unelmat – Saman auringon alla

Haaveiluja

Viikolla ilman lämpötila laski ihan reilusti alle kymmeneen asteeseen yötä vasten, sisällä alkoi nopeaan ilma jäähtyä ja huomasin kaipaavani villasukkia yöksi. Olin kuitenkin liian väsynyt lähteäkseni niitä erikseen etsimään alakerrasta ja yöunet häiriintyivät ihan selkeästi pienen vilun vuoksi. Lämmityskausi ei ole vielä alkanut tässä taloyhtiössä ja kokemuksesta tiedän, että kylmä tulee vielä useasti kotiimme vierailulle ennen joulua. Kaksia peittoja ja päiväpeittoja joudun säilömään jokaiselle perheenjäsenelle tämän vuoksi.

Neulon mielelläni, siis sitten kun on oikeasti aikaa ja voimavaroja paneutua siihen puuhaan. Haaveilen pienesti villasukkien tekemisestä. Edellinen vuosi sukkien neulonnan parissa jäi selkäkipujen vuoksi, yritin aloittaa puuhaa todeten, etten pysty istumaan siinä asennossa, missä voisin tehdäkin jotakin.

Tälle syksylle on jäänyt paljon rästiin tekemistä, koko edellisen vuoden ajalta, juurikin selän rajoittaessa liikkumistani ja kaikkea tekemistä. Nyt pääsen jo haaveilemaankin ja parina päivänä olen myös toteuttanut näitä lähinnä siivoukseen liittyviä rästiin jääneitä juttuja.

Suurempia unelmia, toiveita tai haaveita minulla ei tällä hetkellä olekaan. Jotenkin ajatusmaailmani kulkee kummallisia polkuja ollen liiankin realistinen itse itselleni. Haaveilen yleensä asioita, joita on realistista ajatuksen tasolla toteuttaa. Haaveilen hyvin pieniä ja mitättömiä arjen asioita, sellaisia, joita on mahdollista omalla toiminnalla saada aikaan.

Vanhemmiten olen itsessäni huomannut yhä enemmän kykenemättömyyttä suurten asioiden haaveiluun. Kokemus on jollaintapaa opettanut, ettei juuri ne minun haaveilut ota tuulta siipiensä alle. Tai sitten elämässä on aina se jokin ylitsepääsemätön este jonkin haaveen toteutumiselle.

Ongelmahan on yksinkertaisesti itsessäni. En usko itsekään omiin unelmiini, sillätavoin oikeasti. Elämäni aikana olen saanut niin monesti pettyä, ilmeisesti vääränlaisten unelmien vuoksi? Vaiko ehkä väärään aikaan ja paikkaan kohdennettuja unelmia?

Noh, ihan sama. Mennyttä on vähän vaikea lähteä pohtimaan sen enempää. Uskon vahvasti siihen ajatukseen, että asiat ovat tapahtuneet, kuten niiden on pitänytkin tapahtua ja elämäni on mennyt juuri niinkuin on pitänytkin mennä.

Meneillään on jonkinlainen välivaihe elämääni tarkastellessa, isossa mittakaavassa. Olen tiennyt rajoitteeni esimerkiksi työn kanssa jo vuosia ja siltikin sinnitellyt kilttinä tyttönä, koska niin pitää tehdä eikä haikailla turhia. Edellinen on siis se oppi, mikä minuun leimattiin kasvuikäisenä ja tiukassa on aate, ”ei saa unelmoida turhia”. Pitää olla järkevä, toimia yhteisen hyvän eteen, vaikkei oikeasti edes kykenisi.

Nyt on aika jatkaa uuden oppimista aiempaa terveemmällä asenteella itseään kohtaan. Ehkä elämässäni on pitänyt unohtaa omat jutut ja laittaa ne sivuun toistaiseksi? Tiedänkin jo, että ihmisenä olen ollut melkein asiassa kuin asiassa sellainen joko/tai tyypin ihminen. Nuorempana olin myös hyvin musta,-valkoinen tyyppi ja iän myötä olen löytänyt niin värit, kuin harmaan eri sävytkin elämään ja asioihin. Olen siis kasvanut ihmisenä ja en mitenkään päin voi sanoa olevani enää se sama ihminen, mikä olin vaikka kymmenen vuotta sitten.

