Väkivaltaista asiaa

Kevättalvi, takatalvi saapui meillekin lumen ja pakkasen muodossa. Suurin osa lumisesta peitteestä ehti jo kertaalleen sulaa lämmön helliessä aurinkoisissa päivissä.

Iltaisin on kyllä todella omituista, kun valoisaa aikaa riittää yhdeksään asti ja lumet ovat maassa. Siinä yhdistelmässä on jotakin, mikä ei vain täsmää totuttuun.

Valon lisääntyminen on kyllä hieno juttu, ja erityisesti osaan arvostaa kodin valoisuutta, jota minun ei enää tarvitse millään kikkakolmosilla yrittää saada aikaan. Ikkunoista tulvii valoa, vaikkei aurinko edes paistaisi. Valoisuus saa aikaan iloa, hyvää mieltä.

Kuluu viikko, muutama päivä ja hetkessä auringonpaisteen ja lämmön seurauksena nurmi paljastuu näkyviin luvaten taas kevään edistymistä. Aamun sumuiset hetket eivät kerro tulevasta kelistä vielä mitään. Sataako vaiko paistaako päivän aikana?

Mietteitä, kun mieli yrittää kaataa kaikenlaista roskaa tietoisuuteen ja yritän hallita ajatusteni tulvaa, joka saattaa ryöpsähtää yli äyräidensä hetkenä minä hyvänä. Siirrän ajatuksia pois toisaalle, keskityn ulkoiseen ja otan käsittelyyn vain yhden ajatuksen kerrallaan mietittäväksi.

Jaottelen ja luokittelen; ne asiat, joille en mahda mitään, ne joiden ratkaisut eivät ole minun vastuulla. Sitten ne, joille voin tehdä jotakin, voin vaikuttaa asioihin omalla toiminnalla. Keskityn ratkaisuihin, kuinka toimia missäkin mahdollisessa tilanteessa.

Elämään tulee aina ylämäkiä, tasaisia vaiheita ja vuorostaan alamäkeä. Ainoa täysin varma asia onkin vain muutos, jatkuva muutos ja selviytyminen muutoksista on hyvin pitkälle kiinni omasta asenteesta ja kyvystä sopeutua muuttuviin tilanteisiin. Voi joko jäädä paikoilleen ja vastustaa erilaisin keinoin tai sitten antaa virran viedä vastustelematta sen kummemmin?

Joskus hankaluudet elämässä voivatkin olla niitä mahdollisuuksia, avain ja aukeava ovi johonkin ihan uuteen? Riippuu ihan omasta asenteesta, ja omista sen hetkisistä kyvyistä, miten päättää suhtautua elämässä oleviin vaikeisiinkin asioihin.

Edellinen lause nostaa helposti tunteita, miten johonkin erityisen ikävään asiaan saisi jotakin positiivista? No ei saa, eikä välttämättä pidä saada. Silloin oikeastaan ainoa keino on hyväksyä se ikävä asia sellaisenaan, kuin se on ja ottaa elämään mukaan. Muuta vaihtoehtoa ei oikein taida ollakaan?

Viime aikoina on tapetilla ollut kiusaaminen, vaikka koko sana pitäisi unohtaa ja alkaa puhua väkivallasta sen eri muodoissa. Sanallinen väkivalta, fyysinen väkivalta, taloudellinen väkivalta, uhkailu, kunnianloukkaukset, ja niin edelleen. Usein myös aikuisetkin syyllistyvät väkivaltaisiin toimintatapoihin nöyryyttäen ja alistaen sekä sanallisesti pahoinpidellen lapsia ja nuoria. Ilmeet ja eleet voivat ehdollistetun väkivallan kohteen saada hulluuden partaalle, saatika supattelut ja kuiskimiset ja erilaiset haukkumasanat ohimennen sanottuina kenen tahansa taholta.

Avainasemassa väkivallan suhteen olemme me aikuiset kotona ja työpaikoilla. Liian moni lapsi joutuu asenteella ja yksinäisyydessä kulkemaan koko lapsuutensa; väkivaltaa ei kyetä tunnistamaan aikuisten toimesta valitettavasti. Lohdutuksena kuulee useinkin, ”älä välitä, ei ne sitä tarkoittaneet. ” Ja ihan varmasti tarkoittivat, ja tämä aiheuttaa väkivallan kokijassa ensinnäkin sen tunteen, ettei aikuinen ymmärrä, ei halua ymmärtää ja siitä alkaa hyvin usein se pienen lapsen henkilökohtainen helvetti, jatkuen pahimmillaan pitkälle aikuisuuteen saakka.

