Aika tuntuu menevän valonnopeudella ja viikot vierähtävät. Taas on perjantai, kuten niin monta muuta edellistäkin perjantaita, huomatessani arkiviikon päättymisen.
Havahdun siis nykyisin perjantaihin. On luksusta, kun viikonloput ovat vapaata ja työ muutoinkin on pääosin perusarkityöaikaa.
Kotityöt on jääneet viikonlopuille tehtäväksi, iltaisin ei rahkeet riitä pyykinpesua kummempaan touhuun ja totuttelu täysiin työtunteihin käy sekin jo ihan työstä. Vielä jaksaa, ja lisääntyvä valoisuus piristää perinteisesti elämää.
Kotona on viikonlopun päivät olleet vilinää ja vilskettä. Päikkärit olen saanut unohtaa aikuisten lasten viedessä mennessään. Mummoilua, kaupoilla kiertelyä ja nyt sunnuntaina vielä uimahallireissua viikkosiivouksen päätteeksi ja päivän kruunasi extempore järjestynyt päivällinen iloisessa tunnelmassa meillä.
Aiemmin viikolla saimme iloita kuopuksen b-ajokortista, ja nyt voin jälleen opetella olemaan huolehtimatta ns. turhia. Vaikka kyllähän sitä aina sydän syrjällään päästää lapsensa liikenteeseen, oli lapsi minkä ikäinen tahansa.
Muistelen aikaa, kun lapset opettelivat kulkemaan itsenäisesti ensin kavereilleen; myöhemmin kouluun ja sitten siitä lähikaupalta ei enää ollutkaan pitkä matka kaupunkiin pyöräillen. Pyörät vaihtuivat mopoihin, autoihin ja jokainen uusi etappi on ollut kasvun paikka jollakin tapaa ja vuosien kuluminen todentuu oikein kivasti. Kohta mietin, mihin aika mennyt lapsenlapsen vuosia laskiessa?
Kello on jälleen kohta kymmenen illalla ja nukkumaan olisi rauhoituttava. Uusi työviikko edessä ja töiden osalta suurin ihmettely alkaa olla ohitse. Ala, jolle olen hakeutumassa tuntuu omalle edelleen ja voin hyvin kuvitella itseni tekemässä samaa työtä vielä parinkymmenen vuoden päästäkin. Nyt olen tosiaan työssä siinä pisteessä, että huomaan tarvitsevani alan koulutuksen ja tiedon puute ärsyttää sisäisesti.
Viikatut pyykit vielä nopeasti kaappeihin ja pääsen unilleni. Pakkaspäivää on huomenissa tiedossa, joten yöllä voipi tulla hieman vilu ilman kylmentyessä nopeasti. Lämmityslaitteisto reagoi hieman viiveellä lämpötilan vaihteluihin, se on huomattu nyt näiden sahaavien kelien aikana.
Töissä on hyvin mielenkiintoista, ja työtehtäviä perehdytetään yksi asia kerrallaan. Tähän mennessä olen jo ymmärtänyt sen, miten kevyttä työ fyysisesti on ja niinhän se olikin tarkoitus. Todella kevyttä ja ainoa raskaaksi/hankalaksi osoittanut asia tuli vastaan viimeviikolla; astianpesukoneen tyhjennyksen ja täytön muodossa. Onnea onkin suuri työyhteisö ja hyvin harvaan osuu kohdille tuo kyseinen homma kuitenkin, joten siitä ei koidu toistuvaa harmia selälleni. Kotonahan me tiskaillaan edelleen käsin ja olen jo autuaasti unohtanut selän kuormituksen astianpesukoneen kanssa.
Päivien mittaan olen kokenut useita ahaa-elämyksiä siitä, miten tietyt ominaisuuteni (pikkutarkkuus, pilkunviilaus, järjestelmällisyys) sopivat työhön erinomaisesti. Saan vihdoin käyttää työssä näitäkin ominaisuuksia, joista on ollut hoitotyössä suoranaista haittaa ja esimerkiksi tietyt persoonan piirteet olen valitettavasti joutunut piilottamaan. Nyt hitaasti ja rauhallisesti tekeminen, asia kerrallaan on vaatimus, jonka oikein mielelläni toteutan.
