ulkoilu – Saman auringon alla

Ihana syksy

On taas aika huokaista ja todeta viilenneiden ilmojen ja hämärtyvien iltojen luoma illuusio alkaneeksi.

Kynttilät, yhä hämärtyvät päivät, ja villavaatteet. Luonnon värien vaihtuminen ja talven odotus. Höyryävä teekupponen iltapäivään…

Ja sitten palataan arkeen 🙂

Unohtuneet kumpparit, läpimärät lenkkarit. Kurainen koiruus ja tassun jälkiä eteisessä, jokainen päiväx3 vähintään.

Kiire, on ehdittävä töihin, on levättävä ja huolehdittava arjen askareet. Muistettava sitä sun tätä syksyn alkajaisiksi. Opinnot.

Ehkä tälle syksylle saan unohtaa suosiolla nuo ihanat tunnelmallisen rauhalliset iltapäiväteet ja keskittyä vaihteeksi toimintaan, siihen että arki rullaa jokseenkin tasaisena?

Syksyn edetessä pääsemme jälleen koko perheen voimin matkustamaan esikoisen perheen luo pienen nimenantojuhlaan. Matkasta tulee mukava keskeytys jo alkaneeseen arkeen ja odotan jo innolla pikkuisen syliin saamista. Viikot kuluvat hujauksessa ja pieni kasvaa ja kehittyy niin nopeasti.

Toivottavasti pääsen tapaamaan tuoretta perhettä mahdollisimman usein jatkossakin.

Viikolla pääsemme harvemmin koiran kanssa pitkälle aamulenkille, mutta viimeksi käydessämme aamuisella kävelyllä; pilvinen ja harmaa säätila vaihtui pilvettömään, kauniin sinisenä heijastelevaan taivaaseen ja jostain syystä halusin ikuistaa tuon erikoisen hetken.

Lämpöisiä alkusyksyn hetkiä toivottelen teille jokaiselle!

Pitkä viikko

Aamut ja illat viilentyivät yhdessä yössä. Eräänä päivänä onnistuin nappaamaan kuvan lämpöisestä helteisestä elokuun iltapäivästä, kun valo siivilöityi keittiön ikkunasta mielestäni kovin kauniisti. Seuraava päivä olikin sitten kovin sateinen ja muistutti vääjäämättä syksyn lähestymisestä.

Onpahan ollut pitkän tuntuisia viikkoja, jotka ovat madelleet hitaammin, kuin aikoihin. Yhtenä torstaina havahduin jäljellä oleviin työpäiviin ja tuntui, etten millään jaksaisi kahta päivää töissä. Viikonloput ovatkin sitten menneet, kirjaimellisesti menneet huomaamatta pyykkiä pesten ja viikolla aikaansaatua epäjärjestystä suorien. Väsy työpäivien jälkeen on kaatanut pitkälleen ja pää on ollut yhtä puuroa, joten tekemiset kotosalla on jääneet suosiolla pois työpäivien jälkeen.

Mennyt viikko muistutteli jälleen itselleen armollisena olemisesta. Omalla kohdalla se on tarkoittanut erityisesti fyysisestä tekemisestä irroittautumista ja oman jaksamisen rajojen tunnistamista sekä tekemättömyyden opettelua levon muodossa.

Siinä sitä onkin opettelua, edelleen. Mieli haluaisi kaiken olevan järjestyksessä, tiptop ja raaka todellisuus iskee vasten kasvoja; kun ei kykene, niin ei kykene tekemään kaikkea sitä, mitä tahtoisi.

Hyvin usein käy niinkin, että väsytän itseni jo ihan lenkkeilemällä koiran kanssa ja kotiin palatessa en kykene enää siihen, mitä olin ajatellut tehdä. Se on turhauttavaa ja erityisesti noina hetkinä positiivinen ajattelu on sieltä jostain hyvin syvältä.

On melkoisen raskasta hyväksyä oma rajoittuneisuus, kun se hyväksyminen pitää tehdä jokainen kerta aina vaan uudelleen ja uudelleen. Kun pelkkä tahto ei riitä; kun ei voi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa tekemään.

No, elämä on. Kulunut lausahdus, jonka myötä pyrin päättämään ylläolevan kaltaiset ajatukset ja siirtymään jonkin muun asian miettimiseen. Koira odottaa ulos, pidemmälle lenkille. Vapaapäivä.

Keväisiä puuhia

Uskomatonta, en ihan heti olisi uskonut kitkeväni rikkaruohoja saati haravoivani samana päivänä. Nyt sekin on tehty viikonloppuna ja kaiken päätteeksi sain myös sisällä imuroitua.

Opiskelin myös hieman puutarhakirjoja; hain vinkkejä ja ohjeita tulevaan pieneen pihaamme. Ihan pelkällä sisustamisella emme nyt pääse pälkähästä, pohjatyöt on tehtävä, mikäli hyvän haluaa… Lumet on sulaneet ja vielä pitää hieman odottaa maan sulamista roudasta.