Miksi? Koska aikuinen ei kykene olemaan siellä, missä on lapsia. Aikuiselta puuttuu herkät korvat, jotka eivät sulkeudu havaitessaan soraääniä. Aikuiselta puuttuu näkökyky ja silmät sulkeutuvat nopeasti nähtyään jotakin, johon pitäisi puuttua. Aikuiselta puuttuu rohkeus, kyky asettua aikuisen paikalle lasten väkivallan edessä. Aikuiselta puuttuu tunne, ehkä siksi, koska ei ole itse kokenut väkivaltaa ja hän ei tiedä, kuinka toimia? Ehkä siksi, että aikuinen käyttää itsekin väkivaltaa elämässään ja ei ymmärrä itsekään oikean ja väärän eroa tai ymmärtää, muttei välitä siitä.

Olen itse valitettavasti nähnyt, miten koulumaailmassa aikuinen ei näe, ei kuule, ei tunne ja sitä kautta ei välitä lapsista, joita pitää ohjata, kasvattaa ja opettaa. Ja jos vahingossa huomaakin väkivaltaa, on helpompi ummistaa silmät ja toivoa parasta selitellen, että väkivalta vain kuuluu lapsuuteen koulumaailmassa, jossa lapsi viettää suuren osan elämäänsä.

Olen itse puuttunut, olen itse toiminut huomatessani järjestelmällistä väkivaltaa lasten keskuudessa. Yleensä porukassa on se yksi, joka kärsii suuresti ja yrittää viedä huomion pois itsestä olemalla väkivaltainen muille, niille samanlaisille heikoille, kuin itsekin on. Lapsi on aina heikko, ja niin sen pitää olla. Lapsena saa ja pitää olla heikko kasvaakseen askel kerrallaan vahvemmaksi, viisaammaksi kohti aikuisuutta. Joillakin lapsilla on voimakas tarve todistaa itsensä vahvaksi, pärjääväksi ilman, että ensin on saanut olla heikko ja puolustuskyvytön. Sellainen ärsyttää monesti väkivallan tekijää ja tämä haluaa nostaa heikosta esiin vahvuutta?

Ihminen on heikko, ihminen on vahva kaikkea samanaikaisesti. Pienet väkivallan tekijät eivät ehkä ole koskaan kuulleet itse olevansa hyviä sellaisina kuin ovat; rakastettuina ja arvokkaina. Tai ovat kuulleet, ilman tunnetta. Ehkä väkivallan tekijä ei ole itse koskaan kokenut omalle kohdalle väkivaltaa ja sen aiheuttamia tunteita? Pieni lapsi puree, tietämättä sitä, että se sattuu toiseen kovasti. Omakohtainen kokemus ikävästä/sattumisesta/kivusta kertoo lapselle paljon enemmän, kuin sanat ja se, ettei ole jotakin kokenut itse omakohtaisesti. Sattuu/sattua on vain sana, kunnes lapsi kokee itse, mitä se tarkoittaa. Sitä ennen lapsi ei ymmärrä itse sanaa, vaikka kuinka selittäisi.

Lapset apinoivat kaikkea, mitä ovat itse nähneet ja kokeneet. Ja missä lapset kokemuksiansa saavat? Kotona, heitä hoitavien aikuisten ja mahdollisten muiden ihmisten luona kodin ulkopuolella.

Kouluun mennessä on pieni lapsi on jo oppinut väkivallan alkeet joko kotona taikka päivähoidossa. Sosiaalistuminen ryhmään vaatii kyynärpäätaktiikkaa, ääntä, itsekkyyttä ja halua olla se kukkalan arvovaltaisin jäsen. Vaikka tasa-arvoisuuden pitäisikin olla kaiken kasvatuksen lähtökohta. Maailma ei vain ole tasa-arvoinen, valitettavasti. On ne voittajat ja sitten häviäjät. Kilpailu kaikesta alkaa jo ensimmäisenä päiväkotivuonna, päättyen ehkä yksittäisten ihmisten kohdalla kyllästymiseen ja muihin arvoihin elämässä?

Väkivallattomuus pitäisi olla itseisarvo, ja pieni päiväkotilainen ei tätä välttämättä tiedä, jos sellaista joutuu kokemaan ja näkemään isossa ryhmässä, ilman aikuisen välittämistä. Pahimmillaan pieni joutuu kokemaan tämän ammattiaikuisen julmuutta, kuten sitäkin olemme uutisoinneista lukeneet.

Maailmaan mahtuu niin paljon puhetta, turhaa puhetta, mutta vähän tekoja. Väkivaltaisessa maailmassa kasvaa väkivaltaisia lapsia. Lasten oikeankaltainen suojelu on kadonnut, lapsuutta ei oikeastaan enää ole ja kiitos siitä kuuluu erilaisille näytöille, joiden ruudut täyttyvät hallitsemattomasti väkivallasta. Se, mitä näkee ja kokee eniten, muuttuu normaaliksi.