Nautin kiireettömyydestä, työrauhasta, ympäristön hiljaisuudesta sekä siitä, että voin muokata työtavat juuri itselleni sujuviksi. Seison kun siltä tuntuu, voin istahtaa myös heti, kun siltä tuntuu. Ergonomiaan on kiinnitetty hyvin paljon huomiota ja jokainen osa kehosta saa tasaisesti pientä liikuntaa päivän aikana. Selkäparkani on pysynyt kunnossa, samoin se järkyttävä väsymystila töiden jälkeen on poissa. Toki sitä väsyy, mutta sillätavoin ehkä normaalilla tavalla? Aamut omalla kohdalla alkavat aikaisin, että ehdin heräillä ja käyttää koiran lenkillä ennen töihin menoa ja toki kävelyä tulee jonkinverran harrastettua töissäkin. Verrattuna kotioloihin, täytyykin myöntää, että kotityöt on selälleni vaarallisempia, kuin yksikään työtehtävistä.
Työyhteisö vaikuttaa sekin aivan toisenlaiselta, kuin se mihin olen aiemmin elämässäni ”tottunut”. Minun ei tarvitse kokea outoutta omista piirteistäni ja ”esittää” eli maskata jotakin muuta ollakseni samanlainen kuin muut ja tällä erää voin ihan rauhassa olla oma itseni, sellaisena kuin olen ja se on todella vapauttavaa. Maskaaminen oli aiemmissa töissäni hyvin raskasta ja jo sekin aiheutti ylimääräistä uupumista, väsymistä työpäivään, kuten myös lukuisat kontaktit asiakkaisiin. Ei tarvitse muiden ihmetellä asioita minussa, joita en kykene piilottamaan tai maskaamisen läpi paistaa jokin ominaisuus. Ihanaa, kun se kaikki on poissa nyt. Toki tässäkin työssä asiakaspalvelu on osa työnkuvaa, mutta se on erilaista ja asiakaspalvelua ei myöskään tehdä jatkuvasti ja kokoaikaa asiakkaan henkilökohtaisuuksista käsin.
Olen erittäin positiivisesti yllättynyt ja mielenkiinnolla lähden aamuisin kohti uutta päivää. Töiden jälkeen olen jaksanut kävellä meidän normilenkin koiran kera, tehdä villasukkaa pienelle miehelle, ja puuhastella jotakin kodin askareita. Saan myös yöni nukuttua aiempaan verrattuna hyvin, vaikka tiedossa on aamuherääminen, joka sekin aikanaan aiheutti koko yön valvomisen, jos piti aamuvuoroon mennä. Eräänä aamuna herätessäni ensimmäinen uninen ajatus töihin lähdöstä oli, etten halua edes herätä ja lähteä hoitamaan ihmisiä, kunnes muistin etten todellakaan ole menossa hoitotyöhön ja ylösnousukin tapahtui sen jälkeen reippaasti. Työnkuvan muuttumisen myötä henkinenkin kuormitus on jäänyt pois ja vasta nyt jälkikäteen ymmärrän, miten raskasta työ hoitoalalla onkaan ollut.
Moni asia on muuttunut parempaan päin työelämän osalta ja uudessa työssä on paljon rutiineita, joista pidän suuresti. Työssä on erittäin vähän yllättäviä, taikka muuttuvia tilanteita, jotka uuvuttaisivat pidemmän päälle. Aivoja ei tarvitse heittää narikkaan töihin tullessa, niitä saa käyttää ja se on myös toivottavaakin, toisin kuin edellisessä ammatissa. Totesin tuossa yhtenä päivänä iloisena myös sen, miten minun nähdäkseni hommat toimivat jouhevasti ja ongelman ilmaantuessa on olemassa heti apu saatavilla. Ei siis tarvitse yksin yrittää pärjätä ja kehitellä ratkaisuja, vaan ihmisissä on kyky toimia yhteistyössä. Apua saa, kun kysyy ja jos jotakin asiaa ei muista, sitäkään ei tarvitse hävetä.
