Vireyden lisääntyessä päiviin alkaa tulla enemmän aktiviteettia. Päiväunet muuttuvat enää pieniksi huilihetkiksi ja tarve nukahtamiselle on jälleen toistaiseksi historiaa.
Yhtä hiljaa muutos tapahtuu virkeyteen, kuin hidas nuutuminenkin. Täysin huomaamatta. Nuutuessa elämästä jää yksi asia kerrallaan pois päivittäisistä arjen to-do-tehtävistä, kunnes koko päivä kulkee ohitse väsymisen kanssa, pää sumussa ja keho voimattomana toimimaan. Virkistyminen on pitkän nuutuneisuuden jälkeen erikoista. Sitä oikein päivän päättyessä ihmettelee, teinkö ja jaksoinko tänään kaiken sen, mitä nyt sitten tulikaan tehtyä ja touhuttua.
Pari edellistä viikkoa olenkin tehnyt kotosalla asioita, jotka ovat jääneet vähemmälle, minun ollessa pitkään väsyneenä. Edellisistä jaksoista oppineena pyrin siihen, etten kuitenkaan väsytä ja rasita itseäni liikaa, ja yritän rajoittaa tietoisesti toimintaani, jotta välttyisin seuraavan päivän totaaliväsymyksestä eli tilasta, jossa en sitten jaksa eväänikään liikauttaa.
Alan olla tietoinen paremmin omista fyysisen jaksamisen rajoista, ja en lähde uuvuttamaan itseäni sellaisilla raskaimmilla hommilla enää ollenkaan. Yksi tällainen, mistä nyt luovuin suosiolla on painavien/suurten mattojen pesu. Vaikka kuinka rakastaisinkin pestä omat mattoni kesäisellä järvivedellä matonpesupaikalla, hinta uupumisesta on liian suuri maksettavaksi ja kiikutan mieluummin matot pesulaan.
Valitsen ja ehkä joudun opettelemaankin arkeani vähemmän kuormittavia tapoja toimia, elää. Mahdutan arkeen enemmän huilaamista ja tietoista palautumista, yrittäen rentoutua ja päästää irti hetkeksi käsillä olevista jutuista.
Suorittaminen, pää kolmantena jalkana on historiaa omalle kohdalleni. Fyysistä liikarasitusta opettelen vielä vuosienkin jälkeen välttämään, vaikka jaksamista saattaisikin olla sen jokusen hetken. Liikarasitus vain oman kokemukseni mukaan tuppaa kostautumaan, sillä seurauksella, että olen toimintakyvytön.
Viikonloppuna sain hyvin onnellisen koiran koirapuistosta, jossa oli mahdollista kastautumiseen. Uma silminnähden nautti puistosta, ja jalkojensa uittamisesta helteisenä päivänä. Vielä, kun puistoiluun yhdistyi kevyt pieni kävely, huilitauko auton takatilassa, yhdessä mamman kanssa istuskellen….
Uupuneisuuden ollessa pahimmillaan sellainen normaali-elämä jää pois. Päivät menevät sängynpohjalla valtavan fyysisen väsymisen kourissa, ja jo pelkkä hengitys tuntuu raskaalta. Voi, miten itse inhoankaan sellaisia hetkiä, vaan on tässä ollut aikaa sopeutua muutama vuosikymmen. Joten mistään uudesta asiasta ei ole kyse kuitenkaan.
Niin, jaksan jälleen patistella perheen muitakin jäseniä tekemään osuutensa kotosalla. Patistelua jokainen vielä tarvitsee ja vähintään ainakin muistuttelua. Moni keskeneräinen projekti kotona näyttää viimein valmistuvan, nekin joihin olen tarvinnut miehen apua. Kylpyhuoneen kaapin osat ovat nyt sitä vaille valmiina, että josko ne kohta myös saisi paikoilleenkin? Miehessä näyttää olevan luontaista taipumusta kiireettömyyteen ja pitkään mietintä-aikaan asioissa, jotka eivät häntä suoranaisesti kosketa.
Aluillaan on myös ulko-oven edusta, joka tosin ei valmistu näillä näkymin ainakaan tänä kesänä. Miehelle olikin helppoa hankkia ensin kalusteet, mutta niiden tarvitseman paikan tekeminen kanssani nyt sitten takkuaa pahemman kerran ja ihan vielä minusta ei niin paljoa energiaa irtoa, että jaksaisin asiasta mitenkään erikseen motkottaa. Minulle riittää, että pääsen nauttimaan siivotusta parvekkeesta ja muistan/jaksan kastella siellä kasvit ja kukkaset.
Kaapistojen ja siellä olevien tavaroiden karsinta jatkuu edelleen. Se on itselläni sellainen vuosien ikuisuusprojekti, joka alkaa aina alusta sen viimeisen siivotun kaapin jälkeen. Näin toimien säästyn ainakin vanhaan tapaan tehdyistä ”suursiivouksista” ennen juhannusta ja joulua. Olen pitänyt sääntönä itselläni, että jos jotakin ei ole pariin vuoteen tarvittu, se asia saa mennä menojaan. Pidän silmällä myös mahdollista muuttoa tulevaisuudessa, ja mitä asioita haluan/jaksan/viitsin kantaa mukanani.
Erityisen iloinen olen jo nyt, kiukkutuoliprojektistani, joka otti jälleen aimo harppauksen edistymisen suuntaan. Verhoilua viimeistelen, eli ompelen käsin tuolin selkänojan taka-osaa ja istuma-osan alapuolta. Tämän ompelu-urakan jälkeen vuorossa on enää puuosien maalaus sekä kokoaminen ja mummon oma istuin olisi valmis käyttöön. Pitäähän sitä nyt joka mummolla olla oma kiikkutuoli.