Eilen Illalla kävin haravoimassa lopun pihamaan ja olipahan lämmintä, yli 15 näytti mittari illan varjossa vielä. Aamulla sää oli tihkusateinen ja pilvet roikkuivat hyvin matalalla. Lämpimämpi ilma teki kävelystä mieluisan ja lintujen keväinen kuoro täytti metsän. Mielessäni pohdin ja suunnittelin pihaa, mitä siihen nyt sitten keksisi?

Ajatus mukavasta oleskelutilasta ulkosalla, katoksen kera. Se on se tavoite, ja syksyllä sitten tiedetään toteutuiko toiveeni?

Joka keväisiin puuhiin kuuluu kodin tavaroiden karsiminen ja järjestely. Käyn ajatuksella läpi niitä tavaroita, joita pitää säilyttää ja olen opetellut kylmästi heittämään pois kaiken sellaisen, jolle ei ole ollut käyttöä edellisen vuoden aikana.

Olen ulottanut tämän karsimisen nyt myös huonekaluihin ja kiikutin kierrätyspisteelle mm. muksun pieneksi jääneen koulupöydän, jota ajattelin vielä muuton yhteydessä itse hyödyntää. No en hyödyntänyt ja se sai siis lähteä tilaa viemästä.

Karsimisisessa ajattelen jo lapsiani ja tulevaa, ettei heille jäisi kovin paljoa rojua pois heitettäväksi, kun sen aika joskus on. Omasta kokemuksesta tiedän, kuinka ikävää puuhaa toisen kodin läpikäyminen ja siivoaminen on ja haluan lapsilleni jättää mahdollisimman vähän tavaroita, joista pitää hankkiutua eroon aikanaan.

Itselläni on tiedossa sisaruksieni kanssa mahdoton työmaa tulevaisuudessa ja se ahdistaa jo nyt. Tulee kalliiksi hävittää vuosikymmeniä vanhaa arvotonta tavaraa, roskaa ja suurin osa kaikesta tavarasta on kierrätyskelvotonta joten se ei sovellu edes uudelleen käyttöön. Aiempina kesinä olen hieman yrittänyt tyhjentää vanhan mummon vintillä lojuvaa tavaravuorta, vaan toivoton työ se on yksin ollut tehdä.

Karsiminen on samalla oman elämän päällekkäistä läpikäymistä ja arvottamista. Mistä luovun, miksi luovun ja jos jokin jää, miksi sitä kannattaa säilyttää? Kodissa tavara on säilytyksessä ja/tai käytössä.

On tavaraa, jota tarvitaan vain harvoin, sitten on silloin tällöin käytettävät ja päivittäin käytössä olevat tavarat. Sitten on ne, joita ei käytetä, mutta niitä vain säilytetään ilmeisesti säilyttämisen ilosta? En tosin tiedä, kuka oikeasti saisi iloa tavaran säilytyksestä? Minä ainakin saan harmaita hiuksia jo pelkästä sanasta säilytys.

Meillä on arkeen ihan mukavasti tavaroille löytynyt omat paikat, vaikka alkuun uuden kodin niukat säilytystilat nostivatkin karvat pystyyn; nyt olen ihan tyytyväinen siitä, etten ole hankkinut lisää säilytystilaa. Karsiminen on helppoa ja uuden hankinta on jäänyt todelliseen tarpeeseen ja sitäkin pitää miettiä hyvin harkiten.

Koti pysyy siistinä, kun tavaraa on vain tarpeeseen ja jokaiselle asialle on oma harkittu paikkansa, jonne se on käyttämisen jälkeen helppo kiikuttaa takaisin. Säilytystilaakaan ei tarvitse paljoa, kun unohtaa ajatuksen ”Mitä, jos tätä joskus tarvitsen?”

Järjestelen tavarat sinne, missä niitä yleensä eniten tarvitaan/käytetään ja niin vältän myös turhaa paikasta toiseen ramppaamista kotona ja tavaroiden edestakaisin kiikuttelua. Pölytkin tulee pyyhittyä useammin, kun liina on käden ulottuvilla jokaisessa huoneessa valmiina.

Opin itse aikoinaan hyvin tiukkaan ja vanhanaikaiseen järjestyksenpitoon kodissa. Siihen kuuluivat suursiivoukset, kuin myös tavaroiden tarkka säilytyskin tietyissä, epätarkoituksenmukaisissa, hankalissa ja vaikeasti hallittavissa olevissa paikoissa ja se ei sopinut omalle kohdalle ollenkaan ja kaaos oli pikemminkin lopputuloksena, kuin hyvä mieli, saati hyvä järjestys.