Olen kokenut nyt myös sellaista työstä inspiroitumista, joka on uutta vuosikymmeniin. Ikäänkuin kadonnut luovuuteni kurkkisi jossakin ja odottaisi esiinmarssiaan…Työ ei vie kaikkea kapasitettia mielesta/ kehosta, eikä jaksamista elämästä, ja voin todeta, miten odotan mielenkiinnolla kevään edistymistä ja jatkosuunnitelmien toteutumista.
Joulun vihreää, ehkä vähän punaista ja kultaa, valkoista? Aloin menneellä viikolla valmistelemaan joulusiivousta jo hyvissä ajoin ja kuinkas siinä sitten kävikään? Sairastuin koronaan ja suunnitelmat hieman siirtyivät etiäpäin.
Korona ei kohdallani ollut niin kauhea, kuin olin mielessäni sen ajatellut olevan. Influessa päihittää mennen tullen ainakin omalla kohdalla tuon pelätyn taudin. Kuumelääkettä napsin tasaiseen tahtiin ja kyllähän kivut olivat kovat lääkkeestä huolimatta, kuten kuumekin. Kykenin kuitenkin parin tunnin välein nousemaan teen keittoon jaloittemaan. Influessassa menee viikko heittämällä taju kankaalla sängyn pohjalla.
Sairastuminen koronaan kosketti myös miestä, joka hänkin toipui yllättävän nopeasti omasta taudistaan. Nyt on sitten otettava pitkän aikaa rauhallisesti meidän molempien, ja kärsittävä näköjään pidemmän kaavan kautta eli yskää, nuhaa ja voimatonta oloa yms.
Koirulin kanssa tehdyt lenkit on pakosti nyt minimissään, sydänalassa tuntuu heti ikävältä, kun yritän kävellä hieman rivakammin ja koirahan ei oikein ymmärrä, miksi narunjatke ei pysy perässä.
Päivät on menneet jälleen nopeasti, uutta rytmiä toteutettaessa arjessa.
Arki on myllerryksessä, mutta positiivisella tavoin. Työt alkoivat vihdoinkin ja sen myötä koirallakin alkoi opettelu uudenlaiseen rytmiin. Lähinnä siis syömiset ja ulkoiluajat aikaistuivat parilla tunnilla ja vaikka itse olenkin opetellut aamuvirkuksi, ulos lähdön kanssa en ole pitänyt kiirettä. Nyt käymme lenkillä jo ennen seiskaa aamulla.
Kirjoitan vaihteeksi illalla, samalla evästän iltapalaa ja oikeastaan koko päivän ateriaa; puuroa ja teetä. Päivällä sain alas pari mandariinia ja glögimehua olen hörppinyt pitkin päivää eli ruokahalukin on hieman kadoksissa. Ehkä tuo ruokahalukin korjaantuu joskus?
Työ tuntuu ainakin vielä kevyeltä, kuten oli tarkoituskin ja olen hyvin kiitollinen kiireettömästä rytmistä sekä ennenkaikkea uudesta mahdollisuudesta päästä takaisin työelämään sairauksista huolimatta.
Joka toisen joulun olemme viettäneet kahdelleen miehen kanssa, lasten ollessa vuorovuosin isänsä kanssa. Tänä vuonna tuo perinne rikkoontuu itsestä riippumattomasta syystä ja voin todeta jälleen, miten kiusa se on pienikin kiusa. Ei sillä, ettenkö haluaisi viettää juuri joulua lasten kanssa perheenä, vaan kun aikuinen ihminen ei kykene kunnioittamaan sopimuksia, vieläkään. Kaikkivoipaisuus ei ole katoava ominaisuus, vaan se yleensä pahenee iän karttumisen myötä ja saa entistä härskimpiä muotoja ajan kuluessa.