Olen unohtanut, jos koskaan edes oppinut oikeasti unelmoimaan suuria. Monia lapsuuden haaveita toteutui aikuisena ihan normaalina osana normaalia elämää ja olin enemmän kuin tyytyväinen, kiitollinen kaikesta. Uusia suuria haaveita en ole sittemmin kyennyt muodostamaan syystä, etten tiedä oikeasti mitä juuri minä toivoisin tai haluaisin? Siinä mielessä heikko itsetuntemukseni tässä ajassa näkyy ja olen ehkä liian realistinen itseäni kohtaan? Vaiko kenties vain laiska pohtimaan?

Mikä siis on järkevää haaveilua ja mikä turhaa haihattelua tässä hetkessä? Elän elämääni sen mukaan, mitä eteen kulloinkin tulee. Otan vastaan sen, mikä annetaan. Ja kyllä, joskus toivoisin, viime viikkoina yhä enemmissä määrin voivani vaikuttaa edes hitusen siihen kummaan yhtälöön, mikä elämääni ohjailee.

Edellisissä mietteissä lähdin siis ulos ja lenkille. Tuntui todella kurjalta ja huomasin, miten mielialani laski kirjoitukseni myötä kuin lehmänhäntä. Onneksi kotiin tullessa olo oli parempi ja metsässä käveleminen paransi mielialaani.

Sain ajatuskulkuni pysäytettyä ja järkeistettyä. Ymmärsin oman ongelmani. Kyse ei siis olekaan muusta, kuin minuun kohdistetuista odotuksista ja muiden ihmisten pettymisistä heidän odotustensa täyttymättömyydestä minun suhteen. En täytä odotuksia suomeksi sanottuna. En ole juuri sellainen, kuin joku omissa mielikuvissaan haluaisi minun olevan ja pettyy sitten minuun kovin sanoin.

Ymmärsin samalla, miten en ole ehtinyt käsitellä itsekään omaa muuttunutta ja vähentynyttä kykyä toimia arjessa. Olen rehellisesti sanottuna yrittänyt vain ikäänkuin selviytyä päivästä toiseen sivuuttaen enemmän tai vähemmän omat tuntemukset sairauksien kanssa eläessä.

Syön kiltisti sydän,-reuma,-tulehdus,-ja kipulääkkeet ajattelematta itse sairauksia, jotka vaikuttavat toimintakykyyn joskus enemmän ja joskus vähemmän. Se, että joskus on se hyvä päivä, ei tarkoita todellakaan sitä, että palaudun lineaarisesti parempaan päin.

Vuosien kokemuksella osaan sanoa, että aina on tullut romahdus fyysisessä voinnissa parempien hetkien jälkeen. Edellinen on asia, mihin en voi itse vaikuttaa mitenkään, paitsi hyväksymällä tosiasiat sellaisena kuin ne näyttäytyy.

Askelmittarissa näkyy hyvin vointini. Pylväissä näkyy neljän päivän sykleissä voinnin kohentuminen, huippupäivä ja sitten voinnin lasku ja täydellinen romahdus eli huilipäivä ja sitten taas sama alkaa alusta.

Jos jaksan paremmin jonakin hetkenä tai päivänä, tarkoittaa samalla myös voinnin romahtamista seuraavassa hetkessä. Kykyni toimia vaihtelee ja usein myös romahtaa muutamaksi päiväksi, jolloin on vain levättävä. Kaikenlaiset yllättävät tilanteet on tämän vuoksi haasteellisia.

Kirjoitin alkuun, miten olen ”unohtanut” omat tarpeeni melkoisen pitkälle muiden hyvinvoinnin mennessä etusijalle. Äitinä ja vanhempana itsensä sivuun laittaminen on tarpeellista tiettyyn rajaan asti ja tuo raja vaihtelee tilanteiden mukaan. Olenkin nyt tilanteessa, jossa pitäisi löytää niitä asioita elämääni, mitkä tuovat positiivista jaksamista ja virtaa elämään, arkeen yleensä. Sellaisia ihan oikeasti voimaannuttavia juttuja, niitä minun omia juttuja.