Meillä aikuisilla on vastuu, vaan se vastuu tuntuu joko unohtuvan, siitä ei välitetä ollenkaan, tai aikuinen ei itsekään ymmärrä omaa vastuutaan väkivallan edesauttajana. On totta, että aina tulee se kovempi vastus eteen, jos väkivallan tielle on pakko lähteä elämässään. Vanha sanonta, ”väkivalta lopettaa vittuilun” on toiminut historiassa ja moni väkivaltaa kokenut on joutunut itse olemaan väkivaltainen halutessaan lopettaa itseensä kohdentuvan väkivallan.

Uskaltaisin väittää, ettei nykyisin ole väkivallatonta ympäristöä tai elämää. Väkivalta ja sen hiljainen hyväksyminen on pahinta, mitä voi lapselle tehdä, oli sitten minkä ikäinen vain.

Aikuisen vastuulla on olla turvallinen aikuinen lapselle. Väitän, että todella harva aikuinen tähän kuitenkaan kykenee väkivallan edessä. Lapsi oppii kuitenkin mallista, jäljitellen sitä, mitä näkee ympäristössään.

Väkivallan tekijällä on aina vastuu teoistaan. Ja pitää muistaa, että myös provosointi väkivaltaan on väkivaltaa. Väkivallan tekijän vastuuta ei poista mikään syy. Väkivallan käytölle ei ole mitään hyväksyttävää syytä, kaikkein vähiten se yleisin selitys; ”toi ärsytti!”.

Tytöt ja osin nykyisin myös pojat taitavat sosiaalisen pelin, joka alkaa jo ennen eskari-ikää. Väkivallan keinoin nämä pienet kullannuppuset kipuavat sosiaalisessa arvoasteikossa yhä ylemmäs kierolla käytöksellään, hämäävät aikuisia ulkokultaisella, teeskennellyn kauniilla käytöksellään. Toiset eivät jää koskaan kiinni siitä, mitä tekevät silloin, kun joku ei ole näkemässä, siis aikuinen.

Paljon puhutaan väkivallan kokijan syistä väkivallan joutumisen uhriksi. Kuinka väkivaltaa kokenut on sosiaalisesti taitamaton, on jokin ulkoinen näkyvä ominaisuus, hänessä ehkä näkyy vanhempien elämäntapa. Voi olla, että väkivallan kokijaksi joutuu lapsi, nuori omien mielipiteidensä taikka periaatteidensa vuoksi?

Olen itse sosiaalisesti taitamaton siitä syystä, etten yksinkertaisesti suostu valehtelemaan, olemaan epärehellinen ja toimimaan muita kohtaan väärin. Ominaisuuteni olen saanut ilmeisesti synnyinlahjana tai kirouksena, miten sen nyt sitten haluan ottaa, mutta kuitenkin kokemuksesta voin sanoa, että helpommalla olisin elämässäni päässyt, jos valehtelisin, puhuisin pahaa kaverista, haukkuisin ja arvostelisin muiden mukana ja tekisin kaikkea muutakin, mitä ne muut immeiset tekevät luonnostaan. Onko vastuu minun, jos koen väkivaltaa ominaisuuksieni takia? Pitääkö muuttua, jotta väkivalta loppuu?

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä, sanoo vanha sananlasku jostakin päin maailmaa. Pitäisikö väkivaltaa kokeville opettaa väkivaltaa? Herjaamista, haukkumista, sellaista normaalia sosiaalista kanssakäymistä, joka ei aina ole ihanteiden mukaista? Jotkut, kuten itsekin olen syntynyt suuren oikeudenmukaisuuden taakka harteillani ja olen törmännyt niin lukemattomia kertoja siihen tosiasiaan, että se mikä on ihanteena, ei toimi käytännön elämässä kuitenkaan.

”Älä valehtele, valehtelu on rumaa” jne lauseet ovat tosiasiassa vain ulkokultaista höpötystä ja joskus joku lapsi ne saattaakin ottaa opikseen ja elämän ohjenuoraksi halutessaan tulla hyväksi ihmiseksi. Samainen lapsi ei myöhemmin voi ymmärtää, miksi muut saavat toimia miten toimivat, valehdella ja käyttää väkivaltaa sen eri muodoissa toimiessaan ryhmissä.

Sosiaalinen taitamattomuus on siis yksi mahdollinen syy joutua väkivallan kohteeksi ja samaan kehottaa myös tuo suuri uskonnollinen teesi, joka pyytää kääntämään toisen posken lyönnin jälkeen ja olemaan nousematta väkivallan tekijää vastaan. Se siis pyytää alistumaan väkivallalle ja luottamaan siihen, että niin saa palkinnon; kuolemassa pääsee taivaaseen.

Edellisen valossa voisi ajatella, että ihmiskunnassa on todellisuudessa kahdenlaisia tyyppejä. Väkivallan tekijöitä ja alistajia sekä sitten väkivallan vastaanottajia eli alistettuja tekijöiden valtaan ja tahtoon. Susia ja lampaita. Syö tai tule syödyksi?