Lasten piti olla vuorollaan isänsä luona tulevan joulun ja minulle ilmoitettiin, että isukki on lähdössä ulkomaille vaimokkeensa kera (perusteluna se, kun isukki on aina ollut vaan kotona jouluna) ja nyt nuori tarvitsee hoitopaikan, joten joulun suunnitelmat uusiutuivat kertaheitolla ja vietämme tänäkin vuonna joulun yhdessä meillä- vanhinta lastani lukuunottamatta, joka asuu niin kaukana. Ymmärrän nuorta, ettei hän halua jouluksi kahden vieraan aikuisen matkaan linnoittautumaan hotellihuoneeseen, jonnekin euroopan kaupungeista, vaan olla perheen kanssa.
Vielä viisitoista vuotta sitten pohdin tätä aikaa, kun lapset ovat aikuisia ja pakollista ”yhteistyötä” lasten isän kanssa ei enää ole. Nyt tuo aika häämöttää jo kovin lähellä nuorimmaisenkin lähennellessä täysi-ikäisyyttä.
Hyvää itsenäisyyspäivää itsekullekin ja omannäköistä joulunodotusta jokaiselle!
Kesä on ollut pitkä, alkoihan se jo toukokuun puolivälissä heltein. Syksyisiä, viileneviä päiviä olen odotellutkin tulevaksi. Elämä on helpompaa hieman matalammissa lämpötiloissa ja lenkkeilystä voi jälleen nauttia toisella tavoin.
Kirjoitustaukoni venähti odotettua pidemmäksi, osin juurikin tuon helteisen sään aiheuttaman uupumisen vuoksi. Ikäänkuin aivonikin sulivat samaa tahtia lämpötilojen noustessa ja jokainen yritys aloittaa kirjoitus päätyi odottamaan seuraavaa päivää ja niin edelleen, kunnes piti jälleen aloittaa alusta. Syksyn viileys on siis enemmän kuin tervetullutta!
Ulkona on sateisen kostea ilma, pilvet roikkuvat alhaalla harmaina ja vettä sataa tihuttaen. Ilma on ihan paras tähän hetkeen, kaiken kesäisen uuvuttavan lämmön jälkeen. Vihdoin voin avata verhot tietäen, ettei auringon säteet pääse lämmittämään lisää sisätiloja ja katsoessani ulos, mieli haluaa ulos nauttimaan säästä.
Käymme joskus harvoin koiran kanssa kiipeilemässä portaat ylös hyppyrimäen rinteelle. Portaita en juosten pääse, kuten tavan kuntoilijat, jotka viheltävät ohi useamman kerran ennen omaa pääsyäni ylös. Kerran yritin oikein reippaasti kävellä nuo portaat ja sain katua sitä kovin; syke ei lääkityksen vuoksi pääse tehokkaille kierroksille ja haukoin henkeäni kuin kala kuivalla maalla todeten, ettei moinen käy laatuunsa ollenkaan. Syksyn tullen olisi mukava asettaa itselleni tavoite, käydä ainakin kerran viikossa porraskävelyllä?
Omassa olossani liikunnallisten tavoitteiden asettaminen on hieman haastavaa, sillä kehoni elää ihan omaa elämäänsä ja romahdus voinnissa saattaa tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta. Taikka, jonakin aamuna huomaan, miten yhteistyö kehon/lihasten kanssa takkuaa pahasti ja tiedän, että seuraavat päivät menevät pääosin hissutellen ja pötkötellen vaaka-asennossa. Joten, portaita kerran viikossa-tavoite ei välttämättä toteudu joka viikkoisena juttuna kuitenkaan?
Ehkä parempi tavoite onkin olla ottamatta tavoitetta=stressiä suorituksista ja elää kuten ennenkin, hetkessä tehden niitä asioita ja juttuja, jotka tuntuvat hyviltä juuri sillä hetkellä. Itselleen pitää osata olla armollinen, eikä vaatia liikoja?
