttama paha olo piti kätkeä lapsuudessa mahdollisimman pitkään ja sitten seurasi kiukunpuuska, räjähtävä hallitsematon kiukku. Sekään ei ollut oikein ja sain tunteistani aina jonkin aikuisen asettaman rangaistuksen. Opin, etten saa tunteita näyttää missään tilanteessa, vaikka toisille se oli sallittua.

Tultuani äidiksi ja ensimmäisen lapsen uhmaikää ihmetellessä päätin, että omien lasten kanssa jokainen tunne on hyväksytty, saa tuntea, saa kokea erilaisia tunteita ja ne pitää voida saada myös tarvittaessa purkaa jotenkin ulos. Lapselle ei riitä pelkkä tunteen tiedostaminen ja sen sanoittaminen.

Suurin havainto omalla kohdalla oli se, ettei tunteisiin kuole. Jostain syystä olin alkanut pelkäämään omia tunteitani lapsuuden aikana ja opin jopa sivuuttamaan ja ohittamaan paljon minussa heränneitä tunteita. Omasta kokemuksesta tiedän tunnekuorman kasautuvan kehoon, jos tunteita ei päästä ulos sopivassa hetkessä. Aikuisen onkin hyvä osata siirtää tunteiden kokemista tarvittaessa sopivaan hetkeen.

Niin, takaisin tähän hetkeen tosiaan, unohduin lapsuuteeni ja muistin samalla huumorin tärkeän roolin osana elämää. Siitä ehkä joskus myöhemmin?

Lapsen tunnekasvatus on pitkä prosessi, joka alkaa oikeastaan jo ennen lapsen syntymää vanhempien parisuhteesta. Lapsi syntyy yleensä kahden ihmisen väliseen tunneilmastoon, jota kodiksikin sanotaan. Vauvalla on synnynnäinen kyky ilmaista perustunteensa ja ne vahvistuvat vuorovaikutuksessa häntä hoitavan aikuisen täyttäessä vauvan perustarpeet. Tunteet on alkuun eriytymättömiä ja laajoja hyvän olon tai pahan olon tuntemuksia. Luonnostaan aikuinen sanoittaa vauvan oloa hoitaessaan, jutellen ja luoden turvaa.

Lapsen on hyvä oppia, miten jokainen tunne on normaali osa elämää. Tunteet tulevat, ja menevät. Joskus jokin tunne tulee voimakkaana, se pitää saada ulos jotenkin ja yksi tärkeä osa kasvatusta onkin opettaa lapselle, miten ja missä tunteitaan voi hyväksytyllä tavalla ilmaista esimerkiksi sanoittaen ja toiminnan kautta.

Lapselle on myös hyvä ihan pienestä pitäen näyttää ja opettaa, miltä toisesta ihmisestä tai elollisesta mahdollisesti tuntuu, ettei voi esimerkiksi tehdä/sanoa mitä tahansa toiselle. Tai vastaavasti, miten sanominen/tekeminen saa toisen tuntemaan hyviä tunteita, kuten iloa. Lapsi oppii tunteiden vuorovaikutuksen kasvaessaan ja saadessaan kokemuksia erilaisissa tilanteissa. Uhmaa ja kiukkua ei pidä pelätä, niiden kautta lapsi oppii myös luottamaan ympäristöön ja aikuisiin, joiden ikävä tehtävä on aiheuttaa pettymyksiä ja rajata lapsen elämää turvallisiin mittasuhteisiin.

Nyt kun itse olen sitä kolmatta sukupolvea suhteessa omiin lapsiini, näen lapsenlapsen kehittyvän tunnetaidoiltaan jotenkin ”paremmin” ja herkemmin. Liekö syynä äitinsä hyvät tunnetaidot, joiden eteen olen tietoisesti tehnyt paljon työtä hänen kasvaessaan elämään? On ollut mielenkiintoista kuulla varhaiskasvatuksen positiivisia havaintoja pikkuisen tunnetaidoista.