Jotta siis voisi välttyä väkivallalta, pitää oppia itse käyttämään väkivaltaa piilossa, poissa toisten (aikuisten) katseiden alta. Pitää oppia ilkeäksi mutta kuitenkin silmän alla pitää osata käyttäytyä oikein. Pitää opetella puhumaan uskottavasti, vierittämään syy toisten niskaan ja valehtemaan sujuvasti. Pitää myös osata oppia manipuloimaan ja esittämään teatteria oikeissa tilanteissa, oikeaan aikaan ja saada kiitosta omasta erinomaisuudesta. Sitä on sosiaalinen lahjakkuus, jota väkivallan kokijalta vaadittaisiin, sekä kykyä syödä ensin, ennenkuin tulee syödyksi kauniisti sanottuna.

Valitettavasti lapsi, joka saa positiivista huomiota ja positiivista palautetta negatiivisesta toiminnasta, kasvaa kieroon. Lapsi oppii, miten sosiaalisesti toimitaan muilta salassa valehdellen, kieroillen ja muita syyttäen ja sitä sanotaan sosiaaliseksi lahjakkuudeksi, jolla varmasti pärjätään elämässä.

Väkivallan hiljainen hyväksyminen on pahin mahdollinen teko, mitä voi tehdä väkivallan oikeutuksen jälkeen. MIkään syy ei oikeuta väkivaltaan, se pitää muistaa jokaisen aikuisen, vaikka aikuistenkin elämässä vanhan ajan nakkikioskitappelut öiseen aikaan lopettivatkin jonossa veetuilun liian suurilta egoilta ja suun soittajilta ja etuilijoilta. Samaa tekevät nykyisin lapset sillä erotuksella, etteivät jalkoihin jäävät puolustaudu välttämättä mitenkään ja väkivallalla saadaan aikaan valtaa.

Hoitajan kokema väkivalta työssä

Törmäsin aamun somekierroksella otsikon aiheeseen, sekä siihen miten eräs ammattiliitto on alkanut kampanjoimaan lisätäkseen tietoisuutta kyseisestä aiheesta ja onhan minullakin asiaan omakohtaisia kokemuksia ja näkemyksiä.

On erittäin hyvä, että hoitajien työoloja avataan julkiseen keskusteluun. Ihmisten tietoisuus hoitajan työn ankeasta ja väkivaltaisesta puolesta ei kovin usein tule esiin, ihan ymmärrettävästi.

Moni hoitotyöstä mitään tietämätön ei ehkä osaa kuvitella miten eri tavoin hoitaja joutuu ottamaan vastaan toisen ihmisen häneen kohdistettua väkivaltaa kaikissa väkivallan eri muodoissaan. Päivittäin.

Pahin ja näkymättömin osa väkivallan tekijöistä on tosiaan niitä hoitajan omia kolleegoita, joilta odottaisi lähinnä tukea ja ymmärrystä, sekä yhteistä jakamista. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole. Edes työterveys/lähiesihenkilöt eivät ota vakavasti hoitajien kesken esiintyvää väkivaltaa. Sanotaan, että itsepä olet alasi valinnut, älä valita. Edellisen kaltainen mitätöinti ja syyllistäminen ovat väkivallan muotoja myöskin.

On raskasta toimia hoitajana työyhteisöissä, joissa on jatkuva asiakkaiden/potilaiden kuin työtoverien väkivallan uhka ja kokemukset. Monet sietävät urhoollisesti tilannetta jopa vuosien ajan uupuen ja menettäen pikkuhiljaa itsensä työhön, kunnes tulee se ylitsepääsemätön seinä vastaan ja hoitaja lähtee alalta. Itse kuulun tähän ryhmään. En halua menettää enää yhtään terveyttäni työni vuoksi, en halua enää yhtään kokea väkivaltaa kenenkään taholta, olen jo osani siitä saanut ja se riittää.

Hoitaja tekee väkivaltaa myös itse itselleen mukautuen ja sopeutuen vallitseviin tilanteisiin työympäristössään vaihtoehtojen puutteessa. Itsekin olen joutunut niin tekemään, mukautumaan esimerkiksi huonoon ergonomiseen työskentelyyn toisten hoitajien halutessa esimerkiksi omalla voimallaan nostella, käännellä potilasta, vaikka apuvälineitä olisi ollut käytettävissä. On myös pitänyt yksin kyetä toimimaan tilanteissa, missä olisi tarvittu kahden hoitajan työ. Olen saanut kuulla, kuinka apuvälineet potilassiirroissa, nostoissa hidastavat työtä yms. muita perusteluja ammattitaitoisilta kolleegoilta ja tällä hetkellä selkäni on useammasta kohdasta rikki estäen toimimasta enää hoitotyössä. En kumarru, en nostele edes käsivoimin. Kiitos tästäkin, työ hoitajana. Olen saanut ikävää palautetta toisilta hoitajilta, pyytäessäni työssäni ergonomista työskentelyotetta. Niin tehdään, kuten on ennenkin tehty ja kukaan muu ei ole ikinä muka valittanut ja kenenkään muun selkä ei ole koskaan ikinä mennyt rikki työssä..vitsi vitsi…