Paras vuodenaika
Syksyisin alkaa minun vuodenkiertoni; muistan lapsuudesta sellaisen pienen ahaa-elämyksen, kun ymmärsin pienellä lapsen mielelläni, kuinka virallinen vuodenvaihde oikeasti onkin keskellä talvea. Hämmästykseni oli tuolloin suurta, olinhan jotenkin mieltänyt syksyn olevan vuoden taitekohta. Niin, syksyllä on aikoinaan juhlittu vanhan vuoden loppua ja uuden alkua, aikana jolloin numerot eivät merkinneet elämälle mitään. Vuosiluvun tietäminen ei tuonut lisää satoa, ei syötävää pitkän lumen peittämän talven ajalle.
Ajanlasku tapahtui sekin eri tarpeista käsin, kun oli tietyt tehtävät tiettyinä ajanjaksoina ja kaikki toimet tähtäsivät maasta saatavan ravinnon ja elämän muiden edellytysten varmistamiseen ja hankintaan. Asiat tapahtuivat yleensä samassa järjestyksessä, rutiininomaisesti ja ajanjaksoja nimettiin sen mukaisesti, mitä milloinkin tehtiin. Esimerkiksi loppukesästä puintiaika, syksyllä sadonkorjuunaika jne. Aikaa varsinaisesti määritti kuunkierrot, joita on itseasiassa kolmetoista vuoteen. Yksi kuukausi on jaettu kaikkiin kahteentoista kuukauteen…
Varmaan osalle lukijoita on käynyt selväksi jo se, miten syksy on minulle se kaikkein mieluisin ajankohta. Muutos luonnossa, värit, maut, tuoksut; kaikki tapahtuu kohti luonnon lepoa ja talven tullen elämä ikäänkuin katoaa pakkasen ja jään alle. Syksyllä kaikki on kuin valmiina, odottamassa korjuuta. Kiihkeä kasvu on ohitse, päätepiste on saavutettu. Talvi lakaisee vanhan pois, lakaisee kaiken käyttökelvottoman ja vain kyllin voimakas ja vahva selviää kylmyydestä seuraavan kesän kukoistukseen.
Ostoskeskuksen hyörinässä tätä luonnollista kiertoa ei ihan heti tule ajatelleeksi, eikä edes sitä, mistä mikäkin tuote on peräisin. Tärkeintä kai ostoskeskuksessa on ostaa, hankkia, saada, omistaa kaikenlaista tarpeellista. Syksy on tarpeita täynnä ainakin perheiden näkökulmasta käsin. Kesälomien jälkeen päiväkotiin tai kouluun on hankittava yhtä sun toista tarpeellista ja arki alkaa harrastuksineen kaikkineen yhtä tehokkaasti, kuin lamput syttyvät sisätiloihin pimeän illan ajaksi. Arki kuulostaa kiireeltä omaan korvaani, ehkäpä oman kokemukseni kautta?
Meilläkin oli joka syksyiset askareemme hankintoineen, kiireineen, kaiken alkamisineen kaikkineen. Useamman lapsen vaatettaminen, välineet kouluun ja harrastuksiin sekä kuskaukset ja vanhempainillat, vasu-keskustelut ja niin edelleen. Kaipaanko tuota aikaa? Ehkä en, kaipaan enemmän yhteisiä ruoka-aikoja, iltaisia hyvän yön toivotuksia ja lempeitä viikonloppuja kotosalla. Silloin tällöin leivottua pullaa maidon kanssa. Uskon lasteni kaipaavan näitä samoja asioita lapsuudenkodeistaan, monikossa kahden kodin vuoksi.
Syksyisin on omassa elämässä tapahtunut kaikki iloinen, mutta myös ikävä elämä, jostain kummallisesta syystä.