Nykyisin, kun olen saanut hallintaan tuon kaaostaipumukseni, saan olla todella iloinen järjestyksessä pysyvästä kodista sekä siitä, että tavarat todellakin pääsevät käytön jälkeen paikoilleen, eikä jää sinne, minne käsi ne sattuu laskemaan. Adhd on taltutettu tämänkin suhteen. hmj

Mukavia, keväisiä päiviin!

Ylös, ulos ja haahuilemaan

Kevään merkkien ilmaantuminen ja lämpimämpi sää auringon paisteen kera houkuttelee ulos väistämättä. Kevyempi vaatetus helpottaa liikkumista ja kenkien vaihto lenkkareihin saa askeleen nopeammaksi.

Koirakin ulkoilee jälleen samoin, kuin ei olisi ikinä päässyt ulos; hajuja, joiden perään olisi juostava ja sitten ne itse eläimet metsän reunamilla. Lumessa kieriskely on vaihtunut nuuskutteluun, jokaikinen mahdollinen kuusikko, puu, puska pitää käydä merkkaamassa ja haistelemassa. Joka vuodenajalla on ne omat juttunsa, jopa koiralla.

Luen parhaillaan kirjaa, ”Viritä aivosi hyvään elämään” (Nicole Vignola). Kirjassa mainitaan silmänliikkeisiin perustuva EMDR-terapia, jota käytetään traumaattisten tapahtumien ja pitkittyneen traumaattisen stressihäiriön hoitoon.

Ulkoillessa silmä tekee samankaltaista liikettä, kuin mitä emdr-terapiassa eli silmä liikkuu puolelta toiselle ja terapiassa tämä toimii purkaen traumaattista muistoa yksinkertaistetusti.

Ulkoilun avulla voi tietoisesti hoitaa itseään muutoinkin, kuin pelkästään fyysisestä kunnosta huolehtien. Suosittelen vahvasti ulkoilua, yhtenä keinona ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnista.

Kävellessä voi keskittyä kiinnittämään huomionsa tietoisesti vaikkapa ympäristön väreihin, liikkuviin elementteihin, rakennuksiin tai pieniin yksityiskohtiin. Riittää, kun ajatuksen/huomion keskittää johonkin. Tällä tavoin mieli pääsee lepäämään kehää kiertävistä mahdollisista ikävistä ajatuksista ja tunteista ja voi hetkeksi unohtaa omat ongelmansa, joiden kanssa mahdollisesti on painimassa.

Ulkoilu ei siis aina tarvitse liikunnallista tavoitetta, ulos voi lähteä ihan vaan haahuilemaankin, ihmettelemään toisin silmin maailmaa. Suosittelen lämpimästi. Askel lähikauppaan voi toimia samoin, jos tarvitsee ns. syyn menoilleen. Pienet ostokset kulkevat repussa mukana, pyöräillen voi lähteä hieman pidemmällekin?

Suosittelen metsässä kulkemista, ihan vaikka siinä omassa lähimetsässä poikkeamista. Huomio kiinnittyy toisenlaisiin asioihin pakostakin metsässä. Aistit terävöityvät, jokaista askelta on tietoisesti otettava ja varottava puunjuuria, kiviä jalkojen alla.

Ulkona olet luonnossa, riippumatta siitä onko ympäristö rakennettua vaiko enemmän luonnontilaista. Jossakin näkyy puu, pensaita, maa paljastuu asfaltin alta kadun vierellä. Liikenteen melunkin seassa olet kuitenkin luonnossa.

Taivas vaihtaa ulkonäköään jatkuvasti; Milloin näet sinisellä taivaalla pilvenhahtuvia, joinakin päivinä harmaa pilvimatto roikkuu lonkeron värisenä kattona kovin alhaalla. Kahta samanlaista hetkeä ei ole luonnossa. Luonto on muutoksessa koko ajan. Huomion kiinnittäminen luontoon toimii tehokkaana terapiana, vaikka vaan vartin päivässä.

Hyvä päivä

Tänäänkin on hyvä päivä!

Valitsen tietoisesti ajatukseni, mantran. Toistan ylläolevaa ajatusta ja vahvistan toivettani, asennetta. Tänään on hyvä päivä!

Riippumatta siitä, mitä ympärillä tapahtuu, toive hyvästä päivästä kantaa pitkälle iltaan. Itseasiassa, omalla asenteella voi vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen myös.

Selailin aamusella oman puhelimen muistiota, johon olen tehnyt jo vuosia sitten listan asioista, joiden tahtoisin olevan totta jonakin päivänä.

Hämmennyin lukiessa listaani; niin moni asia on tullut osaksi elämääni. Osa ihan viimeaikoina, osa jo paljon aiemmin. Jännittävää, ja uskomatonta miten toiveista, haaveista voi tulla osa arkea ennemmin tai myöhemmin.