Olen ollut tilanteissa, joissa kehoni on rikkoontunut väkivaltaisissa kohtaamisissa asiakkaan/potilaan kanssa. Työssä siis. Jokaisen kerran jälkeen mietin, miksi oikein tein sitä työtä silloin, miksi minun piti työssäni lähes päivittäin rikkoa itseni niin fyysisesti kuin henkisestikin? Koin olevani jollakin tapaa hullu, koska eihän kukaan vapaaehtoisesti halua itseään satuttaa saatika työssään? En siis itse satuttanut itseäni, vaan hoidettava satutti tai ainakin kovasti yritti.

Olen tullut työssäni usein purruksi, ihmisen puremaksi ja voin sanoa, miten se sattuu ihan hemmetisti ja irti pääseminen purevien hampaiden välistä on aika vaikeaa, koska samalla pitää huolehtia, ettet itse satuta asiakasta/potilasta. Vapaa-ajalla sitten peittelet vaatetuksella osumia, jälkiä ja selittelet ummet ja lammet lapsille puremajälkien syystä, ettei lapsille tule enempää mieleen kysymyksiä ja ilmaisten ettei sellainen ole normaalia kuitenkaan, ettei ketään saa purra. Sama juttu mustelmien ja ruhjeiden ja muiden vammojen kanssa.

Kuola haisee pahalle ja se onkin ehkä ällöin ihmisen erite, mitä voin itse kuvitella saaneeni iholleni, silmiini, suuhuni työssäni. Voimakkaasti lääkitty ihminen voi kuolata, joskus jokin lääkeaine aiheuttaa syljenerityksen voimakkaan lisääntymisen, joskus itse sairaus jne. Potilas/asiakas voi sylkeä naamalle, aivan tahallaan ja varoittamatta. Joskus lapsi aivastaa/sylkee tahallaan kasvoille, etkä ehdi väistää mihinkään hoitaessa, joku hoidettava voi alkaa nuolemaan tai suukottelemaan varoittamatta, ihan riippuen missä ja mitä työtä teet minkäkin asiakasryhmän parissa. Suojavarusteena vain omat vaatteesi. Joskus hoidettava oksentaa aivan tahallisesti, paskoo housuihinsa aivan tahallaan, tai pissii päällesi mielenosoituksena. Missä työssä pääset kokemaan tällaistä usein? No hoitajana tietenkin!

On kosketusta ja sitten on kosketusta. Limasta eritteiset kädet, jotka hetki sitten kävivät hoidettavan suussa, sitten nenässä ja vielä housunkauluksestakin ennenkuin tämä tarraa sinun käsistä ei niin hellästi, kynnet uppovat ihoon ja siellä kynsien alla on koko päivän saalis eri ruumiinaukkojen tuotoksista ja mietit, tulikohan verinaarmu tälläkin kertaa? Et pääse tilanteesta, heti puhdistamaan ihoasi ja voit vaan toivoa, ettet saa mitään seurauksia (tautia) kyseisestä ihmisestä. Hento vaatetus ei aina suojaa, erityisesti kesäaikaan on mahdotonta työskennellä pitkähihaisissa paidoissa kuolematta itse kuumuuteen, jota ei saa pois kesäaikaan.

Vaatteet menevät tietyissä töissä usein rikki, saumat repeävät hoidettavien väkivallan vuoksi. Eräänkin tarrautumisen jälkeen huomasin, miten rintaliivit olivat katkenneet ja kyllä harmitti. Vaatteisiin tulee myös paljon pesua, koska ihmisen hoito ei ole tahratonta. Kuinkahan monet oksennukset olen saanut päälleni työssäni?

Olen ollut paikoissa, joissa vaatteet työhön on pitänyt maksaa omasta pussista, ja jokainen kerta, kun hoidettavan vuoksi asu on mennyt käyttökelvottomaksi, olen kärsinyt taloudellista tappiota, rahan olisi pitänyt riittää ruokaankin, eikä hankkia työvaatetusta, joka menee hetkessä kuitenkin piloille hoidettavien väkivallan vuoksi. Panssariasuja ei ole vielä keksitty, joissa kykenisi työskentelemään ihmisen kanssa.

Kaikissa ikäryhmissä ja asiakaspotilasryhmissä esiintyy väkivaltaa. Edes päiväkodissa työskentelevä ei ole turvassa väkivallalta. Jos lapsi päiväkodissa repii hiuksista, sylkee, puree, potkii, heittelee tavaroita ja käyttää kamalaa kieltä uhkaillen, niin samaa tekevät iästä riippuen ihan kaikissa hoidettavien maailmassa. Väkivallan ongelma ei ole pelkästään huume,-paihde,-mielenterveystyötä tekevien hoitajien, vaan ihan jokaisen hoitajan ongelma, johon ei saisi turtua ja hiljaa hyväksyä osana työtä.