Aika kultaa muistot? Vai kipeitä muistoja ei mielellään edes ajattele? Kaikkeen edelliseen kirjoittamaani sisältyy myös lukematon määrä kyyneleitä, tuskaa, epätoivoa ja kaikkea muuta ikävää tunnekuormaa, jota en tänäpäivänä mielelläni edes ajattele. Miten yhteen vuodenaikaan voikin kerääntyä niin paljon kaikenlaista vuosikymmenien ajalta?
Etten nyt ihan vallan ala synkistelemään, on luotettava vain siihen ajatukseen, että elämä kantaa kaikesta huolimatta. Omalle kohdalle syksyyn liittyy oikeastaan kaikki elämän suuret muutokset ja niin näyttää olevan jatkossakin. Ammatilliset kuviot omalla kohdalla selkiytynevät ja olen nyt saanut jonkin aikaa jo makustella ihan ”luvan” kanssa olevani virallisesti ex-hoitaja. Työeläkelaitoksen kanssa vuorovaikutus on pelannut ja ja mikäli kaikki sujuu kuten on suunniteltu, pääsen vuoden vaihteen jälkeen opiskelemaan uutta suuntaa kevyempiin työtehtäviin. Ihan huippua, sillä olin jo hetken aikaa menettää uskoni itseeni ja siihen, etten kykenisi enää työelämään ollenkaan. Onneksi joku uskoi minuun, joku joka sanoi minussa olevan paljon jäljellä työkykyä, kunhan vain löytyy se minulle sopiva työ.
On ollut pitkä tie päästä tähän pisteeseen nyt, tähän tulevaan syksyyn ainakin mitä ajattelen näin jälkeenpäin. Mutta, uskon tehneeni oikean ja ainoan ratkaisun tuolloin jäädessäni sairauslomalle minulle mahdottomaksi käyneestä hoitajan työstäni. Pelkkä työstä pitäminen ei riitä, ei ammattitaito, jos työväline eli keho menee siinä määrin rikki, ettei päivittäisestä työstä suoriudu kivutta, eikä tosiaan työpäivästä palaudu ennen seuraavaa.
Tämän syksyn aikana yksi osa omaa elämääni selviää vihdoinkin, ja ei tarvitse miettiä päätä puhki, siitä onko vaiko eikö ja mitä sitten kenties?
Pitkään olen pohtinut unelmointia, mitä se oikein on? Täytyy tunnustaa tässä, kuinka olen unohtanut tuon hyvin tärkeän taidon. En siis osaa enää unelmoida.
Unelmointihan tarkoittaa jonkun itselleen tärkeän asian saavuttamista jollakin tavoin. Minusta on tuntunut jo pitkään, että olen elämässäni saavuttanut kaiken sen, mistä olen joskus aikoinaan osannut unelmoida. Ja toisaalta, olen niin realistisesti ajatteleva, etten tohdi edes unelmoida mistään sellaisesta, minkä järjellä tiedän mahdottomaksi. Rajoitan siis itse itseäni asian kanssa ja arjessa elän hetki hetkessä ottaen vastaan sen, mitä eteen tulee.
Toki voisin unelmoida matkoista johonkin ulkomaille, erilaisten asioiden saavuttamisesta elämään, eri asioiden saamisesta vaikkapa helpottamaan arkea, uudesta kodista jne. Vaan tiedän näiden asioiden olevan täysin mahdottomia ja epärealistisia toteutumaan monista eri syistä johtuen. Talous ei anna myöden matkustamiselle, hyvä jos kotikaupungissa pääsee liikkumaan paikasta a pisteeseen b ja silloinkin on mietittävä, onko lähteminen järkevää ja voiko samalle suunnalle sitten käydä ruokaostoilla yms.
Sairastelujen myötä oma talous on jatkuvasti epävarmaa, jokainen kuukausi on yhtä säästämistä pelkkiin laskuihin. Uuden kodin unelma hajosi siihen, etten yksinäni saa hoitajan pienellä palkalla asuntolainaa ja nyt tähän päälle tuli oman toimintakyvyn merkittävä lasku, niin tuskin tulevaisuudessakaan on sijaa minkäänlaiselle asuntolainalle. Joten, oman kodin haaveen olen saanut haudata myös.