Tälle keväälle ja alkukesälle yksi suurempi arjen toiveeni olisi saattaa pieni terassin alku siihen kuntoon, että ulkokalusteiden hankinta olisi mahdollista, niin pian kuin mahdollista. Nurmikolle on hieman turha kalusteita laitella, koska meidän runsaalla käytöllä nurmikko olisi tampattua mutavelliä jo muutaman viikon kuluttua ja sehän ei ole tarkoituksenmukaista.

Jännityksellä odotan myös, kuinka siirtämäni kasvisto on talven yli pärjäillyt ja lähteekö perenna lisääntymään samanlaiseen kukoistukseen, kuin mitä se oli ennen siirtoa vanhassa paikassaan? Jos eivät menesty uudessa paikassaan, sekään ei haittaa. Sitten mietitään jotakin muuta tilalle.

Pihan suunnitelma on valmiina. Toteutus on hieman vielä hakusessaan, haastavan pohjan vuoksi. Peruskallio pilkistää paikoitellen suunnitellun terassinpohjan kohdilla ja mielellään laittaisin lattiaksi betonilaattaa. Puu vaatii jatkuvaa huolenpitoa ja se on ehkä este materiaalivalinnalle, jos helppohoitoisuutta ajattelen ja ehkä kuitenkin haluan keskittyä tekemään jotakin muuta jokakeväisen pinnansutimisen sijaan?

Aamuinen ulkoilu oli hyvin virkistävä ja kotiin päästyä piti tarkistaa ulkolämpötila ihan varjon puolelta ja +11 näytti mittarissa olevan. Lumipeite on kadonnut ja Umppa raukka käy köllimässä siellä, missä vain pienikin pläntti lunta on jäljellä.

Ilma oli tuulesta raikas, talven hiekoituksia on viime viikolla pesty kaduilta ja sen huomaa heti ilmanlaadun parantumisena. Kadulla oli yllättävän mukava tallustella vaihteeksi. Koirankakkojakaan ei näkynyt harmiksi asti, kuten yleensä. Pientareet vaikuttivat siisteiltä.

Aurinkoinen ilma sinisellä taivaalla höystettynä antoi lenkkeilyynkin uutta puhtia ja keväiset lintujen sirkutukset kuuluvat jälleen sisälle asti. Kotipihan yli lensi ensimmäisten kaakattajien parvi, isohkoja lintuja, vaan en ehtinyt tunnistaa mistä lajista oli kyse.

Arvostan suuresti ja edelleen lähiluonnon tarjoamaa ympäristöä, metsäplänttejä, polkuja joiden rauhaan pääsee hyvin pienellä kävelyllä ja luontoon pääsen oikeastaan jo kotipihalta puistoalueen alkaessa tien toiselta puolen.

Jokatapauksessa, kevät on edennyt reippaasti ja kohta pääsen aloittelemaan ikkunoiden pesua, josko ehtisin ennen helteitä saada urakan valmiiksi?

Mukavaa kevään edistymistä!

Arki alkaa

Kesä on meillä mennyt pihalla ulkohommissa. Terassi on valmistunut aitojen osalta ja eilen taisi olla viimeiset maalaukset meidän pihan osalta. Itse olen siirrellyt ja istuttanut kasveja uusille paikoille, hitaasti mutta varmasti ja tehnyt tilaa oleskelulle. Seinän vierusta on nyt näkyvillä ja seuraavana suunnitelmissa on tasoittaa ja hiekoittaa kivilaatoille pohjaa. Kalusteiden hankinta jää todennäköisesti ensikesään, ainakin näillä näkymin.

Jälleen olen saanut etsiä ja kantaa erikokoisia kiviä seinän viereen sekä asetella niitä sitten paikoilleen. Hassua sinällään, että tämä on jo kolmas koti, johon teen saman työn.

Kohta pääsen miettimään lyhtyjen paikkaa pihalla, iltojen hämärtyessä kynttilät tuovat tunnelmaansa ja meille on nyt siunaantunut useampi iso lyhty, joista riittää pari myös pihalle.

Odotan syksyä, sateita ja harmautta. Odotan, että voin käpertyä vilttiin, juoda kupillisia höyryävää teetä katsellen kynttilöistä liekehtivää tunnelmaa, loimuavaa valoa. Odotan vaikutelmia, joihin syksy minut kietoo kaiken keskellä. Odotan kirpeitä aamuja, punaisia auringonlaskuja. Sateita, pimeyttä. Syksy on aina vaan se minun aikani.

Ensimmäinen syksy täysin uudessa ympäristössä ja kaikki vuodenajat tuntuvat uudelta lähtiessä ulos koiran kanssa lenkille. Kohta kulunut puoli vuotta muutosta ja elämä uudessa kodissa on pikkuhiljaa muotoutunut uomiinsa.

Niin, millaista onkaan asua vanhassa talossa? Yksi tekijä, mistä olen suunnattoman kiitollinen, on hiljaisuus sisällä. Se, ettei ulkomaailman äänet pääse häiritsemään, on ehkä omalle rauhalle se suurin asia. Poikkeuksen tekee sateen ropina ikkunoihin sekä kovalla tuulella pienoinen humina, joka luo kodin tuntua myös sateisiin päiviin.

