Tasapainoilua

Kaik on hyvin!

Kuukausi vaihtui syyskuuhun. Virallisesti tai siis kuukausia tuijottaen alkaa syksy, vaikkei se ihan heti tuolla ulkona kovin syksyiseltä sään puolesta vaikutakaan. Lämmintä riittää ja koleista harmaista sumuaamuista ei ole tietoakaan, vielä.

Syksyn perinteinen flunssakausi rantautui meillekin kuopuksen kaatuessaa kuumeisena petiinsä. Saa toivoa parasta, etten itse sairastu, sillä vielä en ole kunnolla toipunut keväisestäkään taudista.

Onneksi illat alkavat jo hämärtää riittävän aikaisin ja olen saanut pihamaalle pienet lyhdyt paikoilleen ja muutamina iltoina niissä on kynttilät olleetkin jo valoa ja iloa tuomassa.

Olipa hankalaa saada ympäristön hämäryyttä kuvattua sellaisena, kuin oma silmä näkee kaiken. Onnistuin kuitenkin taltioimaan hetken, ennen pimeyttä.

Iltaisin olen laittanut ulkolyhtyihin kynttilät, niiden tuoma lämmin valo ilostuttaa kovin ja lämmin ilma sallii istuskelun niiden lomassa. Hyvin pienestä tuo hyvä mieli tuleekin- toki se, että kykenee nauttimaan vähäpätöisistä, pienistä jutuista vaatii sen, että elämässä on jokseenkin kaikki muu pääosin hyvin. Ja omassa elämässä näin tuntuu olevan, olen riittävän tyytyväinen omaan elämääni tässä ja nyt.

Toki aina voisi olla paremminkin, mutta kiitollisuus ja perustyytyväisyys elämään kantaa tässä hetkessä, kannattelee ja auttaa niiden hetkien yli, kun koko maailma tuntuu kaatuvan niskaan.

Pienistä hetkistä kasvaa pidemmän päälle yksi iso kokonaisuus ja aina voi itse valita oman asenteen/oman suhtautumistapansa kulloisiinkin hetkiin. Pienistä puroista tulee aikanaan yksi iso valtameri.

Aina ei ollut näin. Aikoinaan maailmani romahti pahimmillaankin useasti päivän aikana. Perustyytyväisyys oli perusketutusta kaikkeen. Usko elämään romahti usein ja epätoivon suossa oli mahdotonta rypeä. Masennus oli takuuvarma seuralainen, vaikka onnistuin sen salaamaan muilta, jopa itseltäni kieltämään. Silti jokin perustavaa laatua oleva elämänhalu ja toivo paremmasta huomisesta kantoi, sekä tietysti äitiys, jota olin oppinut suorittamaan kympillä. Työn ja perheen yhteensovittaminen piti minut kiireisenä, en ehtinyt märehtiä omassa pahassa olossani muiden, tärkeämpien asioiden mennessä etusijalle.

Tänään voin sanoa voivani aidosti ja oikeasti hyvin myös sisälläni. Epämääräinen ahdistus ja sisäinen paha olo ovat poissa. Voin sanoa, että minulta meni vähintäänkin se vuosikymmen kaikkeen purkamiseen, hyväksymiseen ja niin eespäin, eikä työ itseni kanssa ole vieläkään lopussa.

Syksyihin palaan näihinkin tunnelmiin, ehkä juuri sen vuoksi, että elämässäni syksyt ovat merkinneet muutosta, kasvua, irtaantumisia, kokemuksia ja uusia alkuja/mahdollisuuksia.

Usein, jos koskaan, muut ihmiset lähellä eivät ymmärrä toisen kasvua ja pyrkivät siten painamaan kasvavan ihmisen takaisin paikoilleen, keinolla millä hyvänsä. Muutos itsessä aiheuttaa muissa vastustusta ja saa aikaan pahimmillaan/parhaimmillaan aikaan välirikon.

Jopa ne omat sukulaiset voivat kääntää selkänsä toisen muuttuessa heidän näkökulmastaan sietämättömäksi. Pahinta ehkä onkin keskusteluyhteyden kadottaminen ja tunne väärinymmärretyksi tulemisesta. Paitsi siinä kohtaa, jos koko vuorovaikutus on jo aiemminkin perustunut valheisiin, luuloihin ja olettamuksiin ja teatteriin toisen tai molempien osapuolten välillä.

Itselläni on vielä paljon opittavaa esimerkiksi vuorovaikutuksesta. Se, mihin itse lapsuudessa opin, olikin täysin valheellista ja ikäänkuin hyvien tapojen mukaista pinnallista kanssakäymistä, jossa ei aitoutta ollut tunteista puhumattakaan. Aitous ihmisenä vaatii paljon, mutta myös antaa paljon. On todellakin paljon helpompaa kadota jonnekin ns. naamion tai roolin taakse, ollen paljastamatta todellista itseään muille.