Toki voisin unelmoida työnteosta, joka ottaisi huomioon nykyisen terveydentilani, ehkäpä sellainen olisi jossakin? Kevyt, osa-aikainen ja palkalla tulisi myös toimeen ilman mitään muita tukia? Ihan heti ei tule omaan mieleen yhtään ainoaa työnkuvaa. Positiivista on kuitenkin, että nyt pahin uupumus alkaa ilmeisesti hellittämään ja huomaan todellakin miettiväni, mitä seuraavaksi työnteon saralla tapahtuu mahdollisesti ? Hoitotyö on jatkossa poissuljettu raskaan työnkuvan ja vuorotöiden vuoksi. Olen toisinaan leikilläni ilmaissut, että jos jossakin olisi kahvinkeittäjän hyvinpalkattu työnkuva paikkakunnalla vapaana, olisin melkein heti valmis töihin. Vaan, kun sellaista ei ole ja eikä tule. En myöskään saa päähäni yhtään sellaista ammattia tai työnkuvaa, johon sopisin hoitotyötä lukuunottamatta. En tiedä muusta, ei ole kokemusta muunlaisesta työstä, kuin toimia hoitajana.
Työ tarkoittaa vielä tällä hetkellä itselleni raskasta fyysistä, epäsäännöllistä kolmen viikon jaksoissa työvuorolistan mukaanelämistä, ilman sosiaalisia kontakteja vapaa-ajalla, perheen laiminlyömistä työvuorojen ja niiden jälkeisten väsymisten vuoksi sekä huonoa unta ja pohdintaa/pelkoja ilkeiden ja elämäänsä kyllästyneiden työyhteisön jäsenien kohtaamisista seuraavissa vuoroissa liian pienellä palkalla siihen nähden, että koko elämä määräytyy vain ja ainoastaan työn ja työvuorojen sanelemana. ”Itse olet alasi valinnut!” ”Olet tiennyt alaasi valitessa vuorotyön luonteen”, jne. kommentteja ilmaistessasi toiveesi vapaasta jostakin tärkeästä päivästä lasten vuoksi. Kuulostaa aika ilkeältä omaankin korvaan, näin ,kun saa asian kirjoitettua sisimmästä ulos.
Entisaikaan hoitajalta vaadittiinkin naimattomuutta ja lapsettomuutta ilmeisen hyvästä syystä. Kuinka kävisi nykyisin, jos pääsyvaatimuksena olisikin naimattomuus, sekä lapsettomuus, ja työn menettäisi siinä samalla, kun jompikumpi tai molemmat ehdot eivät enää täyttyisi? On todella vaikeaa hoitoalalla sovittaa yhteen oma vapaa-aika käsittäen perheen, sekä sosiaalisen elämän ja työn.
Nykyisellään minun vaikea edes kuvitella haluavani tehdä hoitajan hommia. Palkka on todella kehno siihenkin nähden, että koko elämä on yhtä työvuoroista toipumista siihen asti, kunnes jäät uupumisen vuoksi sairaslomalle. Omalle kohdalle hoitotyö muuttui niin raskaaksi, että yhdestä työvuorosta en toipunut kolmessakaan päivässä, ja en ollut palautunut ollenkaan edeltävistä työvuoroista astuessani jo uuteen työiltaan tai päivään. Palkka on kehno siihen nähden, että luovut käytännössä kaikesta normaalista elämästä työsi vuoksi. Palkka on kehno siihenkin nähden, että käytät omaa kehoasi työvälineenä, jaksamatta vapaa-ajalla enää huoltaa sitäkään kuntoon, vaikka kuinka olisi e-passia käytössäsi.
