valokuvaus – Saman auringon alla

Muutosten vuosi 2024

Kello 9:15 olemme koiran kanssa pääsääntöisesti lähdössä ulos. Ihan sama, heräänkö viideltä vaiko seitsemältä, niin ulkona huomaan olevani aina samaan aikaan. Vielä on hämärää, mutta melko pian näkyy auringon nousu ja hämäryys katoaa hetkeä ennen.

Rakastan rutiineita, ne muotoutuvat vähän niinkuin vahingossa, toimet tulevat automaattisiksi ja sitten niiden rikkoontuminen saattaa aiheuttaa pienimuotoisen sisäisen katastrofin.

Vuosi 2024 on itselläni positiivisten muutosten vuosi kaikessa elämässä. Muutos parempaan alkaa siis käsillä olevasta kodin vaihdoksesta ja uskoisin vuoden 2024 päättyvän opintojen alkutaipaleelle. Väliin mahtuu rakkautta, iloa, onnea, hyvää tuuria, asioiden järjestymisiä parhaalla mahdollisella tavalla, terveyttä, Elämää isolla eellä.

On melkoisen uskaliasta kirjoittaa ylläolevalla tavalla, mutta jotenkin olen luottavainen ja toiveikas. Uskon ihan tosissani ansainneeni vaihteeksi hyviä ja positiivisia asioita elämääni, miettiessäni mennyttä aikaa. Joskus olen kuullut sanonnan, sitä saa mitä tilaa ja minä tilaan kaikkea mahdollista parhainta parasta elämääni. Kaikkea hyvää ja positiivista!

Olen rypenyt menneinä vuosikymmeninä ihan tarpeeksi suossa, käynyt väsytystaistelua itseni ja elämän kanssa ja se saa olla nyt takanapäin ihan suosiolla. Olen saanut kärsiä, elämä on kiduttanut ihan huolella lapsuudesta saakka kaikenlaisilla tapahtumilla ja asioilla, joihin en ole kyennyt vaikuttamaan itse mitenkään ja se tie on loppuun asti nyt kuljettu. Selvisin, vaikkakaan en ehjin nahoin. Seurauksia kannan mukana kehossani, ajatuksissani, tunteissani hyväksyen ne osaksi omaa tarinaani ja nykyisin pystyn halutessani olemaan jopa ällöpositiivinen, oikeasti.

Kaikessa ja kaikella on elämässä tarkoituksensa, kasvaa ja kehittyä ainakin ihmisenä parempaan suuntaan. Voimakkaat kokemukset jättävät voimakkaan jäljen, oppi elämästä siirtyy suoraan selkärankaan.

Yritän pitää tämän vuoden teemana positiivista hyvinvointia oikeastaan kaikessa elämässä, kaikilla elämänalueilla. Kukaan muukaan ei huolehdi hyvinvoinnista, ellei sitä itse tee. Haluaisin olla kovin lapsilleni parempi roolimalli tässä asiassa ja näyttää omalla esimerkilläni, että asenne voi muuttua. Tässä suhteessa olen saanut paljon lapsiltani ajateltavaa, jotka osaavat paljon paremmin huolehtia omasta hyvinvoinnistaan, kuin minä tähän asti koskaan olen osannut. Olenhan oppinut liiankin hyvin pitämään huolen muista, unohtaen itseni.

Tällaisia mietteitä tähän päivään ja toivon kaikille teille lukijoille positiivisia hetkiä tälle tammikuiselle viikolle!

Hetkiä; ne mitkä jäävät mieleen

Katsahdin eräänä aamupäivänä ylös taivaalle, kotia tultaessa ja siinä se oli; täydellinen taivaan sini sopivan valkoisten pilvien kera. Täydellinen näky ja sain välttävän otoksen juuri siinä taltioiduksi myöhempääkin käyttöä varten. Pienestä se oma ilo syntyykin…

Vastaavasti hetkessä voi jokin mennä pieleen, ihan pienesti vain ja huoli on suurta sen jälkeen. Tämän saimme kokea viikonloppuna, kun koiruus sai lipoa jäätelötikusta loput herkut ja lipoi sitten mennessään koko tikun. Otteeni tikusta herpaantui ja siitä alkoikin vuorokauden mittainen jännitysnäytelmä, tuleeko se tikku nyt sitten itsekseen ulos koirasta vaiko ei ?