Hoidettava tarraa usein kovakouraisesti hoitajan käteen, kylkiin, hiuksiin. Ottaa kuitenkin kiinni siitä, mistä kiinni saa. Seurauksena hoitajalle on mustelmaa, kipua, ihorikkoja ja henkistä kärsimystä. Väkivalta on väkivaltaa riippumatta tekijästä. Väkivalta sattuu aina, vaikkei siitä jäisi edes jälkeä todisteeksi. On paikkoja, joissa tilanteita tulee päivittäin, useita kertoja työvuoron aikana. Saa olla itse hieman hullu, jotta kestää sellaista huonosti palkatussa ja pahimmillaan huonosti johdetussa ikävässä työilmapiirissä. Kuka työkseen muuten ottaa osumaa kehoonsa vapaaehtoisesti? Ei varmaan kukaan muu, kuin hoitaja?

Nyrkki saattaa heilahtaa täysin yllättäen johonkin kohtaan hoitajan kehoa, potku viedä jalat alta. Uhkaava käytös jo itsessään saa pelon kouraisemaan vatsasta ja siltikin on hoidettava. On mentävä lähelle, on oltava asiallinen, ystävällinenkin jopa. On kyettävä hoitamaan kaikenlaiset, eritteineen päivineen. On kyettävä ohittamaan oma pelko ja kohtaamaan väkivalta silmästä silmään. Jokaikinen päivä, työuran loppuun asti. Kuka sellaista oikeasti jaksaa, todellisessa elämässä? Myönnän, itse en jaksanut, kehoni ei jaksanut.

Hoidettava ottaa käteensä esineitä ja heittää päin hoitajaa, lyö ja potkii aikuisen ihmisen voimalla. Kaikki sattuu osuessaan ja jo pelkkä väkivallan pelko työssä tekee omasta elosta arvaamattoman ja turvattoman. Pahimpia tilanteita ovat eri asein varustautuneet hoidettavat. Teräaseet, ampuma-aseet, esineet voivat viedä hengen yhdessä silmänräpäyksessä ja vammauttaa pysyvästi.

Oma lukunsa on seksuaaliset teot hoidettavan taholta, ja niiden yritykset sekä seksuaaliset asiattomat puheet kohdentuen hoitajaan. Kaikenmaailman perverssit, likaiset hoitajafantasiat ja muka pikkutuhmat nipistelyt takamukseen ja muualle kehoon. Suorat ehdotukset ja kehoitukset seksuaaliseen toimintaan ovat väkivaltaa, jota hoitajat joutuvat myös päivittäin kokemaan tahtomattaan.

Entäpä sitten hoidettavien mahdolliset omaiset ja heidän vähintäänkin henkinen väkivaltansa hoitajaa kohtaan? Huutoa, asiattomia puheita, arvosteluja, haukkumista, ivaa, uhkauksia joskus jopa yhdessä hoidettavan kanssa.

Olen itse ollut sairaslomalla putkeen vammojen vuoksi kolmatta kuukautta asiakkaan pahoinpitelyn seurauksena. Olen ollut viikkoja sairaslomalla lepuuttamassa revähtänyttä selkääni potilastilanteiden jälkeen, olen saanut työssäni ruhjeita, puremia, mustelmia, naarmuja, hoidettavien tekeminä työstä riippuen, joko päivittäin ,taikka silloin tällöin ja kaikkea siltä väliltä. Uhkaavia tilanteita en edes muista, koska mitään ei sitten kuitenkaan tapahtunut. Mieleeni on jäänyt vain ne kerrat, kun hoidettava on päässyt iholleni, eli satuttamaan eli päässyt iholleni ilman lupaani.

Minun rajani tuli vastaan väkivallan kokemisen suhteen vastaan jo vuosia sitten. Hoitotyössä siltä ei voi välttyä ja aina on olemassa väkivallan uhka ainekin. Väkivallasta ja sen uhasta pitäisi saada jonkinlaista palkanlisää hoitajille, aina riskinä työkyvyn menetys väkivallan seurauksena. Onko yhteiskunnalla varaa tässä tilanteessa moiseen?

Toinen lukunsa on hoitajien keskinäinen väkivalta toisiaan kohtaan, joka sekin on aina ahdistanut minua ja häirinnyt omaa työskentelyä jokaisessa työpaikassa, missä olen ollut.

Kiusaaminen on väkivaltaa

Aikuisille kerrotaan väkivallan eri muodoista erilaisissa ihmissuhteissa, eri elämäntilanteisiin liittyen monissa eri kanavissa, niin somessa kuin fyysisellä ilmoitustaulullakin unohtamatta perinteisiä median kanavia.