Lattiat narisevat kodikkaasti, joka huoneessa on muutama kohta, joiden alla askeleista kuuluu ääni. Lattian narina paljastaa kaikenlaiset liikkujat sisällä. Huoneesta toiseen ei voi huudella, koska ääni häviää matkalla ja onkin mentävä kasvokkain jutulle, mikäli haluaa saada asiansa kuulluksi.

Ulko-ovesta ei voi saapua huomaamattomasti, mikä onkin ihan hyvä juttu. Ovi pitää oman metallisen kolahduksensa avautuessaan ja olen ripustanut oveen myöskin vienoäänisen tuulikellon, joka ilmoittaa jonkun saapumisesta/lähtemisestä. Muutoin äänimaailma sisällä on olematon.

Vanhassa talossa on siis tunnelmansa, ja talvella totesimme paksujen verhojen olevan tarpeelliset ikkunoissa, ne pitävät melkoisen hyvin ikkunan rakosista puhaltelevan ilman.

Tykästyin ikkunoihin ja leveisiin ikkunalautoihin heti käytyämme tutustumassa ensimmäisen kerran tähän vanhaan taloon. Niin kauan kuin muistan, olen haaveillut paksuista seinistä, pienistä ikkunasyvennyksistä sekä ennenkaikkea tilavista ja valoisista huoneista.

Olen kiitollinen siitä, miten oma toiveeni toteutui kaikessa tarpeellisessa tämän uuden asunnon myötä. Oma sisäänkäynti helpottaa elämää koiran kanssa, eteinen on vanhaan tapaan tilava ja ihan toista mallia, kuin aiemmissa kodeissa.

Toiveenani oli myös vähäinen naapurien määrä ja sekin toteutui. On aivan ihanaa elää tarvitsematta kohdata ketään, jos ei itse niin halua.

Arki alkaa koulujen alkamisen myötä meilläkin. Kesä on ollut tekemisen täyteinen ja puuhaa riittää vielä pitkälle syksyyn tuossa pihalla. Myöhemmin syksyn kuluessa toivon pääseväni sisällä sisustuksen kimppuun, joka menee pikkuhiljaa uusiksi oikeastaan kaikkien huonekalujen osalta, vastaamaan paremmin ympäröivää tilaa ja tarvetta.

Toki perhekoko on jälleen pienentynyt yhdellä, toiseksi nuorimman muutettua omilleen asumaan ja siinäkin on omat haasteensa minulle äitinä, kun elämää ei tarvitse enää suunnitella ja järjestellä suurperheen tarpeita vastaavaksi . Huomaan meinaan edelleen miettiväni kotia ja muuta arjen asiaa niin, että kotona olisi edelleen paljon enemmän ihmisiä asumassa.

Lämpöisiä loppukesän kelejä toivon jokaiselle!

Aika kulkee etiäpäin

Lintujen viserrys aamulla lupaa hienoa päivää. Täälläkin, uuden kodin pihapiirissä on ahkera pesintä käynnissä ja sirkutusta on ilo kuunnella.

Lumet olivat osin sulaneet metsäpoluilta, koira nuuskutteli innoissaan lumen alta paljastunutta maata. Itsekin olin haistavinani jo kesän lupauksen, vaikka kevättä onkin vielä jäljellä jonkin verran. Kyllä se kesä sieltä ajallaan saapuu.

Minussa on ehkä herännyt pienen pieni kaipaus kesään, lämpöisiin ja valoisiin päiviin. Ulos pukeminen alkaa jo vähän rasittaa, kerroksia kerroksien päälle ja oikein odotan sitä, kun riittää pelkät kengät ja villatakki ulkovaatteiden virkaa toimittamaan.

Selailin vanhoja kuvia, joiden mukana nousi mieleen omia tunnelmia kuvienottohetkiltä. Haikeutta, iloa, luottamusta tulevaan, onnellisuutta, mutta myös pelkoja, epätoivon ja menettämisen tunteet vilahtelivat joissakin tallenteissa. Pääosin olen kuvannut kuitenkin niitä ilon ja onnellisuuden kokemuksia ja tästä tulikin mieleeni, miten kuvaaminen on hieman jäänyt taka-alalle tässä kevään aikana, monen muun asian viedessä huomioni toisaalle.

Kuvan lehmus ja ylipäänsä muutkin kaltaisensa tuovat erityistä iloa alkukesässä. Lehmuksen kukkiessa tuoksu on aivan käsittämättömän voimakas ja luonnollinen.