Kiitollinen elämä

Kiitollinen elämä ei ole itsestäänselvyys, ei ainakaan itselle. Olen tietoisesti opetellut kiitollisuutta jo vuosien ajan. Alkuun olikin todella vaikeaa keksiä kiitollisuuden aiheita oikeastaan yhtään mistään ja nyt näen jatkuvasti aihetta kiitollisuuteen.

Koti, siis katto pään päällä ja seinät pitämässä kylmyyden loitolla on yksi suurimmista ja melko päivittäisistä aiheista olla kiitollinen. Samoin jäljellä oleva terveys sekä liikunta,-ja toimintakyky antaa aiheen kiitollisuuteen. Sekä edelliseen liittyen oman kykyni olla itselleni armollinen tässä arjessani. Olen kiitollinen omasta ajasta, mahdollisuudesta lepoon silloin, kun tarvitsen sitä.

Uskon myös vahvahti omaan toipumiseen, sekä hassusti myös siihen, että olen juuri siinä missä minun pitääkin olla tällä hetkellä. Olen juuri tässä elämäntilanteessa, jotta oppisin huomioimaan oman itseni ennen muita. Jotta oppisin kuuntelemaan mieltäni ja kehoni vointia.

Olen Kiitollinen yksinkertaisista perusasioista, ihmisistä lähelläni. Koirasta, jolla on tärkeä tehtävä kanssani. Hyvin nukutuista yöunista ja nykyisin virkeistä aamuhetkistä. Oma tavoitteeni on aamujen kanssa saavutettu ja nautin hämäristä rauhallista hetkistä, pienten tavaksi muodostuneiden rutiinien kera.

Saan siis olla arjessani koko ajan kiitollinen, ja sen myötä ymmärrän kuinka runsasta elämäni on ihan näinkin. Masentuneena kiitollisuus on todella vaikeaa, mustien linssien läpi ei yksinkertaisesti näe mitään ja kaikki positiiviset tunteet ovat kadonneet. Olen sitä mieltä, että jokainen kokee masennuksen syvät syöverit jossakin elämänvaiheessaan.

Joku kokee masennuksen jo lapsena, nuorena. Joku vasta aikuisiällä tai vieläkin myöhemmällä iällä. Väitän, että masennuksellakin on oma henkisen kasvun tarkoituksensa; ilman valoa ei ole pimeyttä ja ilman pimeyttä ei ole valoa. Kolikolla on kääntöpuolensa myös näissä asioissa. On erittäin ikävää, kun masennuksen syövereihin jää kiinni, sieltä ei pääse nousemaan ja tila pitkittyy vuosikausien mittaiseksi kaamokseksi.

Kiitollisuus on yksi keino alkaa avartamaan omaa synkkää ja masentunutta mieltä. Itse sain aikanaan ohjeeksi miettiä viisi hyvää asiaa päivästä ja kirjoittaa ne ylös. Oli muuten todella vaikeaa alkaa keksimällä keksimään yhtään mitään ja usein ihan viittä hyvää asiaa en millään saanut päivästäni raavittua kokoon. Kuitenkin, se muutama hassu asia päivittäin tehosi ja kuukausien kuluessa risukasaan alkoi paistaa aurinko, hyvin vähän kerrallaan, mutta paistoi kuitenkin. Olin tuolloin melkoisen nuori, oikeastaan ihan lapsi vielä.

Tällä hetkellä huomaan menettäneeni unelmoinnin taidon. Jostain syystä en ole kyennyt unelmoimaan enää vuosiin samalla tavoin, kuin muistan tehneeni joskus ennen.

Palaan muistoissani ihan ensimmäiseen oikeaan unelmaani. Halusin lapsena kovasti matkustaa jollekin saarelle, jossa palmut liehuvat vienossa tuulessa, meri on lämmin ja ilta-aurinko värjää taivaan vaaleanpunaisenlilan sekoituksiin joka ilta. Keinuisin riippumatossa ja vain nauttisin olostani siellä. Löysin pieniä kuvia, ja niitä liimailin vihkoihin, koulupöytäni kirjoitusalustaan ja milloin minnekin ja iltaisin haaveilin joskus pääseväni kyseisiin paikkoihin.