En malta olla tässä toistamatta sitä tosiasiaa, että lapselle on hyvä muistaa aina väliin kertoilla tunteiden kokemisen olevan osa normaalia ihmiseloa. Niin ne hyvät, kuin huonotkin tunteet. Tunteilla on aina jokin tarkoitus, ja enemmän pitää olla huolissaan, jos minkäänlaisia tunteita ei ole. Tunteiden puuttuminen kielii ongelmista ja niihin en tässä tämän enempää paneudu.

Aikuinenkin saattaa kaivata toisinaan omien tunteiden tulkkia, mikäli tunteitaan on onnistunut kasaamaan sisäänsä pidemmän aikaa ja mahdollisuutta niiden purkamiseen ei ole ollut. Uskon ja luulen monen ahdistuksen takana olevan vuosien mittaisen tunnekuorman kantamisen?

Aasinsiltaa pitkin voin todeta lapsen näkevän häntä hoitavan aikuisen tunnetilat. Aikuisen oman ahdistuksen ja masennuksen takaa lapsen voi olla vaikea tunnistaa aikuisen tunnetiloja aiheuttaen näin lapselle ihmetystä ja jopa erilaisia pelkoja. Näen itse masennuksen ja ahdistuksen tunteet ristiriitaisena sekoituksena kaikkia ikäviä käsittelemättömiä ja tiedostamattomia tunteita. Lapset automaattisesti syyllistävät itse itsensä kaikesta mahdollisesta (myös aikuisen ongelmista ja tunteista) ja ongelmia syntyy runsaasti, mikäli aikuiset eivät ymmärrä ottaa syyllisyyden taakkaa pois lapsen hartioilta.

Usein lapsi tarvitsee muistutuksia ja ikäänkuin aikuisen luvan, myös tunteilleen. On hyvä sanoittaa lapselle, että hänellä on lupa kokea kaikkia tunteita ja niissä ei ole mitään väärää. Eri asia on, miten ja missä tunteita ilmaistaan.

Hieman isomman lapsen kanssa voi jo keskustellen sopia tunteiden erilaisista ilmaisutavoista ja siitä, millaiset tavat ovat sosiaalisesti hyväksyttyjä missäkin tilanteessa. On iso helpotus lapselle, kun aikuinen sanoo taikasanat ” sinä saat olla iloinen, vihainen, ärsyyntynyt, levoton, peloissasi, ihastunut, jne mutta…” jo pelkkä lapsen tunteen näkeminen ja ääneen sanominen aikuisen taholta auttaa lasta eteenpäin tunnekuohussa ja lapsi saa arvokkaan kokemuksen nähdyksi tulemisesta tunteistaan huolimatta.

Tunnekasvatus korostuu erityisesti nepsy-lasten kanssa oman kokemukseni perusteella ja mitä korostuneemmin aikuinen tunnekasvatuksen aiheeseen paneutuu ja toteuttaa käytännön elämässä, sen helpompaa lapsen elämä on myöhemmin aikuisuudessa.

Valitettavan usein näen ja kuulen edelleenkin vielä tänäpäivänä, miten lasten kokemat tunteet mitätöidään, niitä vähätellään ja jopa kielletään lasta tuntemasta ja näyttämästä erilaisia tunteita arjessaan. Lasten iso osa arjesta kuluu kuitenkin esimerkiksi varhaiskasvatuksessa ja opetuksessa ja juurikin sieltä puuttuu tämä tärkeä taito, jolla voitaisiin välttää paljon jopa koko ryhmää koskevia ongelmia ihan kiusaamistapauksista lähtien.

Tunnetaidoiltaan aidosti ikätasoisesti kypsä ja osaava lapsi ei jatka kiusaamista, ei tee tietentahtoen pahaa, eikä vahingoita ympäristöä tietoisesti ja osaa kunnioittaa oikealla tavalla kaikkea elollista.

Olen yllättynyt tässä hetkessä, ymmärrettyäni oman kasvatustyöni merkityksen tunne-asioiden parissa. Koen tehneeni äitinä jotakin oikein ja olen hyvin iloinen nähdessäni tunnekasvatuksen positiiviset seuraukset omassa arjessani, lasteni ja pikkuisen kautta.

Omia ajatuksia

Kenen ajatuksia toistat mielessäsi? Ajattelun ajattelu on mielenkiintoista ja tätä harrastin tuossa jokunen vuosi sitten itsekin.