Selaillessa vanhoja kuvia, muistan kuinka monesti lenkille lähtiessä mieli oli maassa ja ilo kaukana elämästä ja sitä vaan kulki eteenpäin kivulias askel kerrallaan. Ja sitten se, miten aina jokin ympäröivässä luonnossa ikäänkuin havahdutti hereille, sieltä synkistä tunnelmista ja loppupäivä oli sitten jotakuinkin siedettävää eloa. Jossakin vaiheessa aloin valokuvata näitä iloa tuovia aistihavaintojani lenkkeillessäni ja siitä muotoutui vähän kerrallaan ajatus myös tästä tekeillä olevasta sivustostakin.

Onko siitä jo tosiaan kohta kaksi vuotta, kun kirjoitin ensimmäisen tekstini tänne blogiin? Taitaa olla ja olen todella iloinen, että viimein uskaltauduin. Ensimmäisestä ajatuksesta ehti tosin vierähtää se vajaa parikymmentä vuotta, mutta parempi uskaltaa myöhään, kuin ei milloinkaan. Ajan kulumisesta tulikin mieleeni…

Edellisten vuosien suurin anti taitaa olla itselleen armollisena olon opettelun. Kun on koko ikänsä suurin piirtein ruoskinut itseään kaikesta mahdollisesta ja mahdottomastakin ja moittinut jopa aiheettakin epäonnistumisista ja niin edelleen. Niin, ja se sitten, kun alkaa laskea rimaa alaspäin ja todeta, että vähempikin riittää ja kun se oikeasti riittää.

Se, kun on vaatinut itseltään täysin kohtuuttomia, venynyt ja vanunut sinne ja tänne, kantanut kaikkien taakkaa sisällään ja unohtanut oman olemassa-olon kaikkineen ollakseen olemassa toisille ja toisten tarpeita varten.

Omat terveydelliset haasteet pysäyttivät minut ihan kirjaimellisesti syvällisemmin pohtimaan elämää ja omaa rooliani tässä kaikessa ympäröivässä maailmassa. Osa kuuluu ehkä ikäänkin, vanhemmiten maailma ei enää näytä samalta, kuin aiemmin ja elämänkokemus on laajempaa ja moniulotteista.

Elämä, se useinkin tapahtuu kaiken arjen keskiössä ja aikojen päästä itsekin huomaa, miten nopeasti aika kuluu. Päivä, viikko, kuukausi, vuosi. Hetkeen pysähtyminen pitää opetella, sen olen huomannut ja erityisesti siihen hyvään hetkeen. Jokaisessa päivässä on aina jotakin hyvää, jos niin haluaa ajatella ja se hyvä ei tarvitse olla mitään huippuhienoa taikka arjesta poikkeavaa. Omalle kohdalle riittää vaikkapa luonnon monimuotoisuuden huomiointi ikkunasta käsin, linnun laulu kantautuu sisälle ja se on siinä.

Se, mihin oman huomionsa kiinnittää lisääntyy elämässä. Valinta on aina itsellä tässäkin asiassa. Voit valita vapaasti, huomaatko vain niitä negatiivisia asioita vaiko myös positiivisia juttuja elämässä. Joskus mieli ei tahtoisi päästää irti negatiivisten asioiden parissa rypemisestä ja mielellään se pitää kiinni kaikesta ikävästä, hankalasta. Valinta on kuitenkin mahdollinen ja pitkällä aikavälillä niiden negatiivisten asioiden kuorma kevenee huomattavasti.

Olkaamme siis enemmän itselle armollisia kaikessa, ja pitää muistaa kohdella itseään samoin, kuin kohtelee hyvää ystävää.

Mahdollisimman mukavaa viikonloppua ihan jokaiselle!

Pienet ilon hetket keväisissä tunnelmissa

Ulkoilu, luonto ja vuodenaikojen vaihtuminen tuovat suuresti iloa elämään. Taas on käsillä aika, kun maisemat vaihtavat ulkoasuaan nopeassa tahdissa. Toisaalla on lunta reilustikin, toisaalla kevät on jo pitkällä.

Vihreys yllätti iloisesti kaiken ympäröivän harmauden keskellä.

Kevääsen kuuluu tietenkin pajunkissat, ainakin luonnossa.

Neiti hienohelman ikävin vuodenaika on tuloillaan. Lumet sulavat kohinalla, märkää ja likaa on kaikkialla. Puistossa paras paikka ympäristön tarkkailuun on edelleenkin penkki. Kotipihalle päästyämme lumipenkassa piehtaroiva koiruus oikein surkealla äänellä valitti lumien katoamista ja ihan kävi sääliksi lunta rakastavaa koiraa.

Ulkona tuoksuu jo keväinen ilma; sekoitus kosteaa maata, hiekkaa, maatuvia lehtiä, sadetta ja lupaus kesää!

Mahdollisimman mukavia hetkiä tulevaan viikkoon!

Arjen juhlaa

Viikonloppuna vietettiin pienimuotoisesti pojan pitämättömät synttärit sekä samalla uuden kodin tupaantuliaiset.