Päivälenkillä hieman toisenlaisissa maisemissa

Toimimme ohjeiden mukaisesti ja selailin vielä ihmisten kokemuksia vastaavasta tilanteesta ja totesin, että on aika tavallinen onnettomuus, silti mielessä kaihersi oma huolimattomuus.

Suunnittelimme päivän kulkua Uman ehdoilla. Päivälenkki ohjautui veden äärelle, pienen kosken rantaan. Kalliolta löytyi Uman hajuaistin ohjaamana mm. sukkapari, sisilisko, ongenkoukku siimoineen sekä pusikosta vielä hauenpää, jonka olisi mielellään hotkinut menemäään, jos luvan olisi saanut.

Ympäristöä mainostettiin kyltein roskattomaksi, mutta ihmisten lukutaito tuntuu olevan ruosteessa paikoitellen. Jos on jaksamista viedä luontoon jotakin sinne kuulumatonta, niin pitäisi olla jaksamista kantaa se sieltä poiskin. Ongenkoukku minkä tahansa eläimen kehossa sattuu aivan varmasti, siimasta puhumattamakaan.

Arabia 1962

Samalla reissulla kävimme vielä pienesti ja nopeaan pyörähtämässä kirpputorilla. Mielessä oli, josko lautasia löytyisi ja löytyihän niitä peräti neljä. Kotona vasta huomasin lautasia tarkemmin tutkaillessa, että ovat joo kyllä Arabiaa, mutta että vuosiluku leimassa on vuodelta 1962. Melkoista vuosikertatavaraa tällä kertaa. Innoissani sainkin heittää kaapista roskiin neljä jo pahoin kolhiintunutta /halkeillutta lautasta.

Kakkavaroitus seuraavassa kuvassa, joten älä lue pidemmälle, jos olet herkkä tyyppi!

Illalla saapuikin sitten helpotus koko poppoolle viereisen kuvan mukaisessa muodossa. Huh, tällä erää selvisimme säikähdyksellä ja suurella huolella. Vahinkoja sattuu, sellaista se elämä vaan on. Kaikkeen ei voi etukäteen varautua, mutta olemme jälleen hieman ”viisaampia” ja jatkossa aivan varmasti jää tikut nuolematta eräältä neidiltä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Uusi päivä, uudet kujeet

Ylläoleva lause kuvastaa joinakin hetkinä omaa tunnetilaani. Olo on odottava, ikäänkuin aavistus jostakin uudesta ja mukavasta.

Toiveajattelua kenties? Itsensä positiivista psyykkaamista ehkäpä? Jotain sellaista sen on pakko olla? Minun on hieman vaikea käsittää näitä positiivia tunnetiloja, jotka kumpuavat sisältäni ihan samoin, kuin aikoinaan lapsuudessa.

Muistan lapsuudestani sen, miten jokainen aamu oli uusi seikkailu pienen ihmisen elämässä. Jokainen aamu oli jännittävä, positiivisella tavalla.

Sitten tilanne muuttui, ja jokaisesta aamusta tuli jo itsessään hirmuinen selviytymiskamppailu, joka alkoi jo ennenkuin ehdin silmiäni avata. Sitä sitten jatkuikin vuosikymmenet ja totesin, etten ole aamuihminen ollenkaan.