Mistä siis unelmoisin? Työstä? Toimeentulosta? Paremmasta voinnista sairauksien kanssa? Opiskelusta? Kaikki edelliset kuullostavat omaan korvaan jotenkin utopistisilta ajatuksilta. Kerron itselleni (teko?)syitä, miksi mikäkin asia ei onnistu tai ole minulle mahdollinen.
Aloitetaan opiskelusta. Minulla ei ole mahdollisuutta opiskella uutta ammattia pelkän opintotuen turvin. Ei aikuinen ihminen pärjää perheen kanssa 300eurolla kuukaudessa ,pieni opintolaina siihen päälle. Toisekseen, en keksi yhtään alaa, tai ammattia johon olisin kallellaan ja hoitotyö on siis pois suljettu kaikissa muodoissaan. Mitä tai millaista muuta työtä voi pelkällä hoitajan koulutuksella ja työhistorialla tehdä? Tässäkään ei itselleni tule mitään mieleen, muuta kuin se, miten rajaava tuo oma koulutus on ajatellen muita työtehtäviä. Asiakaspalvelu on ehkä ainoa, mikä on yhteistä joidenkin muiden ammattien/työtehtävien kanssa. Vaan, eipä muissa asiakaspalveluammateissa ”hyökätä” asiakkaan iholle kiinteästi kiinni, kuten hoitajat joutuvat tekemään ja koskemaan toista työkseen.
Toimeentulo on sidoksissa työhön, ainakin jos meinaa toteuttaa aineellisia unelmia ja parantaa omaa terveyttään yhtään enempää. Terveellinen ja oikeasti ravitseva ravinto kaikkine hyvinvointia tukevien valmisteiden ohella maksaa ja toimeentulo työn kautta mahdollistaa senkin. Kaikki maksaa ja ilmaisia asioita ei ole. Edes ulkoilu ei ole ilmaista, jos pitää pitää huoli hyvistä varusteista, huomioi säänmukaisuuden jne.
Omaa sairauttani/sairauksia ei voi parantaa, oireita voi lievittää ja sekään ei ole ilmaista lystiä. Mitä jos minulla olisi ollut varaa, aikaa, jaksamista pitää huolta paremmin itsestä, olisinko vaikka selkäni kanssa tässä tilanteessa? Taloudellisesti tiukassa tilanteessa on turhaa unelmoida asioista, jotka maksavat euroja. Kun on pakko selvitä jotenkin elämisen pienistä peruskuluista, saada suuhun jotakin purtavaa ja vaatetta päälle ja sitten miettii, pitääkö eläimestä luopua tai jostakin muusta vielä? On turhaa unelmoida matkoista, lääkäriasemaa pidemmälle tietäen sieltäkin tulevan laskun perään ja apteekin kautta kotiin miettien, mistä jatkossa säästää elämisen kuluissa niin, että saa kompensoitua ns. ylimääräiset menot voidakseen maksaa seuraavan kuun laskut jälleen.
Kaikesta huolimatta, elämässäni vallitsee kiitollisuus, toisinaan ilo ja onni sukeltavat esiin yllättäen uupuneen. Kiitollisuus ei maksa mitään, ilo ei tule rahalla saatavista asioita ja onnikin tuntuu kaihtavan rahaa ja materiaa. Olen miettinyt, tuplaantuisiko oma kokemusmaailma ja tunteiden sävyt, mikäli olisi rahalla saatavana kaikkea, mitä ikinä mieleen juolahtaisi? Aikoinaan, mietin kuinka voisin myös olla onnellinen vähällä toimeentulolla ja olen nyt hyvän tovin elämää niin elänyt. Saan juuri ja juuri laskuni maksettua ja ylähuulen leivän päälle. Kiitollinen olen kaikesta siitä, mitä aineetonta tai aineellista minulla on; Lapsista,-lastenlapsesta, kodista, jäljellä olevasta terveydestä, pienistä ihmeistä keskellä harmaata arkea, jota yritän värittää parhaani mukaan, tehden niitä asioita, joista itse ja muut tulevat iloisiksi.