Juhlia juhlimme todella harvoin, ja nyt olikin ihan kiva järjestää kakkukekkerit. Parasta kai jokaisen mielestä oli ne tarjottavat? Leipäkakkua, kermakakkua, suolaisia piiraita ja muffineja tuli tehtyä runsaasti niin, että varmasti jokainen kehtaa ottaa enemmän, kuin sen yhden pienen siivun ja lisää kanssa. Kaupasta valmiita pipareita, karkkia ja limsaa yms.

Voi olla, en lupaa kylläkään, mutta (ehkä) voisimme järjestää juhlia useamminkin? Leipominen ei tuottanut tuskaa, eikä sen koommin muutkaan järjestelyt aiheuttaneet suurta päänvaivaa tällä kertaa.

Juhlien jälkeen iltaa meille jäi viettämään poikanen, odottelemaan iltavuorosta saapuvaa äitiään ja meno rauhoittui kaikilla; sohvalle viltin alle, töllön ääreen, koiraohjelman pariin.

Illan jo hämärtyessä tajusin ulos katsoessa, etten ole nähnyt kotoa käsin auringonlaskua ainakaan kymmeneen vuoteen ja nyt saan siitäkin ilosta jälleen nauttia. Auringonpaistetta ja valoisuutta on tiedossa enemmänkin, verrattuna entiseen vuoren varjossa eloon.

Viikko on alkanut aurinkoisilla ilmoilla ja lievällä kiireellä minun hoidellessa erinäisiä juoksevia asioita ja paperitöitä kuntoon. Olen saanut soitella ja jutustella enemmänkin näiden parin päivän aikana ja hieman liioitellen ihan kuin koko vuoden edestä olisin jälleen puhunut. Sain positiivisia uutisia omaan tulevaisuuteen nähden ja niistä joskus myöhemmin sitten. Hurjan meneväksi on tämä viikko muuttunut kylläkin, osaltaan liittyen niihin tulevaisuuden juttuihin.

Eikä siinä vielä kaikki, vointi jatkaa kohentumistaan ja aamuisella lenkillä lähes juoksin ylämäet, ilman hengästymistä tai puuskutusta. Pitkä, jyrkkä nousu meni samoin, kuin tasamaata kulkiessa ja ehkä hieman järkytyin omasta hyvästä olosta mäen päällä. Jalkoihin ei ottanut kipeää, kuten ennen ja lihakset eivät väsyneet. Matkaa taitoin jälleen koiran kanssa sen reilun viisi kilometriä, ja kotiin päästyä en kaatunut raatona sänkyyn, vaan jatkoin muuta puuhastelua. Hyvä minä!

Mahdollisimman mukavaa viikkoa kaikille teille lukijoille!

Kodin tuntua

Elämässä on välillä kiireitäkin, jopa meillä ja kirjoittelu on hieman jäänyt taka-alalle. Jokunen viikko takaperin minusta tosiaan tuntui kaiken elämän ikäänkuin pysähtyneen niille sijoilleen. Nyt, kun mietin aikaa taaksepäin, elämä (ennen muuttoa) näkyy ikäänkuin unenomaisena, harsomaisena hengähdystaukona ja nyt on aika jälleen herätä tuosta horroksesta.

Edelleen, saapuessani kotiin ja avatessani ulko-ovet, hengähdän tyytyväisyyttä. Koti, vihdoinkin. Mitä pidempälle aikaa kuluu, niin sen paremmin huomaan esimerkiksi huonekaluissa muutostarpeita. Kiirus ei ole kuitenkaan, yksi asia kerrallaan ja ihan rauhassa miettien.

Keittiönpöytä eriparituoleineen on seuraavana uusintalistalla. Sitten olisi eteisen kalusteet ja viimeisenä olohuoneen puolella on myöskin tarvetta uudistaa kalustus sopimaan paremmin ympäristöönsä. Vain nuoren tyypin huoneen kalustus taitaa jäädä entiselleen.

Nuori kertoi pitävänsä uudesta huoneestaan, ja tuntui siellä viihtyvän näin äidinkin näkökulmasta. Verhojen uusimisen myötä muksu sai toivomansa mustat pimentävät verhot ja tulipa oikein tyylikkään näköinen kokonaisuus siitäkin ikkunasta. Nuoren huone jaetaan kahteen, joten itselleni saan ihan pienen tilan käyttööni ja ajattelin jonkinlaista vaatehuoneen ja harrastustilan yhdistelmää? Tyyppi hämmästytti äidin sanoillaan tuumaten, ettei tarvitse niin isoa tilaa itselleen ja ehdotti itse huoneen puolittamista. Mikäpä siinä, sopii oikein hyvin minullekin.