Olen nyt vuoden verran opetellut heräämään aikaisin aamulla ja voiton puolella ollaan tämän projektin kanssa, juhuu! Samaan syssyyn olen ihan tietoisesti pyrkinyt kääntämään omaa negatiivista ja väsynyttä sisäistä kamppailua toiseen suuntaan onnistuen siinäkin loistavasti. Enää ei ensimmäinen ajatus unien jälkeen ole väsynyt mantra, siitä miten kurjaa on nousta taas väsyneenä ylös…

Omien ajatuskuvioiden muuttaminen ei ole ihan helppoa, varsinkaan silloin, kun johonkin on niin kovasti piintynyt. Huomaan nykyisin, miten alan jälleen tuntea samaa lapsuuden mielenkiintoa uusiin päiviin ja en muistanutkaan, miten mukavaa sellainen jännitys on. Ajatella, ihan kokonainen päivä, ja mitä tahansa mukavaa voi olla tiedossa seuraavan kulman takana 🙂

Uman elämässä on myös tapahtunut hurjan paljon positiivista kehitystä aiempiin vuosiin verrattuna. Voin ihan rehellisesti tunnustaa, kuinka en saattanut uskoa ikinä todeksi tilannetta, mikä tänä päivänä on mahdollista. Uma on sosiaalistunut positiivisten koirakokemuksien kautta.

Yhtenä päivänä kävimme Uman kanssa aamupyöräilyllä, (kyllä, pitkästä aikaa taasen ja olipahan mukavaa) ja ajelimme koirapuistoon huilahtamaan. Hetken päästä puistossa oli kahdeksan eri ikäistä, kokoista ja rotuista tuttua koiraa ja Uma nautti olostaan ihan rauhassa, yrittäen välillä osallistua leikkiin mukaan itsekin. Muutos on aivan uskomaton, koska Uman käyttöohjeisiin kuului alunperin välttää koirapuistoja ja muita koiria. Nyt siis olemme siinä tilanteessa, että Uma on saanut niin paljon positiivisia kokemuksia muiden koirien kanssa olemisesta ja puistoilu on Umalle tuttujen kanssa enemmän kuin mieleen.

Omassa henkilökohtaisessa elämässäni on myös tapahtunut paljon positiivisia asioita, jotka johdattavat minut oman elämäni jäljille, aikaan ennenkuin hukkasin koordinaatit ja suunnan muiden kertoessa millainen minun pitäisi olla ja mitä ajatella ja mistä asioista saan olla kiinnostunut jne. Monissa asioissa juodun palaamaan siihen lapsuuteni minuuden kokemukseen, siihen mihin muut ihmiset eivät olleet ehtineet vaikuttaa ja sieltä käsin lähteä rakentamaan uudelleen kadonnutta minääni. Prosessi on vasta aluillaan, ja hitsi miten jännittävää elo on jo nyt, ihan kuin lapsuudessa, jolloin vielä kaikki oli mahdollista.

Maaliskuu

Perusaamulenkillä en voinut jättää tilaisuutta käyttämättä ja ottaa muutamia kuvia olosuhteiden ollessa lähes täydelliset omaan makuuni. Umppa oli hieman kärsimätön ja halusi jo jatkaa matkaa, mikä myös kuvien ilmeistä tulee hyvin esille. ”Joko mennään?” ”Taasko tuo kapine kädessä?” ”Tule jo, mennään!”

Ilma oli kylmää, pakkasta -14 kotoa lähtiessä ja kuvan tyypille oikein passeli keli ulkoiluun ja lumessa piehtarointiin. Sanoinkin tyypille, ettei mennä puistoilemaan, koska mamma jäätyy siellä ja hienosti reitti valikoitui niin, että aurinko paistoi ja lämmitti mukavasti koko ulkoilun ajan. Puistoonkin siitä eksyttiin, koska aurinko tosiaan lämmitti jo niin paljon, ja kylmä pysyi loitolla. Toista tuntia vierähti ulkoillessa kauniissa, kirpeässä pakkasilmassa.

Täydellinen ulkoilu ja nämä ovat niitä hetkiä, jotka jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Lähtiessä kotoa, ajatus oli enemmänkin niin, ettei aina jaksaisi taaplata eteenpäin. Niin kuitenkin mieli muuttui ensimmäisten auringonsäteiden lämmittäessä mukavasti ja kotiin tullessa olin oikein iloinen ulkoilusta.