Haaveilin joskus lapsuudessa myös matkasta Islantiin, näkemään tulivuoria sekä ikijäätä ja mustaa hiekkaa, kuumista lähteistä puhumattakaan. Joskus myös kuvittelin pääseväni kokemaan sademetsän ja Afrikan savannit. Lapsena unelmointi oli vaivatonta ja sitä ei häirinnyt ikävä raadollinen todellisuus.

En koskaan ole matkustanut lentokoneella. Autoillen pääsin lapsena pari kertaa lappiin sekä laivalle. Aikuisena sitten oman perheen kanssa kävimme pienillä reissuilla matkailuautoillen ja ne reissut olivat itseni kannalta yhtä helvettiä, tahallista elämän vaikeuttamista pienessä kopissa ja jokainen kerta kotiinpaluu oli enemmän kuin ihanaa.

En ole päässyt vielä etelän saarelle, en ole käynyt missään lämpimässä maassa, en edes siellä Islannissa. Ensimmäisen lapsen raskausaikana kävin laivalla Tallinnassa, kävellen jonnekin kilometrien päähän satamasta ja takaisin ja totesin, että oli viimeinen reissu minulle. Nälkäisenä, ison mahan kanssa kipujen kanssa sellainen ei tulisi toistumaan. Piti säästää, ei ollut varaa tuolloinkaan taksiin tai kyytiin määränpäähän. Että olihan kokemus sekin. Sama homma juuri synnyttäneenä Tukholmassa, ei kiitos enää vastaavaa ja en ole laivallakaan käynyt yli viiteentoista vuoteen.

Olen miettinyt, että matkailu olisi itselleni kovin stressaavaa. Ihan kokemuksen puutteesta. Hermoilisin todennäköisesti itselleni ikävän olon ja koko reissu menisi pieleen sen vuoksi. Ehkä kuolinvuoteella kadun sitä, etten päässyt matkustamaan ja kokemaan/näkemään maailmaa. Olen jo unohtanut toiveeni matkailusta, unelmoinnin koen turhana sen suhteen, elämän realiteettien vetäessä yliviivaustussilla ajatukset sivuun. Silti, olisihan se mukava kokea millaista olisi matkustaa ulkomaille? Ehkä?

Matkailu on kuitenkin epäympäristöystävällistä ja voin lohduttautua sillä, että olen matkailun suhteen säästänyt maapallon varoja. Voin sanoa olevani jossakin suhteessa ekologinen ja ympäristötietoinen.

Elämä on kallis harrastus

Pitkään olen pohtinut unelmointia, mitä se oikein on? Täytyy tunnustaa tässä, kuinka olen unohtanut tuon hyvin tärkeän taidon. En siis osaa enää unelmoida.

Unelmointihan tarkoittaa jonkun itselleen tärkeän asian saavuttamista jollakin tavoin. Minusta on tuntunut jo pitkään, että olen elämässäni saavuttanut kaiken sen, mistä olen joskus aikoinaan osannut unelmoida. Ja toisaalta, olen niin realistisesti ajatteleva, etten tohdi edes unelmoida mistään sellaisesta, minkä järjellä tiedän mahdottomaksi. Rajoitan siis itse itseäni asian kanssa ja arjessa elän hetki hetkessä ottaen vastaan sen, mitä eteen tulee.

Toki voisin unelmoida matkoista johonkin ulkomaille, erilaisten asioiden saavuttamisesta elämään, eri asioiden saamisesta vaikkapa helpottamaan arkea, uudesta kodista jne. Vaan tiedän näiden asioiden olevan täysin mahdottomia ja epärealistisia toteutumaan monista eri syistä johtuen. Talous ei anna myöden matkustamiselle, hyvä jos kotikaupungissa pääsee liikkumaan paikasta a pisteeseen b ja silloinkin on mietittävä, onko lähteminen järkevää ja voiko samalle suunnalle sitten käydä ruokaostoilla yms.

Sairastelujen myötä oma talous on jatkuvasti epävarmaa, jokainen kuukausi on yhtä säästämistä pelkkiin laskuihin. Uuden kodin unelma hajosi siihen, etten yksinäni saa hoitajan pienellä palkalla asuntolainaa ja nyt tähän päälle tuli oman toimintakyvyn merkittävä lasku, niin tuskin tulevaisuudessakaan on sijaa minkäänlaiselle asuntolainalle. Joten, oman kodin haaveen olen saanut haudata myös.