Näissä aikuisten kanavissa ei puhuta kiusaamisesta, vaan väkivallasta. Suoraan ja kaunistelematta kuten pitääkin. Kehoitetaan nollatoleranssiin asian kanssa ja ottamaan yhteyttä avuntarjoajaan.

Lasten suorittamana väkivalta muuttuukin kiusanteoksi, mikä ihmetyttää kovin. Lasten tekemänä väkivaltaa normalisoidaan, vähätellään, lakaistaan maton alle ja sitä ei usein edes aikuinen halua nähdä saati tunnustaa. Kun aikuinen selittää väkivallan uhrin syyksi, sitä ei hyväksytä mutta koulumaailmassa tämä on normaali kaytäntö hakea uhrista se vika ja syy.

Huonompi juttu on se, miten olemme jokainen kasvaneet väkivallan kulttuuriin, paikoissa missä väkivalta normalisoidaan ja väkivaltaa vähätellään. Väkivallan hyväksyminen alkaa siis jo varhaiskasvatuksesta, jatkuen läpi koko elämän perusopetuksen tehdessä parhaansa lakaistakseen ilmiön maton alle kädettömänä ja sama hiekkalaatikkomeininki jatkuu sitten niissä ”aikuisten”työpaikoissa.

Väkivalta jalostuu ikävuosien karttuessa ja perusopetus tekee omaa kasvatustyötään asian normalisoimiseksi, kuten varsin hyvin tiedämme. Sanotaan ihan kasvatusalan ammattilaisten toimesta väkivallan olevan osa normaalia lasten ja nuorten elämää ja se pitää vain kuulemma hyväksyä, siihen ei kuulemma voida puuttua.

Mikä tekee väkivallasta hyväksyttävää lasten ja nuorten parissa? Mutta sitten se sama väkivalta kohdistuessaan aikuiseen onkin rikosseuraamuksen piirissä? Kun lapsi lyö, se on normaalia sanotaan. Mutta, iän karttuessa sama lapsi lyö uudelleen ja uudelleen. Lyöminen on väkivaltaa puhtaimmillaan. Lapsena opitut tavat istuvat tiukassa aikuisuuteen asti.

Milloin lasten harjoittama väkivalta muuttuisi ei-hyväksytyksi toiminnaksi? Suurin osa kasvatusalan ihmisistä ei edes tunnista lasten harjoittamaa väkivaltaa ja mietinkin, tarvitaanko tällaiseen omakohtaista kokemusta vai ovatko nämä tyypit itse sitten niitä kouluaikojen kiusaajia, jotka pitävät väkivallan normalisointia yllä?

Parisuhteessa tai missä tahansa aikuisten välisessä suhteessa (paitsi työpaikat) väkivaltana pidetään muitakin asioita, kuin pelkkää fyysistä koskemattomuutta loukkaavaa toimintaa. Tämän pitäisi ulottua ihmisen jokaiseen elämänalueeseen iästä riippumatta.

Väkivalta luo lisää väkivaltaa, se on ikävä totuus. Miksi lasten harjoittama väkivalta hyväksytään ihan yleisesti normaaliksi osaksi lasten elämää? Mutta aikuisten elämässä siitä tulee jollain lailla jopa tabu, josta ei saa ääneen mainita?

On hurjan ristiriitaista; ensin lapsuudessa koet ja näet ja saatat harjoittaa kaikenlaisia väkivallan muotoja osana normaalia lapsuuttasi jatkaen samaa myös työpaikoillasi ja sitten siitä tuleekin aikuisten yksityiselämässä rangaistavaa. Perheiden sisällä väkivalta on myös rikos, mutta koululaisyhteisöissä sama toiminta normalisoidaan aikuistenkin taholta.

Onko niin, että ihminen on väkivaltainen eläin, joka ihan huvikseen ja omaksi ilokseen käyttää väkivaltaa omien etujen saavuttamiseen?

Edelleen tarvitaan tietoisuutta ensinnäkin siitä, mikä on väkivaltaa. Aikuiset eivät itsekään välttämättä tiedä sitä, koska ovathan hekin käyneet oman perusopetuksensa ja oppineet väkivallan normaaliuteen. Onneksi tämän päivän vanhemmat ovat alkaneet heräillä tämän asian puoleen ja väkivallasta puhutaan, ei enää vähättelevästä kiusaamisesta.

Jokaisen vanhemman pitäisi tehdä itselleen selväksi, mikä on väkivaltaa ja tämän jälkeen tehdä itselleen selväksi hyväksymisen kanssa se kuuluisa 0-toleranssi. Väkivaltaa ei pidä hyväksyä missään muodossa, ei kenenkään toteuttamana. Lapset ja nuoret eivät ole poikkeus väkivallan suhteen. Lasten ja nuorten tekeminä väkivalta ei ole yhtään hyväksytympää, kuin aikuistenkaan.

