Saa olla onnellinen!
Maanantai alkoi aikaisella herätyksellä, verikokeita ja sydänfilmiä vaihteeksi. Kaupassa pitäisi käydä. Väsyn nopeasti ja päivittäin edessäni on valintoja tekemisten suhteen, joko/tai. Useampaan rupeamaan minulla ei voimat meinaa riittää tällä hetkellä. Esimerkiksi joko imuroin ja ulkoilutan koiran ja lepään loppupäivän. Ruuanlaitto jääköön seuraavaan päivään sitten. Toisena päivänä riittää, kun ulkoilutan koiran ja loppupäivä on levättävä. Siivoukset ja muut kotityöt yhdeltä istumalta saman päivän aikana olen saanut unohtaa jo aika päiviä sitten. Vähän kerrallaan tekemistä, lepo ja jälleen vähän jotakin aktiviteettia ja lepo. Kaikki fyysisesti vähänkään raskaat tekemiset verottavat jaksamista jopa useammalla päivällä eteenpäin ja monesti joudun harmittelemaan asiaa, jos, ja, kun, vaikka, esimerkiksi isomummon työmaalla on pitänyt jotakin tehdä ja sitten ei ole voimia enää kotiin, eikä omiin asioihin. Nyt ei tosin ole ollut voimia, edes sinne isomummon tykö. Erään kerran, tässä alkusyksystä, lääkäri oletti automaattisesti minun olevan masentunut, (väsynyt ja ei jaksa fyysistä rasitusta) ja alkoi puhua mieliala-lääkityksestä, jonka kela kuulemma vaatii joissakin tilanteissa. Kerroin lääkärille useaan otteeseen toistaen, etten ole masentunut, vaikka kyllähän se välistä korpeaakin, kun keho ei vaan toimi, ja mieli haluaisi tehdä sitä ja tätä. Sain eteeni testin täytettäväkseni. Kysyin, että jos kelan mieliksi pitää sitten jotakin lääkettä syödä, niin voisiko arvon tohtori määrätä jotakin piristävää, sellaista mikä laittaisi tuohon kehoon hieman vauhtia? En saanut lääkettä, masennustestistä ei herunut pisteitä sillä erää. Kyseinen tyyppi oli olevinaan tietävinään perustaudistani ja silti ei ymmärtänyt kaikenkattavaa uupumista/väsymistä muuksi, kuin masennukseksi. Kun keho uupuu, niin se ei ole automaattisesti masennusta. Itselläni on myös mennyt todella pitkä aika ymmärtää oman jaksamisen erikoisuus. Normaaliahan siis on, että hereilläoloaika koostuu kaikenlaisesta rasituksesta ja töissä jaksamisesta ja kotona suoriudutaan velvollisuuksista, ilman sen suurempia ongelmia. Itse en kykene moisiin suorituksiin enää, en edes kotitöissä. Tätä kestää taas aikansa. Kunnes, eräänä mukavana päivänä huomaan olevani jälleen jokseenkin toimintakykyinen. Tai niin ainakin toivon. Jokainen taudin pahenemisvaihe on jättänyt jotakin jälkeensä. Tänään oli helppo aamu, pitkästä aikaa ja sänkyä petaillessa totesin, kuinka olen onnellinen siinä hetkessä. Tuli jälleen se omituinen tunne, joka kertoo minulle jostakin positiivisesta ja hyvästä asiasta saapuvaksi elämään. Kierrettyämme vajaan neljän kilometrin pituisen pyörähdyksen vesisateessa, melkoisen hitaalla vauhdilla, Umalle tuli yhenäkin kummallinen kiire kotiin metsästä. Uma katsoi minua ja haukahti ja laittoi vaihteen päälle kohti kotipolkua ja ihmettelen edelleen, miksi käyttäytyi noin? Ei ole tyypillistä käytöstä ollenkaan. Lenkillä pohdin hieman omaa elämää ja mietin aivosolut kuumina, mitä ihmettä teen jatkossa elämässäni. Ikäänkuin aamullinen positiivinen olo liittyisi nyt jotenkin itseeni ja siihen, että kaikki kyllä järjestyy parhain päin ja löydän työn/opintojen saralle sen oman juttuni? Siinä metsäistä polkua tallustellessani silmiini osui jokin kiiltävä, pilkottaen lehtien seasta ja päätin kumartua katsomaan, mikä siinä olikaan ja ylläri, sulkakorvakoru. Nostin erikoisen ja kauniin korun näkyviin, roikkumaan kuusen oksaan ja toivon sen löytävän takaisin omistajalleen. Kotiin tultaessa oloni oli virkistynyt huomattavasti, se, mitä ei ole kuukausiin tapahtunut. Vähänkö on siistiä, kokea olevansa edes hetken aikaa virkeä! Nyt pitää vaan jarrutella, etten väsytä itseäni tässä harvinaisessa olossani. Monesti tällaisen päivän päätteeksi olen ikäväkseni saanut huomata, kuinka sitten itse rasitan voimani uuvuksiin, koska on vain käytettävä hetki hyväksi ja tehtävä niitä asioita, joista saan vain haaveilla pahimpina väsymisen päivänä.
Nyt se on alkanut, koko päivän jatkuva hämärä, harmaa taivas, kosteus.
Iloa kotiin tuo pienet valot sekä kanervat