Toki voisin unelmoida työnteosta, joka ottaisi huomioon nykyisen terveydentilani, ehkäpä sellainen olisi jossakin? Kevyt, osa-aikainen ja palkalla tulisi myös toimeen ilman mitään muita tukia? Ihan heti ei tule omaan mieleen yhtään ainoaa työnkuvaa. Positiivista on kuitenkin, että nyt pahin uupumus alkaa ilmeisesti hellittämään ja huomaan todellakin miettiväni, mitä seuraavaksi työnteon saralla tapahtuu mahdollisesti ? Hoitotyö on jatkossa poissuljettu raskaan työnkuvan ja vuorotöiden vuoksi. Olen toisinaan leikilläni ilmaissut, että jos jossakin olisi kahvinkeittäjän hyvinpalkattu työnkuva paikkakunnalla vapaana, olisin melkein heti valmis töihin. Vaan, kun sellaista ei ole ja eikä tule. En myöskään saa päähäni yhtään sellaista ammattia tai työnkuvaa, johon sopisin hoitotyötä lukuunottamatta. En tiedä muusta, ei ole kokemusta muunlaisesta työstä, kuin toimia hoitajana.

Työ tarkoittaa vielä tällä hetkellä itselleni raskasta fyysistä, epäsäännöllistä kolmen viikon jaksoissa työvuorolistan mukaanelämistä, ilman sosiaalisia kontakteja vapaa-ajalla, perheen laiminlyömistä työvuorojen ja niiden jälkeisten väsymisten vuoksi sekä huonoa unta ja pohdintaa/pelkoja ilkeiden ja elämäänsä kyllästyneiden työyhteisön jäsenien kohtaamisista seuraavissa vuoroissa liian pienellä palkalla siihen nähden, että koko elämä määräytyy vain ja ainoastaan työn ja työvuorojen sanelemana. ”Itse olet alasi valinnut!” ”Olet tiennyt alaasi valitessa vuorotyön luonteen”, jne. kommentteja ilmaistessasi toiveesi vapaasta jostakin tärkeästä päivästä lasten vuoksi. Kuulostaa aika ilkeältä omaankin korvaan, näin ,kun saa asian kirjoitettua sisimmästä ulos.

Entisaikaan hoitajalta vaadittiinkin naimattomuutta ja lapsettomuutta ilmeisen hyvästä syystä. Kuinka kävisi nykyisin, jos pääsyvaatimuksena olisikin naimattomuus, sekä lapsettomuus, ja työn menettäisi siinä samalla, kun jompikumpi tai molemmat ehdot eivät enää täyttyisi? On todella vaikeaa hoitoalalla sovittaa yhteen oma vapaa-aika käsittäen perheen, sekä sosiaalisen elämän ja työn.

Nykyisellään minun vaikea edes kuvitella haluavani tehdä hoitajan hommia. Palkka on todella kehno siihenkin nähden, että koko elämä on yhtä työvuoroista toipumista siihen asti, kunnes jäät uupumisen vuoksi sairaslomalle. Omalle kohdalle hoitotyö muuttui niin raskaaksi, että yhdestä työvuorosta en toipunut kolmessakaan päivässä, ja en ollut palautunut ollenkaan edeltävistä työvuoroista astuessani jo uuteen työiltaan tai päivään. Palkka on kehno siihen nähden, että luovut käytännössä kaikesta normaalista elämästä työsi vuoksi. Palkka on kehno siihenkin nähden, että käytät omaa kehoasi työvälineenä, jaksamatta vapaa-ajalla enää huoltaa sitäkään kuntoon, vaikka kuinka olisi e-passia käytössäsi.

Mistä siis unelmoisin? Työstä? Toimeentulosta? Paremmasta voinnista sairauksien kanssa? Opiskelusta? Kaikki edelliset kuullostavat omaan korvaan jotenkin utopistisilta ajatuksilta. Kerron itselleni (teko?)syitä, miksi mikäkin asia ei onnistu tai ole minulle mahdollinen.

