Pienestä sitä onkin onnellinen? Ei vain ja kyllä on paljon asioita elämässä, joista saan olla kiitollinen. Vielä kymmenisen vuotta sitten perussävy mielenlaadussa oli enemmän negatiivinen ja synkkä, kuin valoisa ja positiivinen.
Päättelin ehkä kovin lapsellisestikin, että kun ensimmäiset 35 vuotta elämästä on kurjaa ja onnetonta, niin ehkäpä sitten ne seuraavat vuosikymmenet voisivat olla päinvastaisia.
Halusin kokea, millaiselta elämä tuntuu, kun perussävy on positiivinen. Halusin tietää, millaista on kokea onnea ja onnellisuutta aidosti. Sillä tiellä olen edelleen.
Eräänä aamuna sain huomata, että elämäni perussävy oli muuttunut, minä olin muuttunut ja ajatukseni olivat muuttuneet täysin päinvastaisiksi, kuin ennen.
Alla oleva teksti kuvaa hyvin lähes kymmenen vuoden takaista mielentilaani; hämmennystä, masennusta, toivoa, epätoivoa ja oikeastaan kaikkea sitä muutosta, mikä lähti liikkeelle vierivän kiven tavoin.
Etsin jotakin, en tiedä mitä.
Kenties itseäni? Kenties rakkautta?
Itsestäni rakkautta?
Mikä on se, joka peilistä katsoo, en tunnista kuvaani.
Vain silmät suljettuina olen elossa.
Olenko sittenkään, mitä jos kaikki on yhtä suurta virhettä?
Mitä jos sittenkin olen virhe, virheiden joukossa?
Huutava vääryys, hiljainen huuto.
Elän, hengitän, mutten elä. En elämästä saa kiinni koskaan.
Tänään kaipaan rakkauden tunnetta eniten koskaan, janoan rakkautta, jota en saa.
Uusi seikkailu, liisa ihmemaassa?
Mistä sekin tuli, tulipahan vaan.
Ajattelen ja en ole. Toisinaan olen ja en ajattele. Kuinka ristiriitaista ja niin totta.
Kirjoitan kaipuutani, en kaipaakseni.
Kirjoitan ja pakenen. Todellisuus on väärä, minulle.
Mikä on se oikea todellisuus? Hajoanko tänään, vaiko vasta huomenna?
Milloin on aika?” 16.11.2016
Nyt olen tässä, takana on paljon elämää, lisää kokemusta ja tietoisuutta. Kiitollisuus on kasvanut vuosien myötä, samoin kokemukseni onnellisuudesta.
Moni asia on saanut syynsä, selityksensä edellisten vuosien aikana ja tekstin otsikkona ollut kysymysmerkkikin on saanut vastauksia.
Olisinpa tiennyt tuolloin olevani neuroepätyypillinen adhd, c-pttsd:n oireista kärsivä ihminen? Olisiko elämäni suunta ollut toisenlainen, helpompi? Ehkäpä ei, olisin voinut kadota kaikkien diagnoosieni taakse ja käyttää niitä tekosyinä kaikkeen kaikessa.
Nyt hallitsen elämääni itse, sitä ei määritä kirjainyhdistelmät, ei diagnoosit. Kaikista ja kaikesta elämästä olen tarponut yksin eteenpäin. Olen noussut sängynpohjalta jokainen päivä, kantanut vastuuni aikuisena, äitinä lapsilleni ja selviytynyt lapsesta lähtien, yksin.
Saan todellakin olla iloinen, onnellinen ja luottaa edelleen elämään.
Kaikella on tarkoituksensa, syynsä, seurauksensa!