Onko ajatuksesi täysin omiasi? Voisin kysyä peräti, uskallatko ajatella itse, ihan omia ajatuksia?

Ajattelu on työlästä, ainakin jos alkaa selvimään mistä mikäkin ajatus on tullut. Onko se omaa tuotantoa, vai tosiaankin muualta vaivihkaa imetty ja sisäistetty ajatuskuvio?

Oletkohan koskaan ajatellut kyseenalaistaa omia mieleen tulevia ajatuksia? Miettinyt niiden todenperäisyyttä ja sitä, onko jokin omalta tuntuva ajatus sittenkään täysin oma?

Ympäristömme alkaa vaikuttamaan meihin jo ennen syntymäämme. Ensimmäiset kokemukset tästä maailmasta tulevat jo kohdun läpi aiheuttaen sikiölle tuntemuksia. Syntymän jälkeen ympäristön vaikutus kehittyvään pieneen korostuu, vaikkakin alkeellinen ajatus toimii tunteen ja symbolien tasolla. Kielenkehitys saa aikaan myös ajattelua ja ei ole todellakaan yhdentekevää, millaisessa ympäristössä lapsi kasvaa ja kehittyy. Alkuun hoitavan ihmisen ilmeet, eleet sekä äänen eri variaatiot luovat joko turvaa taikka kaaosta vauvan elämään. Vuorovaikutus kehittyy ja myöhemmin vauva ymmärtää olevansa erillinen olento häntä hoitavasta aikuisesta. Vauva alkaa ymmärtää voivansa vaikuttaa ympäristöön itse ja eri tavoilla hän oppii saavansa lähelleen ihmisen ja vielä eri tavoin vauva oppii nopeasti, että toinen ihminen reagoi vauvan eri tapoihin vuorovaikuttaa.

Monesti aikuisina unohdamme lasten tavan imeä itseensä kaiken, kuin pesusieneen veden. Lapset kuulevat, näkevät ja tuntevat, vaikka luulisimme päinvastaista. Pahinta lasten elämässä onkin se, kun he automaattisesti syyllistävät itsensä ja luulevat erityisesti ikävien asioiden olevan heidän syytään. Tässä vaiheessa lapsi on jo tietenkin oppinut häpeäntunteen ja aikuisillekin tunne on todella vaikea kohdattavaksi, niin miksei lapsellekin.

Häpeä, jota ei ole kohdattu tai sanoitettu lapsuudessa, jää asustelemaan mörön tavoin sisimpään aiheuttaen myöhemmin elämässä erilaisia ongelmia. Samalla tavoin rakkaus jää sisimpään, rohkaisten ja tuoden iloa ja varmuutta elämään.

Ihmisen ajattelua voi ohjailla erilaiset tunteet. Tunteet voivat saada aikaan myönteisiä tai negatiivisia mielikuvia. Neutraalit asiat harvemmin vaikuttavat ajatteluun ja tunteisiin. Ja asia, mikä saa ylipäänsä tunteita aikaan, aiheuttaa myös jonkinsortin ajatuksia. Ja tunteet, koettuina voimakkaina jäävät jollakin tavoin muistiin joko kehoon taikka mieleen.

Aikoinaan pohtiessani omien ajatuskulkujen erikoista kudelmaa, ymmärsin miten niin moni erityisesti negatiivinen ajatus oli tullut jostakin muualta, kuin itsestä. Mielen ollessa synkkä ja epätoivoinen, moitin ja lannistin omilla ajatuksilla itseäni vielä lisää. Elin sisäisessä negatiivisuuden kierteessä ja ikäänkuin hain jatkuvasti vahvistusta omille puutteilleni ja tunteilleni.

Ja kun hakemalla hakee, niin kyllähän löytää ja asiat vahvistuvat toiston myötä. Pätee niin positiiviseen, kuin negatiiviseenkin ajatukseen. Sitä sitten alkaa elämään kierteessä, joka on kuitenkin mahdollista katkaista. Kyseenalaistamalla vaikka ne omat ajatuskuviot, sekä antamalla tunteille niiden tarvitsema kohtaaminen ja hyväksyminen.