Kouluissa ja muissa paikoissa pitää pystyä luottamaan kaikenlaiseen koskemattomuuteen ikätoverien kuin muidenkin taholta. Ihan samoin, kuin kotona ei ole hyväksyttävää käyttää väkivaltaa missään tilanteessa.

Kasvatuksen piirissä henkinen väkivalta aikuisten taholta on valitettavan yleistä ja jopa tahattomasti moni aikuinen onnistuu käyttämään lapseen väkivaltaa nöyryyttämisen muodossa. Sitten ihmetellään myöhemmin, kun lapsella on kadonnut kunnioitus tiettyjä aikuisia kohtaan esimerkiksi.

Väkivallan eri muotoja jaetaan fyysiseen, henkiseen ja taloudelliseen väkivaltaan. Fyysinen väkivalta sisältää monenmoista eri muotoa ja niitäkin me jokainen olemme kokeneet jo varhaiskasvatuksesta alkaen normaalina osana elämää.

Fyysistä väkivaltaa on siis koskeminen/tarttuminen toiseen negatiivisessa/häiritsevässä tarkoituksessa, ilman toisen lupaa ja aina ei tarvitse satuttaa tai sattua. Fyysiseen väkivaltaan kuuluu myös esineiden kautta ja avulla toiseen kajoaminen (tavaroiden ottaminen kädestä, vaatteiden anastus, omaisuuden tuhoaminen, tavaroilla heittely kohti, jne) Tähän ongelmaan auttaisi jo kovasti se, että kaikenlainen toiseen koskeminen olisi kiellettyä ilman vastapuolen lupaa koskien niin aikuisia, kuin lapsiakin ja lasten ohjeistaminen turvakasvatuksen turvin ihan samoin kuin lapset oppivat pienestä pitäen, ettei toisten tavaroihin tai omaisuuteen saa kajota. Tönimiset, läpsyt, ns. vahingossa toiseen kajoamiset leikin varjolla jäisivät pois tällaisilla säännöillä nopeasti. Lapset ymmärtävät hyvin nopeasti kehorauhan merkityksen, lapset oppivat nopeasti kunnioittamaan toisen koskemattomuutta, jos vain aikuinen on tukemassa ja muistuttamassa.

Henkiseen väkivaltaan kuuluu sitten se kaikki muu toiminta. Loukkaavat puheet, eristäminen muista, ilmeet, eleet, uhkaukset, manipulointi ja niin edelleen. Lapset käyttävät tätäkin väkivallan muotoa taitavasti. Nykyisin osasta lapsia kasvaa sellaisia silmänpalvojia, jotka käyttäytyvät kiltisti, kun aikuinen on läsnä, mutta unohtavat jokaisen säännön aikuisen poistuessa paikalta ja väkivalta voi mennä hyvinkin hurjaksi erittäin nopeasti.

Taloudellinen väkivalta lasten kohdalla tarkoittaa kotona opittuja arvojen eriarvoistavaa itsetietoista käytöstä, jossa ollaan kaveria vain niiden ”hyvästä perheestä” olevien kaverien kanssa ja halveksunta niitä muita kohtaan näkyy lasten käytöksessä.

Olisi paljon jo siinä, että tietoinen väkivaltakasvatus ja 0-toleranssi toimisi myös lasten kanssa. Lapsille itselleen annettava turvakasvatus, sekä jo pelkkä puheeksi ottaminen arjessa, kaiken väkivallan suhteen ehkäisisi mielenterveydenongelmia myöhemmin aikuisuudessa ainakin.

Väkivaltaa ei pidä hyväksyä, eikä sitä tule mahdollistaa missään tilanteessa myöskään lasten parissa. Lasten harjoittamana väkivalta ei ole yhtään oikeutetumpaa, kuin aikuisten harjoittamana. Väkivallasta pitää puhua lastenkin kanssa, ettei lapsi opi väkivallan eri muotojen olevan normaalia.

Vanhemmissa on voimaa, ja ainoa mihin vanhempana voi vaikuttaa parhaiten ja tehokkaimmin on tietoisuuden lisääminen siitä, mitä kaikkea väkivalta on ja mihin väkivallalla pyritään, kun sitä käytetään? Väkivallalla pyritään hallitsemaan ja alistamaan kohde tekijän vallan alle. Pelko on yksi keino saada toinen myös tekemään kaikenlaista. Väkivallan tekijä on lapsuudessaan nähnyt ja oppinut käyttämään väkivaltaa, valtaa suhteessaan muihin’ja niinkö haluamme omien lastemme kasvavan?

Väkivaltaan lasten keskuudessa on uskoakseni hankala puuttua, koska useimmilta aikuisilta on itseltäänkin hämärtynyt raja sekä tietoisuus siitä, mikä kaikki on väkivaltaa, käyttäen väkivaltaa tiedostamattaan itsekin sujuvasti.