Avainsana: vastuuomastaelämästä

Aidosti aihetta kiitollisuuteen

Pienestä sitä onkin onnellinen? Ei vain ja kyllä on paljon asioita elämässä, joista saan olla kiitollinen. Vielä kymmenisen vuotta sitten perussävy mielenlaadussa oli enemmän negatiivinen ja synkkä, kuin valoisa ja positiivinen.

Päättelin ehkä kovin lapsellisestikin, että kun ensimmäiset 35 vuotta elämästä on kurjaa ja onnetonta, niin ehkäpä sitten ne seuraavat vuosikymmenet voisivat olla päinvastaisia.

Halusin kokea, millaiselta elämä tuntuu, kun perussävy on positiivinen. Halusin tietää, millaista on kokea onnea ja onnellisuutta aidosti. Sillä tiellä olen edelleen.

Eräänä aamuna sain huomata, että elämäni perussävy oli muuttunut, minä olin muuttunut ja ajatukseni olivat muuttuneet täysin päinvastaisiksi, kuin ennen.

Alla oleva teksti kuvaa hyvin lähes kymmenen vuoden takaista mielentilaani; hämmennystä, masennusta, toivoa, epätoivoa ja oikeastaan kaikkea sitä muutosta, mikä lähti liikkeelle vierivän kiven tavoin.

Etsin jotakin, en tiedä mitä.

Kenties itseäni? Kenties rakkautta?

Itsestäni rakkautta?

Mikä on se, joka peilistä katsoo, en tunnista kuvaani.

Vain silmät suljettuina olen elossa.

Olenko sittenkään, mitä jos kaikki on yhtä suurta virhettä?

Mitä jos sittenkin olen virhe, virheiden joukossa?

Huutava vääryys, hiljainen huuto.

Elän, hengitän, mutten elä. En elämästä saa kiinni koskaan.

Tänään kaipaan rakkauden tunnetta eniten koskaan, janoan rakkautta, jota en saa.

Uusi seikkailu, liisa ihmemaassa?

Mistä sekin tuli, tulipahan vaan.

Ajattelen ja en ole. Toisinaan olen ja en ajattele. Kuinka ristiriitaista ja niin totta.

Kirjoitan kaipuutani, en kaipaakseni.

Kirjoitan ja pakenen. Todellisuus on väärä, minulle.

Mikä on se oikea todellisuus? Hajoanko tänään, vaiko vasta huomenna?

Milloin on aika?” 16.11.2016

Nyt olen tässä, takana on paljon elämää, lisää kokemusta ja tietoisuutta. Kiitollisuus on kasvanut vuosien myötä, samoin kokemukseni onnellisuudesta.

Moni asia on saanut syynsä, selityksensä edellisten vuosien aikana ja tekstin otsikkona ollut kysymysmerkkikin on saanut vastauksia.

Olisinpa tiennyt tuolloin olevani neuroepätyypillinen adhd, c-pttsd:n oireista kärsivä ihminen? Olisiko elämäni suunta ollut toisenlainen, helpompi? Ehkäpä ei, olisin voinut kadota kaikkien diagnoosieni taakse ja käyttää niitä tekosyinä kaikkeen kaikessa.

Nyt hallitsen elämääni itse, sitä ei määritä kirjainyhdistelmät, ei diagnoosit. Kaikista ja kaikesta elämästä olen tarponut yksin eteenpäin. Olen noussut sängynpohjalta jokainen päivä, kantanut vastuuni aikuisena, äitinä lapsilleni ja selviytynyt lapsesta lähtien, yksin.

Saan todellakin olla iloinen, onnellinen ja luottaa edelleen elämään.

Kaikella on tarkoituksensa, syynsä, seurauksensa!

Elämänhallinta ja vastuu

Sukupolvien yli kulkevat, moninpaikoin tiedostamattomat taakat voivat aiheuttaa hyvin paljon hankaluutta elämään yleensä;ihmissuhteisiin, työhön, minuuteen, kykyyn ylipäänsä toimia yhteiskunnassa.

Ei pelkästään sukupolvien yli kulkevat taakat, myös monet muut ihmisen elämässä vierailevat/pysyvät säkit harteilla hidastavat ja hankaloittavat elämässä viihtymistä.

Ihmissuhteiden katkeamiset eri muodoissaan (hylkääminen, ero, kuolema) sekä erilaiset ja eriasteiset sairaudet voivat hankaloittaa kenen tahansa elämää, sekä kuormittaa läheisten kykyä sietää tilannetta. Kaikilla on kokemuksia näistä asioista, joko omakohtaista tai sitten on päässyt sivustaseuraajan rooliin kurkistamaan kulissin taakse.

Sitten on paljon itseaiheutettuja harmeja niin omassa, kuin toistekin elämässä. Alkoholismi ja erilaiset muut riippuvuudet erilaisista asioista (ihmisten riippuvuus toisesta ihmisestä) saavat elämän joskus hyvinkin huonolle tolalle ja jossain kohtaa riippuvuudet alkavat vaikuttaa myös muihin läheisiin ihmisiin ja myöhemmin laajemmin ihmisiin yleensä.

Olen hirmuisen vähän itse nähnyt kenenkään kiinnittävän huomiota ihmisen elämänhallinnan taitoihin, puhuttaessa vaikka alkoholismista taikka muista elämänhallintaa kaventavista ongelmista elämässä. Aina keskitytään vain näkyviin ongelmiin (elämänhallinnan puutteen seurauksena syntyviin) ja ihmisen negatiiviseen tapaan yrittää ratkaista jokin elämänsä hankaluus voivotellen, etsien ratkaisua/syytä mahdottomasta. Olisiko alkoholisti alkoholisti, jos ja kun hän olisi saanut riittävästi kykyä ja kokemusta omasta elämänhallinnasta alkoholismia edeltävien vuosien aikana?