Ajattelu on muutakin, kuin olla jotakin mieltä jostakin. Ajattelun kautta voimme löytää monia erilaisia tunteita sisältämme ja toisinpäin eli tunteiden kautta voimme löytää ajattelun alkeita.

Miten on? Vastuu omista ajatuksista on jokaisella itsellään? Vaikuttaako ympäristö vaivihkaa ajatteluusi esimerkiksi television tai uutisoinnin muodossa? Millä tavoin sinun ajatteluun on vaikutettu esimerkiksi lapsuudessa, nuoruudessa? Voiko ihminen ajatella vapaasti, ilman ympäristön vaikutuksia? Tunnistatko ajatuksia, jotka eivät ole sinua, mutta niin pitää yleisen hyväksynnän vuoksi ajatella?

Erilainen näkökulma masennukseen

Jokaiselle tulee elämänsä jossakin vaiheessa ainakin hetkellisesti ja pienesti, ellei sitten pitkäaikaisesti ja suuresti, masennus. Tuo mielen ja tunteiden vääristäjä, joka kertoo säälimättä totuuksia, joista ehkei ole aiemmin edes tiennyt, ei ole aiemmin nähnyt semmoisia juttuja.

Se on kova puhumaan omaa kieltään, useimmat alkavat uskoa sen juttuihin, kun sen puhuman kielen on ensin oppinut. Siitä tulee osa normaalia, myöhemmin se jo on koko elämä. Se kietoo synkkään usvaiseen kuplaansa ihmisen vääristäen/hävittäen oikeastaan kaiken, mikä yrittää tulla sisään tai ulos. Masennuksen synkässä kuplassa ihminen on täysin yksin, eristetty omaan onkaloonsa. Se on kuin vankila, josta pääsee sitten ulos, kunnes on oppinut jotakin?

Masennuksen kavereina viihtyvät erilaiset pelottavatkin tunteet, ahdistukset ja pelot ja arvottomuuden tunteet nyt ainakin. Mielen synkkä ja musta kupla ei päästä sisäänsä valoa, ei oikeastaan mitään, mikä ei ole samassa linjassa sisäisen pahan olon kanssa.

Taiteessa masennus kuvautuu sielun synkkänä yönä ja taiteilijat osaavatkin tuoda tätä ajanjaksoa paremmin esiin ja käyttää synkkää puolta hyväkseen.Moni onnistunut teos onkin tehty masennuksen kourissa, maailmantuskan ahdistaessa. Heitänkin ilmoille oman ajatukseni; sielusta ja siitä, että masennus olisikin sielun tapa kertoa, että ihminen on kulkenut/kulkemassa väärään suuntaan elämässään.

Masennuksen avulla, sen pahoinvoinnin ja pahan olon tarkoituksena olisikin pysäyttää ja saada ihminen etsimään sitä alkuperäistä omaa elämäntarkoitustaan, kaikkea hyvää ja hyvinvointia tuottavaa ympäriltään ja masennus alkaisi helpottaa vasta silloin, kun ihminen alkaa kääntyä juuri sille omalle tarkoitetulle polulleen etsimään omaa elämäntehtäväänsä ja luonnollista eloaan?

Olen paljon miettinyt sitä, kuinka luonnossa itsessään ei ole hyvää, eikä pahaa. Kaikki vain on ja kiertää omia polkujaan. Silti, luonto on muutoksessa luonnollisesti koko ajan, kaikki tapahtuu kausittain, sykleittäin ja miksi ihminen olisi mitenkään poikkeus tässä luonnon kierrossa? Onko eläimet masentuneita luonnossa, omassa luonnollisessa elinympäristössä? Ihminen on onnistunut tosin muuttamaan luonnollistakin ympäristöä paljon ja se ei välttämättä ole enää sellainen, kuin sen on alunpitäen pitänyt olla. Ekosysteemit horjuvat ja romahtavat ympäri maailman kaventaen ja tuhoten luonnollista elintilaa kaikilla lajeilla.

Masennus voisi siis olla luonnollinen reagointitapa ihmisille, silloin kun ei haluta kuulla, ei nähdä tai tuntea ehkäpä sielun tarpeita, ehkäpä ihmisen omia luonnollisia ja alkuperäisiä tarkoitusperiä, mitä ne sitten ikinä on olleet/ovat. Ihminen ajautuu masennuksen polulle unohtaessaan oman ihmisyytensä,tarkoituksensa osana suurta luontoa?