Aloitetaan opiskelusta. Minulla ei ole mahdollisuutta opiskella uutta ammattia pelkän opintotuen turvin. Ei aikuinen ihminen pärjää perheen kanssa 300eurolla kuukaudessa ,pieni opintolaina siihen päälle. Toisekseen, en keksi yhtään alaa, tai ammattia johon olisin kallellaan ja hoitotyö on siis pois suljettu kaikissa muodoissaan. Mitä tai millaista muuta työtä voi pelkällä hoitajan koulutuksella ja työhistorialla tehdä? Tässäkään ei itselleni tule mitään mieleen, muuta kuin se, miten rajaava tuo oma koulutus on ajatellen muita työtehtäviä. Asiakaspalvelu on ehkä ainoa, mikä on yhteistä joidenkin muiden ammattien/työtehtävien kanssa. Vaan, eipä muissa asiakaspalveluammateissa ”hyökätä” asiakkaan iholle kiinteästi kiinni, kuten hoitajat joutuvat tekemään ja koskemaan toista työkseen.

Toimeentulo on sidoksissa työhön, ainakin jos meinaa toteuttaa aineellisia unelmia ja parantaa omaa terveyttään yhtään enempää. Terveellinen ja oikeasti ravitseva ravinto kaikkine hyvinvointia tukevien valmisteiden ohella maksaa ja toimeentulo työn kautta mahdollistaa senkin. Kaikki maksaa ja ilmaisia asioita ei ole. Edes ulkoilu ei ole ilmaista, jos pitää pitää huoli hyvistä varusteista, huomioi säänmukaisuuden jne.

Omaa sairauttani/sairauksia ei voi parantaa, oireita voi lievittää ja sekään ei ole ilmaista lystiä. Mitä jos minulla olisi ollut varaa, aikaa, jaksamista pitää huolta paremmin itsestä, olisinko vaikka selkäni kanssa tässä tilanteessa? Taloudellisesti tiukassa tilanteessa on turhaa unelmoida asioista, jotka maksavat euroja. Kun on pakko selvitä jotenkin elämisen pienistä peruskuluista, saada suuhun jotakin purtavaa ja vaatetta päälle ja sitten miettii, pitääkö eläimestä luopua tai jostakin muusta vielä? On turhaa unelmoida matkoista, lääkäriasemaa pidemmälle tietäen sieltäkin tulevan laskun perään ja apteekin kautta kotiin miettien, mistä jatkossa säästää elämisen kuluissa niin, että saa kompensoitua ns. ylimääräiset menot voidakseen maksaa seuraavan kuun laskut jälleen.

Kaikesta huolimatta, elämässäni vallitsee kiitollisuus, toisinaan ilo ja onni sukeltavat esiin yllättäen uupuneen. Kiitollisuus ei maksa mitään, ilo ei tule rahalla saatavista asioita ja onnikin tuntuu kaihtavan rahaa ja materiaa. Olen miettinyt, tuplaantuisiko oma kokemusmaailma ja tunteiden sävyt, mikäli olisi rahalla saatavana kaikkea, mitä ikinä mieleen juolahtaisi? Aikoinaan, mietin kuinka voisin myös olla onnellinen vähällä toimeentulolla ja olen nyt hyvän tovin elämää niin elänyt. Saan juuri ja juuri laskuni maksettua ja ylähuulen leivän päälle. Kiitollinen olen kaikesta siitä, mitä aineetonta tai aineellista minulla on; Lapsista,-lastenlapsesta, kodista, jäljellä olevasta terveydestä, pienistä ihmeistä keskellä harmaata arkea, jota yritän värittää parhaani mukaan, tehden niitä asioita, joista itse ja muut tulevat iloisiksi.

Tavoitteena iloa elämään!

Joskus elämän varrella on ollut aikoja, jolloin on tuntunenut olevansa ikäänkuin jumissa tai paikallaan kaikilla elämän alueilla. Mikään ei ole soljunut eteenpäin, ei ole ollut tavoitteita tai näköalaa tulevaan, tai jos jotakin onkin ollut mielessä, asia on tuntunut liian hankalalta ja ylitsepääsemättömän vaikealta. Otollinen hetki alkaa valua mielessän kohti masennuksen syviä syövereitä siis.

Mitäpä edellisen kaltaisten hetkien kanssa olen tehnyt? Siinä hetkessä, kun olen ymmärtänyt asian? Aikoinaan nuorempana mietin, mitä ja missä olen, vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua ja tuolloin selkiintyi mielessä moni asia, elämä lähtikin kulkeutumaan tavoitteita kohti. Vuosia myöhemmin myös tajusin eläväni sellaista elämää, kuin olin silloin nuorena haaveillut.

