Uupumuksesta kohti palautumista

Toivottavasti en kirjoita tätä tekstiä liian aikaisin? Kuten jo otsikkokin kertoo, olen toipumassa monien eri syiden aiheuttamasta uupumuksesta, jonka vuoksi esimerkiksi irtisanouduin työstäni vajaat kaksi vuotta sitten.

Työuupumus, on jo itsessään ja pelkästään raskas taakka harteilla. Lisätään yhtälöön vielä kokonaisvaltaista fyysistä väsymistä/uupumista aiheuttavat perussairaudet, sekä erilaiset kivut sairaudesta itsestään johtuen, sekä mekaaniset vauriot selässä. Perussairauden hoitoon tarkoitettu lääkitys hidastaa myös hieman tahtia ja sosiaalisten kontaktien aiheuttamat uupumiset kruunaavat koko komeuden.

Siinä on uupumista kerrakseen ja kuluneet pari vuotta olenkin elellyt hyvin hiljalleen, rauhoittaen elämää kaikin kuviteltavissa olevin tavoin keskittyen oman jaksamisen ympärille.

Väsyn edelleen helposti, siihen en saa muutosta aikaan hyvistä yrityksistä huolimatta. Fatiikki pitää muistaa, jos haluan säilyä toimintakykyisenä. Sietoikkunan raameja olen opetellut hahmottamaan kaikessa elämässäni ja useampi uupumukseen ja nopeaan väsymiseen johtava syy alkaa olla selvillä.

Tilanteessa ei ole minulle mitään uutta, olen koko elämäni vuoroin kärsinyt uupumuksesta ja sitten taas hitaasti toipunut. Sykleittäin. Vuosia sitten uupumuskaudet olivat lyhyempiä, ja toivuin pääosin kuukausissa ennalleen fyysisen toimintakyvyn muodossa. Tällä hetkellä kaudet tulevat tiheämpään ja kestävät pidempään. Varmaa on vain, että uupumisen kausia tulee tiheämmin ja toipuminen on vaikeampaa sekä pitkäkestoisempaa.

Edelliset kuukaudet onkin vierähtäneet selvitellessä jäljellä olevaa työkykyä sekä eri sairauksien kanssa toimeentulemisessa ja erilaisen ominaisuuteni tiedostamisessa. Monen monta asiaa on selvinnyt ihan lyhyehkön ajan sisällä, mitkä jokainen vaikuttavat jollakin tavalla myös uupumiseen ja fyysiseen jaksamiseen.

Työni hoitoalalla on nyt tehty, ja uutta pitäisi lähteä opiskellen oppimaan. On se hyvä näin jälkikäteen todeta, miten väärin sitä voikaan nuorena alansa valita, kun ei ole tiedossa kehon virheet, taikka sinut lapsuudessa ahdettu väkisin tiettyyn muottiin ja aivopesty uskomaan sellaista, mikä ei ole oikeasti edes totta. Lapsena sitä haluaa uskoa ja luottaa aikuisiin. Kannattiko luottaa? No totta helv…ei olisi kannattanut.

Synnynnäinen ja hoitamaton skolioosi olisi ollut yksi este hoitoalan työhön, samoin hoitamaton muu selkävamma, joka nyt kesän aikana paljastui kaikkien muiden rangassa esiintyvien muutoksien ja repeämien/pullistumien kanssa. Suomeksi siis sanottuna selkäni on melkoisen rikki ja nyt pitää vain kuntouttaa ja kuntouttaa, ihan kyllästymiseen asti kuntouttaa, sekä hyväksyä, etten voi elää kivutonta elämää ja kipulääkkeet kuuluvat jatkossakin kiinteästi arkeeni.

Ongelmana on, mitä sitten jatkossa? Ihan noin niinkuin aikuisten oikeasti, eikä vain leikitellen ajatuksella mitä jos-? Siinä mielessä koko elämän mittainen uupuminen on saanut aikaan sen, ettei minulla ole ollut aikaa eikä energiaa enää omien kiinnostuksien pariin. En ole päässyt miettimään, kokeilemaan, tutustumaan asioihin, joista ehkä mahdollisesti pitäisin.

Minulla ei ole sellaista harrastusta, josta olisi mahdollista luoda uutta ammattia, ja en itseasiassa edes tiedä, mikä minua kiinnostaa ajatellen tulevaa kouluttautumista.

Jotakin kevyttä siis, fyysisesti erittäin vähän kuormittavaa ja mielellään ilman jatkuvaa sosiaalista painetta. Eli ihan täysin päinvastaista kuin aiemmin. Jotakin sellaista, mitä jaksaisin tehdä työkseni vielä seuraavat vuosikymmenet?


Hyvää syksyisen viikon alkua kaikille!