Tammikuun kolmas viikko käyntiin

Kuvan on napannut vanhin lapseni, jolle kameran käyttö on yksi harrastuksistaan ja kuvien laatu on parempi. Huikea kuva!

Tammikuussa olemme päässeet juhlimaan muutamia synttäreitä perhepiirissä ja Uma on myös syntynyt tammikuun puolivälin tienoilla. Maksalaatikkokakkua on tiedossa yllärinä…

Viime viikko sujahtikin nopeasti ollen pikkuisen miehenalun kanssa meillä, tyttären viettäessä viimeisiä lomapäiviään muuttopuuhissa. Kirjoituspuuhiin en ole ehtinyt perehtyä ollenkaan, sen verran on ollut kaikkea muuta tekemistä tässä kotosalla.

Tätä kirjoittaessa ulkona on reilusti plus-asteita ja vettä/räntää sataa vaakatasossa taivaalta. Ensimmäistä kertaa koen selkeää mukavuudenhalua ja en millään haluaisi lähteä tuonne kostean kylmään loskaan tarpomaan ,edes aamulenkille. On se kuitenkin ulostauduttava, vaihtoehtoa ei ole. Josko jo kävelytiet olisivat jäästä vapaat? Keksin keksimällä jotakin hyvää ja positiivista ajatellen ulkona vallitsevaa ilmaa ja sula kävelytie olisi nyt se positiivinen ja kantava ajatus.

Olihan se lenkki; koiruus pääsi rallittelemaan ylimääräisiä energioitaan koirapuistoon peruskävelyn päätteeksi. Itselläni oli sopiva vauhti päällä, jalat pysyivät kuivina ja sadekin taukosi hetkeksi. Kuuntelin äänikirjaa kävellessäni, omiin ajatuksiini uppoutuen, saaden ulkoilun tuntumaan ihan siedettävältä. Hyvä minä!

Tästä on mukava aloittaa uusi viikko ja samaa toivon myös sinulle, mukavaa itsesi näköistä viikkoa!

Onni ei tule etsien, se tulee eläen

Edellisessä kirjoituksessani toin esiin yhden kuolleen ja kuopatun vuosien takaisen ”haaveeni” omavaraisemmasta elämästä. Näitä tämmöisiä unelmia olen joutunut yksi toisensa perään hautaamaan mahdottomaltakin tuntuneen elämän edessä ja varmaan viimeiset kymmenen vuotta olen elänyt ilman mitään unelmia.

Suurista raameista aina vaan kohti pienempiä ja pienempiä kehyksiä. Tällä hetkellä en kykene unelmoimaan oikeastaan mistään, jokin realistinen minä torppaa nekin pienet ajatuskuplat, jo ennenkuin ehdin kissaa sanoa.

Joskus aikoinaan, kymmeniä vuosia sitten oma elämäni ja sen kulku oli jotenkin itsestään selvää ja ennakoitavaakin. Tiesin melkoisen varmasti suuntaviivat elämässä eteenpäin ja sellainen loi tietynlaista turvallisuuden tunnetta kaikilla elämän osa-alueilla.

Eräänä päivänä sitten huomasin, ettei mikään, mihin olin sisimmässäni luottanut, ollutkaan niin, kuin olin halunnut uskoa. Olin elänyt kirjaimellisesti valheessa tietämättäni siitä, vaikka hyvin usein asiat huusivat minulle päin silmiä ja minä vain käänsin selkäni uskaltamatta katsoa totuutta silmiin. Sisimmässäni tiesin totuuden rikkovan kaiken siihenastisen ja niinhän siinä loppujen lopuksi niin kävikin. En päässyt enää karkuun, en voinut enää kääntää katsettani toisaalle ja minun oli nähtävä se likainen totuus kaiken kermavaahdon alla. Elämäni ja kaikki mihin olin uskonut, luottanut romuttui pala kerrallaan, vaikka yritin pitää kiinni rippeistä, mitä käteen jäi.