Myöhemmin sitten tein ”leikkaaliimaa”-periaatteella paperille asioita, joihin halusin muutosta ja viimeksi kirjoitin ihan vain paperille vihkoon jokunen vuosi sitten asioita, joita elämääni toivoin. En tiedä, mikä taika siinä piilee, mutta olen huomannut jumittuneen elämän saavan vauhtia sen jälkeen, kun on itse itselleen listannut asioita, joihin muutosta haluaa. Nyt olisi jälleen minun aikani tehdä jonkinlaiset suuntaviivat elämääni. Muistissa on vielä edelliset; Sain juurikin sitä mitä halusin, eritoten työn ja varsinkin työnkuvan kanssa.

Tunnista, tunnusta ja toimi. Eli ensin tarvitsee tunnistella omassa elämässä ne asiat, jotka eivät ole sellaisia, kuin itse haluaisi niiden olevan. Tai saattaahan olla, että on jokin asia, mitä ei itse vielä näe tai ei halua nähdä vaikkapa ongelmana, mutta muut näkevät kehtaamatta asiaa kuitenkaan sanoa suoraan. Ja silloin pitää itselleen tunnustaa asia.

Toimiminen tulee myöhemmin, vähän niinkuin itsestään, alkuun riittää, kun pitää mielessä tunnistetun asian ja tekee jotakin, vaikka siivoaa sen ikuisuuskaapin, jonka syövereihin on hautaunut koko elämän kirjo.

Itselläni on paljon asioita, joihin pitäisi elämässäni saada jonkinlainen positiivinen muutos. Tosin, vielä useat asiat elämässäni ovat vähän niinkuin vaiheessaan, kesken vielä tai vasta aluillaan. Kirjoittaessa huomaan, että yritän kiirehtiä. Eihän minulla oikeastaan ole kiire mihinkään, joten miksi sitten taas muutoksia? Tunnista, sehän onkin vaikeinta tässä jutussa. Ja onko elämäni kuitenkaan sillä tavoin pysähdyksissä vielä? Niin, ei taida olla. Asiat ovat vain vaiheessaan, järjestäytymässä ja oikeastaan minun pitäisikin vain nyt löytää sopiva kompromissi eri asioiden kesken? Lopputulos, minkä haluan ja koen sopivaksi omaan elämäntilanteeseen lähitulevassa. Yleensä ihminen sen jo tietääkin, ääneen sanominen on vain jostain syystä vaikeaa, eli sen mitä oikeasti haluaa ja toivoo. Niin on itselläkin.

Suuntaviittoja, mitä ja mihin päin lähteä askeltamaan? Eli mitä tavoitteita on tulevassa. Tai ihan vain haaveilla, jos olisi mahdollista niin…Ja kirjoittaa heränneet aatokset ylös paperille, koneelle, ehkä piirtää tai etsiä kuvia ja liimata niitä johonkin vihkoon tai erilliselle paperille.

Omaan elämään kaipaan ainakin lisää iloa, pirskahtelevaa ja kuplivaa iloa, jokaiseen päivään. Sitä toivon myös läheisilleni. Edelliset vuodet on olleet kaikin puolin kovin raskaita itsekullekin, monien itsestä riippumattomienkin asioiden kanssa elämään sopeutumista ja sietämistä ja ilo on toisinaan ollut kovin kaukana meidän jokaisen elämästä. Joten ilo elämään on tervetullutta!

toukokuu 2025
ma	ti	ke	to	pe	la	su
	1	2	3	4
5	6	7	8	9	10	11
12	13	14	15	16	17	18
19	20	21	22	23	24	25
26	27	28	29	30	31

Kuluvana vuonna uskalsin viimein toteuttaa vuosien mittaisen haaveeni oman blogin kanssa. Minulta asian todeksi saattamiseen vaadittiin melkein viisitoista vuotta 🙂 Vuodet ovat hioneet terävät särmät pyöreiksi ja soljuviksi sanoiksi antaen mielikuvitukselle raamit oikeiden kuvien kautta. Kaikella on tarkoituksensa!