Uskon itse elämänhallinnantaitojen kehittyvän lapsuudesta saakka. Koskaan ei ole liian myöhäistä oppia uusia taitoja elämäänsä ja elämänhallinnan taitojenkin opettelun voi alkaa milloin vain, asia kerrallaan.

Itse erehdyin joskus vuosia sitten pyytämään apua hankalassa elämänvaiheessa eron jälkeen ja olin kovin hämmentynyt, kun en sitä sitten saanut. Syy ja perustelut avun epäämiseen olivat hyvä elämänhallinta, sekä sen myötä pärjääminen elämässä sen hetkisistä ongelmista huolimatta. Pakka pysyi siis kasassa vahvan elämänhallinnan ansioista.

Elämänhallintaa on monenlaista ja eriasteista. Se myös tarkoittaa sopeutumiskykyä vaihtelevissa tapahtumissa elämässä. Hyvään elämänhallintaan mielestäni kuuluu arjessa suoriutumien ja ongelmanratkaisukyky positiivisella tavalla. Peruspilarit ovat kunnossa.

Olen joskus vierestä nähnyt, kuinka läheiset saattavat kaikessa hyvää tarkoittavuudessaan sabotoida kyvyn ihmisen elämänhallintaan. Siitä syntyy kierre, jossa läheisestä tuleekin riippuvainen ns. auttajistaan ja oma ongelmienratkontakyky ja sitä kautta tunne elämänhallinnasta katoaa. Se ei motivoi ketään elämässä eteenpäin, jos menettää otettaan omasta elämänhallinnantunteesta.

Olen nähnyt vierestä, kuinka aikuisen ihmisen vastuu omasta elämästä onkin jonkun toisen takataskussa ja elämänhallintaa ei ole ilman toista, koska se toinen on pitänyt itseään niin tärkeänä tämän elämässä. Ihminen ei ole edes perustaitoja liittyen elämänhallintaansa. Sitten, kun on pitänyt alkaa ottaa vastuu omasta elämästä, arjesta, sehän ei luonnistu ollenkaan. Koska joku muu on pidellyt hyppysissään koko toisen elämää, tehden puolesta, ratkonut ongelmat puolesta, kantanut kaiken vastuun toisen puolesta.

Elämänhallintaan ja vastuuseen siis opitaan kotona pikkuhiljaa normaalisti. Jo ihan pieni saattaa kokea ikäviä tunteita menettäessään tunteen hallinnasta. Jos vaikka hoitaja tuputtaa lusikalla ruokaa toisen suuhun, vaikka toinen osaisikin itse syödä. Vaihtoehtona pikkuisella on siinä tilanteessa joko alistua kohtaloonsa, taikka protestoida vastaan.

Hyvää tarkoittava apu saattaa joskus pahimmillaan viedä pitkään jatkuessaan toiselta kyvyn omaan elämänhallintaan ja sen myötä myös vastuunkantamisen kyvyn, jos sitä on edes koskaan päässyt muodostumaan.

”Kun teen näin, siitä seuraa näin?” Edellinen on tietoisuutta ja seurauksien pohtimista sekä valmiutta kantaa oma vastuu omista ratkaisuista. Elämänhallinnan ongelmien kanssa painiessa ihminen ei kykene ajattelemaan ennen tekoa/tekemättä jättämistä itse asiaa, saatika ei kykene ajattelemaan seurauksia, vaan luottaa siihen, että joku muu hoitaa hänen asiansa, seuraukset, ja hän voi tehdä mitä lystää ja vastuu sälytetään aina jonkun muun syyksi.

Sinisen sävyisiä mietteitä

Edelliset viikot on menneet jotenkin nopeasti ja aika kuluu taas ihan käsittämättömällä nopeudella. Samalla huomaan, kuinka en taas pääse kiinni rutiineihin, väsyttää liikaa ja olo on henkisesti melkoisen tahmea.Ulkona on sumuisen sateaa ja niin on omassa päässäkin taas sellainen aivosumu, että huhheijaa vaan.

Hyvin alkaneen syksyn myötä mukaan tuli joku ihme flunssa ja sen jälkeen oloni on kurjistunut entisestään jatkuvien lihas,-nivelkipujen ja väsymyksen ja kaiken mahdollisen oireen kera. Peti kutsuu puoleensa huilaamaan useasti päivän aikana ja tätä nyt taas kestää jonkin aikaa ja oma sietokyky on kovilla, olisi paljon muutakin tekemistä, kuin huilata sängynpohjalla. Monta asiaa jäi nyt odottamaan parempia päiviä ja kyllähän se kismittää vietävästi.

Syksy on itselleni monesta syystä tärkeää aikaa. Syksyyn on liittynyt läpi elämäni tapahtumia, joiden vaikutukset elävät edelleen minussa niin hyvässä kuin pahassakin. Keho muistaa, vaikkei mieli muistaisi ja se taitaa tuntua nyt myös huonontaen oloani entisestään.

Viikonloppuna eksyimme kävelyllä tyttäreni ja hänen pienensä kanssa minun lapsuuteni maisemiin. Kävin itsekseni kulkemassa samaa metsäistä polkua, jota olin ihan pikkuisena tallustellut leikkiessäni ulkona aamusta iltaan. Yritin katsella ympärilleni, kuin pikkuinen minä olisi ollut jälleen siinä..On helpottavaa olla aikuinen, minä ja katsella maailmaa hieman laajemmin, kulkea hetken käsi kädessä sen pienen tytön kanssa..