Aloin unelmoida vapaudesta, miettien samalla miltä tuntuisi elää ja hengittää elämää onnellisena. Rimpuilin irti, karistin näkymättömät kahleet ympäriltäni ja sain todeta olevani kovin onnekas elämästä itsessään.

Onni tulee eläen, ei sitä etsien. Elämällä elämää itseään on mahdollista kokea onni ja onnellisuutta. Mikäli kovasti onneaan etsii, se pakenee tieltä pois. Onni käsittää melkoisen laajalti asioita, ja saattaa tarkoittaa hieman eri asioita eri ihmisille. Onnellisuus on myös jokaisella omansa, henkilökohtainen ja minulle itselleni se näyttäytyy enemmän tunteena.

Tässä hetkessä olen löytänyt uudenlaisen tavan toteuttaa itseäni valokuvien ja erilaisten elementtien avulla. Nyt olen hyvin kiitollinen, uusi kone käsissäni mahdollistaa muutakin, kuin pelkkien kuvien jakamisen ja vain oma mielikuvitus on rajana tekemisessä. Nyt pystyn yhdistämään kaksi itselleni mieluista tekemistä, valokuvaamisen ja kuvien hyödyntämisen osaksi jotain muuta, kuten ylläoleva kollaasi.

Saa olla Onnellinen!

Saa Olla Onnellinen!

Kävelin tänään satumaisemissa, puhdas vastasatanut lumikerros on kuorruttanut meidänkin tienoon kauniisti. Aamulenkin pituudeksi tuli 4.7 kilometriä metsäpolkuja, sekä loppumatka kävelytietä pitkin.

Tälle vuodelle käveltyjä kilometrejä on kertynyt jo reippaasti, 2297018 askelta eli yli kaksi miljuunaa. Tällä voinnilla jokainen otettu askel on itsessään saavutus, kuten tänään sain jälleen huomata viimeisen kilometrin aikana.

Koko lenkin ajan minusta tuntui, kuin olisin kävellyt unessa, jossakin sadussa tai elokuvassa. Niin oli tunnelma erikoinen, maisemat olivat puhtaita ja ympäristö kovin hiljainen, lintujen vienoa piiperrystä lukuunottamatta. Matalalla roikkuva pilviverho, aamun hämärä ja siinä se jälleen oli; saan olla onnellinen, kaikesta huolimatta!

Hetken fiilistelin omaa hienoa olotilaani ja kuten yleensä, haluan tallentaa mahdollisuuksien mukaan juuri sen hetken, ja sain monta kuvaa kotiin asti, myöhemmin muisteltaviksi ja nyt myös jakaen muillekin.

Luonto lähellä

Ihanan väriset kanervat kotiutuivat yläkerran parveekkeelle, toinen pöydälle ja toinen hieman vaaleampi pääsi roikkumaan amppeliin. Pienestä sitä tuleekin ilo. Vähän kerrassaan olen saanut siivottua myös parveketta kesän jäljiltä ja sinne on alkanut muodostua pikkuruisia yksityiskohtia katseenkiinnittäjiksi.

Menneellä viikolla oli muutamia sateisia päiviä ja alkoihan kuvan yksilötkin putkahdella pintaan viimenään. Jännä, etten pidä sienistä syötynä ja niitä onkin vain mukava bongailla ympäristöstä. En tunnistaisi syötäviä myrkyllisistä, joten mieluusti jätän kaikenlaiset lajikkeet rauhaan.

Umppa tutkii myös, mihin mamma on mielenkiintonsa kohdistanut. Kiltti ja kohtelias edelleen tuo husky.

Kuva ei ihana anna oikeutta sienien vihreydelle. **Väri oli omaan silmään hyvin erikoinen ja vähällä olin kävellä näiden päältä.**

Hyvää viikonalkua jokaiselle, jaksamista arkeen ja yhä pimeneviin päiviin ja iltoihin. Jokaisesta päivästä löytyy vähintään se yksi hyvä asia, ajatus tai jotain muuta. Kirjoita se muistiin tai ota siitä kuva, tai talleta se muuten vain sydämeen.