Tunteet, joita masennus tuo mukanaan, ahdistukset ja pelot voisivat olla tienviittoja takaisin siihen, että ihminen palautuu elämässään sopusointuun luonnon kanssa? Meidän tarkoitus ei ole tuhota maata, ei pilata hyvin suunniteltua toimivaa luonnon omaa järjestelmää omaksi eduksemme. Kaikella on tarkoituksensa, niin myös ikävillä tunteilla.

Tunteet ylipäänsä peilaavat meille sitä, mikä on oikein ja hyvää=positiiviset tunteet ja sitä mikä on väärää ja huonoa=negatiiviset tunteet.

Ikävä tunne on kuin peili, joka auttaa näkemään mihin suuntaan ei ehkä enää kannattaisi jatkaa ja jos omia tunteitaan ei kunnioita ja kuitenkin päättää mennä edelleen samaan, ikäviä tunteita aiheuttavaan suuntaan, ahdistuneisuus ja pelot lisääntyvät ja voimistuvat edelleen kertoen/ huutaen väärästä suunnasta elämäntiellä, erkaantumisesta kauemmaksi siitä omasta elämäntehtävästä, elämän luonnollisuudesta.

Voisi siis ajatella, ettei masennus ja sen mukanaan tuomat asiat ole normaalia ihmisellekään. Luonnossa tuskin on myöskään normaalisti masennusta, silloin kun kaikki on kunnossa. Masennus olisi näin ollen, kuin luonnollinen hätähuuto, seuraus epänormaaliin ympäristöön, jossa kaikenlainen luonnollisuus on kadonnut.

Yhteys luontoon koetaan vahvistavana ja joskus peräti parantavana asiana. Ja omasta mielestä sitä se onkin, jo ihan oman kokemukseni kautta.

Mielestäni kaikella on tarkoituksensa ja niin se pätee myös masennuksenkin kanssa. Masennuksella on oma tehtävänsä ihmisen kokoisessa elämässä ja siitä voi oppia paljon hyvää, kun sen aika joskus koittaa. Ihmismielen on kuljettava läpi synkkien aikojen, käytävä pohjalla ehkä useammankin kerran ymmärtääkseen jotakin olennaista juuri omassa itsessään, muissa sekä maailmassa yleensä. Kuten näkyväisessä on päivä ja yö, vuodenajat vaihtelevat erilaisine ilmoineen, on myös näkymättömissä omat vaihtelunsa, päivänsä ja yönsä eri mittaisine kestoineen.

Onnellisuuden arvoitus

Saa Olla Onnellinen!

Ylläoleva lause muistuttaa itselleni tärkeää sanomaa. Vaikka elämässä ja ympärillä tapahtuisi paljonkin, saa siltikin olla sisimmässään onnellinen, ihan niistä omista lähtökohdista käsin.

Onnellisuus ei tarkoita todellakaan sitä, että hihkut ja säteilet koko ajan ulospäin ja pusket elämänenergiaa muillekin, enemmän kuin jaksavat vastaanottaa; Ei todella niin.

Onnellisuus ja sen määritteleminen on yllättävän vaikeaa muita ihmisiä ajatellen ja melkoisen mahdotonta se onkin. Kukaan muu ei voi määritellä kenenkään puolesta onnellisuutta tai edes lähtökohtia sille. En itsekään aikoinaan tiennyt mitä halusin, kun asetin tavoitetta elämälleni ; Olla Onnellinen!

Joku saattaa ihmetellä, miten minä voin onnellinen ja verrata tilannettani itseen tai johonkuhun toiseen, jolla olisi mahdollisesti enemmän edellytyksiä onnellisuuteen. Niin, tässäpä se onkin jo hyvin kiteytettynä, jokaisella on ne omat lähtökohtansa asiaan.