Kuinkahan osaisin käsitellä, kuvailla kodin tunnelmaa? Niitä asioita, mitkä tuovat sen kodin tunnun? Monet pienet ulkoiset seikat? Vaiko se oma hyvä olo kodin seinien sisällä? Molemmat varmaankin. Kylässä käyvät vanhemmat lapset alkuun ihmettelivät kodin valintaa, vaan nyt ovat jo ymmärtäneet valintani ja ilmeisesti ovat nähneet piristymiseni ja selkeän tervehtymisen ja innostukseni kodin parissa. Hieman jo pelkään, piristynkö jopa liikaa aiemman totaaliväsymisen vastapainoksi? Melkein kymmenen vuotta menikin taistellessa päivittäistä väsyä ja muita harmituksia vastaan.

Kodin tuntu tulee itselleni niin monesta seikasta ja se mikä puuttui edellisestä, löytyy ilmeisesti nyt uudesta. Kaikki on oikeastaan päinvastoin nyt, verrattuna entiseen. Ahtaus muuttui tilavaan tilaan ja mahdumme kaikki samaan paikkaan yhtäaikaa, varsinkin keittiöön. Vanhan kodin hämäryys ja valon puute ovat historiaa ja valo tulvii kotiin suurista ikkunoista. Ympäristö on vanhaa ja luonnon keskellä, mutta kuitenkin kaupungin palvelut on kävelymatkan päässä ja autoa ei tarvitse päästäkseen kauppaan tms.

Ehkä tuo fyysinen tila on se asia, mitä olen kaivannut kaikki nämä vuodet? Ehkä se on se tunnelma, mikä huokuu vanhoista ikkunanpuitteista ja seinistä? Narisevat lattiat? Ehkä se on se pieni täydellinen rosoisuus, mikä on kestänyt aikaa ja tulee kestämäänkin? Ehkä kodin tuntu tulee historian havinasta? Paksut, kiviseinät pitävät ulkomaailman loitolla ja kotona saa olla tietämättä äänistä ulkona, vain pisaroiden ja tuulen voi kuulla ikkunaan osuvien oksien kautta. Öisin kirkkaalla ilmalla näkyy jopa tähdet ikkunaan kurkistaessa ihan omasta sängystä käsin.

Mummoilu on lähtenyt muuton jälkeen pikkuhiljaa sujumaan sekin. Muuton tiimellyksessä en oikein ehtinyt keskittyä, kun muuttokaaosta piti olla selvittämässä ja tavaroita laitella paikoilleen. Ihanaa, kun keittiössäkin on nyt tilaa lapsenlapsen omalle istuimelle, ja ei ole ahdasta ja näinollen myös vaaranpaikat on tilanahtauden vuoksi poissa. Lapsenlapsi saa liikkua vapaammin, ilman vaaraa jatkuvasta törmäämisestä/kompastumisesta johonkin ja koiran voin ”eristää” vartioimaan luutaan oven taakse.

Pikkuinen oli ensimmäistä kertaa yökylässä uudessa kodissa ja itsekin nautin eritavoin mummoilusta, kun moni elämää hankaloittanut este on poissa. Tiedättehän sen tunteen, kun koko ajan saa olla silmät selässäkin ja varoittelemassa ja muistuttelemassa ja vahtimassa kaikkea tekemistä, koska vaaranpaikkoja on näkyvillä liikaa. Nyt uudessa kodissa meno on rennompaa myös mummoilun kannalta ja minun ei tarvitse jatkuvasti vahtia jokaista askelta silmä tarkkana, vaan voin toisen antaa kulkea leikkien mukaisesti. Ulkoilimme uudessa metsässä, jossa lumikökköjen heittely mäkeä alas viihdytti pitkään ja polkua pitkin kävelykin sujui hyvin. Tällä hetkellä kaikenlaiset kepit ovat se juttu ja niitä pitikin keräillä kourallinen mukaan otettavaksi.

Vielä on joitakin juttuja ratkaistavana kodin säilytyksen suhteen, ja sen vuoksi osa tavaroista on laatikoissaan odottamassa omaa paikkaansa. En vain jotenkin jaksa enää hötkyillä ja ajan kanssa löydän ne parhaimmat ratkaisut asiaan, kuin asiaan. Edelleen, kiire ei ole minnekään. Tein väliaikaisia säilytyslaatikoita päällystämällä paperilla muutossa käytettyjä pahvilaatikoita ja oma silmä kestää näin paremmin katsella niitä laatikoita kaapin päällä.

Tämä kuluva vuosi taitaakin olla eräänlainen vanhasta irtipäästämisen teemavuosi ja on aika alkaa sulkea ovia enemmänkin takana, jotta uudet ovet voivat avautua jossakin toisaalla. Aamuisella lenkillä tajusin, että olen vähän kuin jumissa myös ammatillisen olemukseni kanssa ja en pääse asiassa eteenpäin, ennenkuin olen jättänyt hyvästit vanhalle identiteetilleni hoitajana.

Hyvää loppuviikkoa kaikille!