Keltaista syksyä

Väriä elämään

Pidin jo lapsena valokuvien ottamisesta ja monesti sainkin ikuistaa tärkeät hetket vanhempani kameralla. Ne olivat niitä peruspönötyskuvia, joihin tallentui merkkipäivä jos toinenkin. Harvemmin, tulin ottaneeksi myös maisemia talteen. Niitä ei tuolloin kukaan arvostanut, meni filmiä hukkaan kuulemma ja semmoisesta ei haluttu maksaa, kunnon kuvia piti ottaa tarkoittaen juurikin niitä pönötyksiä, jotka olivat ainoita oikeita säilöttäväksi piirongin laatikkoon vuosikymmeniksi.

Hieman yllättäen lapseni innostui yläkoulun aikaan valokuvaamisesta ja hän saikin myöhemmin kunnon järjestelmäkameran lahjaksi. Tai no, yllättäen? Olihan taipumus kuvaamiseen jo ollut ilmoilla pienestä pitäen ja nykyisin on ilo katsella hänen taitavia kuvia. Harrastus kulkee ilmeisesti suvussa, koska myös isäni oli kuulemani mukaan taitava kuvaaja sen aikaisilla kameroilla.

Oma innostus hiipui digijuttujen myötä, yksi osuus kuvaamisesta jäi pois, kun paperisia valokuvia ei samallatavoin enää saanut filmikameran jäädessä käytöstä. Opiskeluni myötä sitten kävin pakollisen valokuvauskurssin alkeita, käyttäen itsekin järkkäriä ja tajusin jääneeni paljosta paitsi koko elämäni.

Pidän kuvaamisesta todella paljon ja on hieman typerää pitää omaa kameraa varastossa odottamassa päivää, jolloin perehdyn käyttöön kunnolla- puhelin, kun on matkassa mukana aina ja kuvien ottaminen on näppärää niinkin.

Edellisiin päiviin on mahtunut parit syntymäpäiväkekkerit sekä Uma on jälleen putipuhdas koiruus. Mielelläni maksan pesupalvelusta, sillä Uman turkki/pohjavillat vaatii kunnon kuivauksen ja sellaista laitetta meillä ei kotona ole, jotta kuivuisi tarpeeksi hyvin kastuttuaan läpikotaisin. Karvanvaihto on alkanut talviturkkiin ja pesu hieman saattaa nopeuttaa prosessia, kuulemma.

Iltaisin, pimeällä lenkkeillessä on ihan oma tunnelmansa. Pimeys on toisaalta kiehtovaa ja toisaalta pelottavaakin. Ainakin, jos pusikossa rapina seuraa pysähdellen ja Uma nostaa niskakarvat pystyyn kiihdyttäen askeliaan eteenpäin juoksuun asti. Erään kerran meilläpäin lähimetsässä seikkaili susi, josta tehtiin muuallakin havaintoja useaan otteeseen seuraavien päivien aikana.

Onneksi en silloin lenkillä ollessa ollut kuullut näistä jutuista ja vasta jälkeenpäin ymmärsin, mikä Uman omituisen käytöksen takana oli kyseisenä iltana. Susihan se siellä taisi hiiviskellä perässä.

Lajisto on meilläpäin muutoinkin hyvin rikasta kaupunkiympäristöön. Jos nyt ei viikottain, niin usein kuitenkin meidän nokan edestä hyppii milloin peura lapsineen, jänikset ja rusakot sekä muut hieman pienemmät eläimet näyttäytyvät tasaiseen tahtiin. Keväällä metsiköstä huhuili yksinäinen pöllö iltaiseen sekä kettu jolkottelee näyttäytyen ihan asutusten pihapiirissä.

Ulkoilu Uman kanssa on tuonut luonnon lähelle myös näin ajateltuna, jokainen lenkki on omalla tavallaan elämys ja ilman Umaa jäisin monista luonnon ihmeistä paitsi. Ei tulisi mieleenikään, että yksin lähtisin syyspimeään kävelylle ihan vain lenkkeilemään.