Olen törmännyt erittäin usein ihan jo lähipiirissäni vuosien ajan siihen, miten ikävällä tavalla ilo ja onnellisuus lytätään ihan suorin sanoin. Valitettavasti olen kasvanut ja elänyt kovin negatiivisessa ja lyttäävässä ympäristössä ja on sikäli pienoinen ihmekin se, että olen rimpuillut irti näistä lyttäävistä ihmisistä niin paljon, kuin suinkin on ollut mahdollista.

Myönnän olleeni itsekin ihmisenä melkoisen lyttäävä aikoinaan, ihan opitusti. Myönnän, etten ymmärtänyt onnellisen tuntuisia ihmisiä vähääkään ja minua vetivät puoleeni enemmän negatiiviset immeiset ja heidän seurassaan viihdyinkin paremmin, moittien elämää ja sen kurjuutta. Nyt kun ajattelen asiaa, kauhistun suorastaan.

Viimeisin kokemukseni onnellisuuteni lyttäämisestä olikin viikonloppuna. Ns. läheiseni ärsyyntyy suunnattomasti kokiessaan ihmisissä aitoa iloa ja onnellisuutta ja ilmaisee oman harmistuksen sitten melkoisen suoraan, lytäten toisen omilla sanoillaan, omalla ilmeellään ja eleillään. Sain kuulla, kuinka rumaa jälkeä tein tietokoneella. Tuo ihminen näki minusta pilkahduksen iloa ja sitä hän ei kestänyt.

Toki ihminen saa sanoa mielipiteensä, olla jotakin mieltä asiasta kuin asiasta ja palautetta saa ja pitääkin antaa. Negatiivisen ihmisen palaute on kuitenkin lähestulkoon aina negatiivista ja ikävällä tavoin annettua ja joskus aiemmin olisinkin ottanut palautteen todella raskaasti. Nyt kuitenkin ymmärrän palautteen antajan harmistuksen. Ankeuttaja teki vain työtään, erästä tunnettua kirjasarjaa lainatakseni.

Nykyisin oma kokemukseni onnellisuudesta ei riipu muista ihmisistä, ulkopuolella olevista asioista tai tapahtumista jne. Mielen voi toki pahoittaa, mutta mielen pahoituksella ei ole mitään tekemistä sisäisen kokemisen onnellisuuden kanssa. Onnellisuus on enemmänkin tunne, mielentila tai mielenmaisema, josta käsin maailman näkee ja kokee.

Kuten jo aiemmin kirjoitinkin, en ole aina kokenut onnellisuutta. Aikoinaan lapsena tai nuorena aikuisena en edes käsittänyt, mitä se sellainen onnellisuus oli. Kartoin onnellisen oloisia ihmisiä ja hävisin paikalta mahdollisimman nopeasti, kun en kestänyt itseen nousevia ristiriitaisia tunteita, joita en tuolloin vielä tunnistanut. Samaa tapahtui varmaan myös toisinkin päin, onnellisuuden kuplassa elävä ihminen ei halua viettää aikaa negatiivisten ihmisten seurassa.

Paljon on muuttunut minussa näihin päiviin mennessä. Tavoitteeni olla onnellinen on hyvässä kuosissaan ja mitä tahansa ruokkii, se kasvaa. Niin on myös onnellisuuden kanssa.

Onnellisuuden kokeminen ei poista elämästä ikäviä asioita, joita ihmiselämässä eteen tulee vääjäämättä, joko itselle tai muille. Voit olla onnellinen omassa elämässäsi, ihan omista lähtökohdista käsin vertaamatta itseä tai omaa elämäntilannetta muiden asioihin. Heillä on omansa lähtökohdat, arvot, periaatteet jne.

Onnellisuuden kokeminen ei myöskään poista ikäviltä tuntuvia, normaaleja ja negatiiviseksikin luokiteltuja tunteita, jotka nekin kuuluvat osana normaaliin elämään. Niihinkään ei kannata jäädä vellomaan, kuten ei kannata siihen onnellisuuteen takertua kaksin käsin kiinni. Asiat tulevat, asiat menevät omalla painollaan muistaen sen, että se lisääntyy, mihin kiinnität huomiosi enemmän. Huomaatko positiivista enemmän vaiko yleensä takerrut negatiivisiin ajatuskierteisiin, vaikkapa oman elämäsi kanssa?

Saa Olla Onnellinen!