Vuorovuosin joulua

Lapset ovat viettäneet vuorovuosin joulua molemmissa kodeissaan. Ensimmäinen joulu eron jälkeen oli itselleni kaikkein vaikein. Olinhan juuri repinyt itseni irti kaikesta tutusta, koko elämä oli heittänyt kuperkeikkaa yhdessä yössä eron myötä.

Joulu tuli sinä vuonna nopeaan, minulla ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään joulua varten. Kaikki piti jättää lasten isälle, ja vieläkin korpeaa suunnattomasti, ihan jokainen kerta, kun joulunaika lähestyy. Kaikki muistot, kaikki meidän perheen sekä minun omat lapsuuteni muistot ja muodostuneet perinteet eri juttujen muodossa.

Minulla ei ollut mitään, millä olisin voinut joulua tuoda näkyviin sinä ensimmäisenä vuonna ja niinpä lapset viettivät eron jälkeisen ensimmäisen joulunsa isänsä kanssa. Niin oli parempi. Ensimmäisen lapsettoman jouluni vietin yksin, hiljaisuudessa kääriytyneenä sohvalle viltin alle, lukien kirjaa. Ei ollut rahaa ostaa syötävää, ei ollut rahaa käydäkseni tankkaamassa autoa, jotta olisin päässyt mummolle yms. Söin näkkileipää ja vettä sekä viikolta jääneitä lasten aterioiden jämiä.

Vuosien vieriessä olen yrittänyt hankkia joululaatikkoon täytettä ja jokainen marraskuun loppu osoittaa, että jostain kumman syystä sinne jemmatut tavarat ovat ottaneet jalat alleen ja vaikka kuinka niitä yritän etsiä, en löydä niitä sieltä, mihin ne laitoin säilöön. Lopetin kaiken jouluisen tavaran hankkimisen jo useampi vuosi sitten, kävelköön ulos, jos eivät meillä viihdy, mutta päätin, etten ala jokainen vuosi samoja asioita hankkimaan uudestaan ja uudestaan kuten vuosia tein sitäkin. Nyt mennään sillä, mitä on ja uutta en enää yritä hankkia.

Ei oma talous kestä semmoista, joka vuosi uuden hankkimista, kun pitäisi niitä lahjoja saada kasaan ja syödäkin jotakin. Toki olen ollut päätöksestäni harmissani, koska ennen olin kovin jouluihminen.

Rakastin joulun aikaa, valmistautumista siihen ja ja. ..Kaikkeen edelliseen liittyi ne lapsuudesta asti mukana kulkeneet muistot ja tunnelmat sekä ne omien lasten kanssa muodostuneet tavat, perinteet ja tunnelmat ja muistot ja eräänä päivänä olin niistä joutunut luopumaan. Toivon mukaan lapseni ovat päässeet isänsä luona niistä nauttimaan?

Nykyisin en enää pidä joulusta. En samoin, kuin ennen. Joulu oli joskus tärkeä asia, monien asioiden summa. Viime jouluna oli lasten vuoro viettää joulu minun luona. Työyhteisön vaatimuksesta pakotettuna ja painostettuna olin kuitenkin koko joulun töissä, ja kyllä suututti lasten viettäessä joulua keskenään mieheni kanssa. Muistikuvia minulla ei ole viime joulusta, ei työssä, eikä kotona ja olikin aikamoinen sotku päässä miettiä, kenen luona lapset tämän tulevan joulun viettävät.

Sitä edellinen joulu oli lapseton, onneksi. Tai, kävivät lapset silloin luonani, halusivat olla aattona kanssani sen pari tuntia, söimme sekä jaoimme lahjat ja fiilistelimme yhdessä jouluista oloa. Lasten lähdettyä takaisin isälleen, me valmistauduimme miehen kanssa käymään hautuumaalla, sekä mummon luona yhdessä sisarukseni kanssa. Tarkoitus oli muistaakseni lämmitellä joulusaunaa hautuumaalla käynnin jälkeen.

Olin ollut koko sen edeltävän syksyn kummallisen väsynyt, olin kärsinyt erikoisista oireista keväällä sairastetun kamalan, jonkun (koronan?) taudin jälkeen ja rintaa oli nipistellyt pitkin syksyä työvuorojen aikana. Niin aina, jokaisen lentsun jälkeen muutoinkin. Lasten lähdettyä isälleen, minun piti huilata tovi, olin jotenkin niin uupunut ja sain myös kovan närästyskohtauksen ja sitäkin menin huilaaman, ennen Uman vientiä tarpeilleen ulos.

Pääsin vihdoin kävelemään ulos ja Ihmettelin, kun oli niin raskas olo kaiken kaikkiaan. Jouluaatto herkistää mielen noin muutenkin ja koin erikoista, syvää surua siinä kävellessäni illan jo hämärtyessä. Mieleeni siinä kävellessä tulikin, että sydämeni oli särkynyt, ja sen myös tunsin.

Päätin poiketa oikopolulle, jotta pääsisimme nopeammin lähtemään mummolle. Polku nousee rinnettä pitkin jyrkästi ja muutaman kymmenen askeleen jälkeen jouduin pysähtymään hengityksen salpautuessa hengästymisen johdosta. Tuntui siltä, kuin olisin saanut astmakohtauksen ja samalla puristavankipeä tuntemus alkoi levitä rinnasta kaulaan, käsivarsiin ja selkään. Aloin hapuilla puhelinta ymmärtäessäni, etten kyennyt ottamaan askeltakaan ilman jäätävää kipua rinnassa ja henki ei kulkenut. Olin keskellä metsää koiran kanssa ja onneksi en ollut kaukana kodista. Soitin miehelle ja pyysin häntä tulemaan paikalle. Hoipuin alas rinteestä takaisin pyörätielle ja valahdin polvilleni maahan hengenahdistuksen ja kivun vyöryessä uudelleen päälleni. Soitin 112 ja ambulanssi oli paikalla viidessä minuutissa. Jouluaaton vietto vaihtui sairaalan vaatteisiin ja sillä reissulla olinkin sitten kaksi viikkoa. Kolme eri sairaalaa, useampi osasto. Epäonnistunut pallolaajennusyritys seuraavana päivänä, ja lopulta leikkaus, tukoksen ollessa yli 90%, kahden suonen risteyksessä.

Kyllä, silloin aattoillan ajatukseni olivat oikeassa. Aavistin sydämeni olevan rikki, tiesin sen jotenkin. Mieleni oli erityisen apea, surullinen silloin, siinä kävelyllä Uman kanssa. Olin lähellä äkkikuolemaa, sanoi pallolaajennusta yrittänyt spesialisti ja seuraava kohtaus veisi henkeni.

Tuleva joulumme on lapseton, kuten joka toinen joulu tähänkin asti. Viime joulu meni hieman penkin alle, minun ollessa töissä ja tälle joululle en uskalla kovin suunnitella mitään. Otetaanko uusintayritys mummon joulusaunasta aattoiltana kenties? Viimeksi minun osalta lapseton aatto-iltamme jäi vähän keskeneräiseksi.

Löysin puhelimen arkistosta aika ennustavan kuvan, hurjaa. Tiedossa puukkoa, kuten kansankielellä vanhempi väki leikkauksista puhuu.
Isoäitimuki ei tullu yllärinä. Tiesin olevani tulossa mummoksi ja aikaa olisi vielä sulatella ajatusta useampi kuukausi.
Ulkona ei ollut lunta, ilmeisesti joku kaipasi lisää valkeutta edes sisälle 🙂
Tätä söimme eräänä kohtalokkaana aattona, melkoisen ällö kuva juuri uunista tulleesta possusta.