Perjantai ja vapaapäivä. Siivouspäivä, pyykkipäivä. Aamu alkoi lääkkeenjaolla dosettiin. Eilinen olikin opiskelupäivä, sain aikaiseksi paljon ja loppupäivän huilasinkin kirjan parissa viltin alla. Aivotyöskentely ottaa osansa ja paras tapa nollata, on lukea hyvää kirjaa.
Pokkarimuodossa en olekaan lukenut kirjoja, en muista ainakaan ja hitsi miten onkin nopeaa lukemista, kun yhdellä silmäyksellä saa koko sivun ahmittua. Kirja kerrallaan palaan takaisin rakkaan harrastukseni pariin, lukemiseen. Nyt vuorossa oli Alex Schulmanin ”Polta nämä kirjeet” . Kovin oli tutunoloista ja samaistuttavaa, ilman kolmiodraamaa, vaan ei siitä sen enempää.
Oikeastaan olen lukenut intohimoisesti aina siitä saakka, kun opin lukemaan. Vietin kirjaston lastenosastolla koulun jälkeen tuntikausia vain lukien. Jostain syystä minulla ei ollut tuolloin vielä kirjastokorttia, jotta olisin saanut kotiin lukemista.
Yläkouluikää lähentyessä siirryin aikuisten kirjojen pariin, olin lukenut lähes kaikki lastenosaston kirjat ja sarjat. Aloin ahmia jännitystä ja rikoksia. Iltaisin nukkumattia odotellessa oli hyvä lukea, usein pitkälle aamuyöhön.
Lukeminen pelasti unettomat hetkeni nuoruudessa ja saatan vieläkin muistaa ne yöt, jolloin yritin nukahtaa tuloksetta, valvoen silmät kiinni läpi yön. Ne olivat pitkiä tunteja, kuten ovat kelle tahansa unettomuudesta kärsivälle.
Minun onneni on ollut ymmärtämättömyys ja tietämättömyys tuossa nukkumisasiassa. Kun on valvonut yöt lapsuudesta alkaen, sitä ei oikein osannut edes kaivata toisenlaisia öitä. Yöaikainen valvominen silmät kiinni, hereillä ollen oli minulle normaali tapa viettää yöt ja en tiennyt mitä oikeasti nukkuminen oli.
Vasta, kun olin nukkunut oikeasti ensimmäisen yöni, ymmärsin asian. Olin ehkä hieman järkyttynyt tajutessani, etten ollut siihen ikään mennessä vielä koskaan nukkunut kokonaista yötä.
Samana aamuna, nukuttuani sen ensimmäisen yön oikeasti, ymmärsin myös olleeni koko ikäni fyysisesti kipeä. Lihakset, nivelet, jokainen liikkuva osa oli ollut kipeänä, koko ikäni ja olin sellaiseen turtunut, niin etten rekisteröinyt koko asiaa mitenkään. Olo oli vaan ollut kokonaisvaltaisesti kehno ja minulle se oli se normaali olotila. Piti jaksaa, vaikkei jaksanut. Sinnitellä, vuodesta toiseen.
Nykyisen ja onneksi toimivan kipulääkkeen sivuvaikutuksena olen nukkunut yöni oikeasti. Ensimmäiset aamut, viikot ja kuukaudet muutama vuosi takaperin olivat täynnä ihmettelyä. Tältäkö aamuisin voi tuntua? Levänneeltä, kevyeltä, liikkuminen sujuu ja sängystä pääsee ylös, mieli ei haraa heräämistä vastaan ja ennenkaikkea kipu ja kaikenlainen jäykkyys olivat poissa. Lapsuudesta asti olin ollut aamuisin ärtyisä, jopa vihainen ja ihmekös tuo, kun koko ajan oli kestokipu päällä, koko kehossa.
Oli tosiaan silkkaa hyvää tuuria, kun selkäkipuuni ensimmäisenä määrättty lääke osoittautui erittäin toimivaksi vaimentamaan hermosäryt kaikkialta kehosta ja toimii yötä vasten otettuna myös hyvänä unilääkkeenä.
Olen jo useamman vuoden nukkunut hyvin, herään aamuisin suht virkeänä, ja ennenkaikkea toimivana. Olen erittäin kiitollinen nukutuista öistä, ja nykyisin myös mukavista ja helpoista aamuista.