Lämpöisiä syksyn hetkiä!

Vuorovaikutus on taitolaji

Rakas päiväkirja!

Mielenpäällä olisi miljoona ja sata asiaa, joista voisin edes jotain kirjoittaa; Ulos tuolta pimenevästä laatikosta, jota pääksikin kutsutaan. Olisi myös kattava valikoima erilaisia tunteita, tuntemuksia liittyen juurikin tuon laatikon ajatuksiin.

Minulla on kuitenkin valinnan mahdollisuus, jota käytän tietoisesti ohittaen ikävimmät asiat, erityisesti ne jutut, joille en itse yksinkertaisesti mahda mitään; Ne joihin en itse voi vaikuttaa millään tavoin. Säästyn samalla näiden juttujen aiheuttamista ikävistä tunteista myös.

Minun ei auta kuin toivoa ja luottaa asioiden järjestyvän parhain päin ja vain yrittää olla murehtimatta liikoja. Asioilla on tapansa järjestyä!

Avaan hieman, kuitenkin. Joskus tieynlaiset kohtaamiset jonkun ihmisen kanssa voivat herättää minussa tunteen, ettei tule kuulluksi, ymmärretyksi, taikka toinen ymmärtää joko tahallaan tai vahingossa sanoman väärin. Kommunikaatio ei toimi, joko sen toisen tai itsen vuoksi. Syntyy ymmärryksiä puolin ja toisin, asiat ohittavat toisensa yhtä nopeasti, kuin kaksi vastakkaisilla kaistoilla ajavaa autoa moottoritiellä; viuh, viuh, viuh….

Vuorovaikutuksessa ei siis synny aitoa kohtaamista. Kuunnella ja tulla kuulluksi. Monet asiat vaikuttavat onnistuneeseen kohtaamiseen toisen kanssa, vuorovaikutuksen epäonnistumiseen riittää yksikin pieni, väärässä paikassa ilmaistu ele, sanoista puhumattakaan. Joskus jo pelkkä toisen olemus kokonaisuudessaan viestii kohtaamattomuuden mahdollisuutta.

Onnistuneeseen vuorovaikutukseen ja toisen ihmisen kohtaamiseen tarvitaan aina molempien osapuolien tahtotila ja kyky ilmaista itseään sekä kyky ymmärtää toisen sanoma. Onneksi vuorovaikutusta voi opetella ja oppia läpi elämän.

Päivittäin ulkoillessa, säässä kuin säässä, kävellessä hihnan toisessa päässä, vastaan tulee kaikenlaista kohtaamista erilaisten ihmisten (eläinten) kanssa. Jotkut kohtaamiset jäävät mieleen paremmin, toisten kohtaamisten jäädessä unholaan nopeasti.

Sain itse eräänä aamuna tuossa taannoin palautetta. Itsestäni. Palaute tuli täysin vieraalta ihmiseltä, joka pysäytti minut ja koiran ollessamme aamulenkillä. Hän oli myös aamulenkillään koiran kanssa.

Ihminen, joka pysäytti meidät ihmetteli kovasti minulle, miksi hänen koiransa aina alkaa räksyttää ja haukkua nähdessään meidät. Ja hän kysyi minulta, olenko ihmetellyt hänen käytöstään, kun hän väistelee meitä ollessamme samoilla teillä samaan aikaan. Sanoin, etten ollut kiinnittänyt hänen liikkumiseen mitään sen kummempaa huomiota kuin, ettei hän halua kohdata kadulla ja ymmärrän oikein hyvin, kun hänen koira reagoi niin voimakkaasti.

Yllätys oli ehkä pieni sana kuvaamaan tuntemuksiani, tyypin tokaistessa ihan muitta mutkitta ja suoraan hänen koiransa pelkäävän minua, koska minä kävelen niin vihaisen näköisenä lenkillä, kun joskus harvan kerran olemme kohdanneet kadunpätkällä ja hän itse väistelee meitä koiransa aiheuttaman rähinän vuoksi.

Niin, minua ei hirmuisesti hymyilytä siinä tilanteessa, kun keskityn haukkuvan ja rempovan koiran ohitukseen ja ei, en todellakaan pysähdy ja päästä sellaista koiraa omani lähelle, joka hampaat irvessä ja suu kuolaa valuttaen haukkuu itsensä henkihieveriin ja repii omistajaansa hihnasta, jota kaksin käsin pidellään kiinni omistajan jarruttaessa kantapäiden varassa menoa.

Ja kyseisen tyypin mielestä minä olen syypää hänen koiran käytökseen, koska minä olen niin vihaisen näköinen. Niin hän sanoi, suoraan ja rehellisesti.

Siinä tyypin jututtaessa, Umppa istuskeli ja makoili hiljaa kiltisti jalkojeni juuressa, eikä provosoitunut milläänlailla toisen koiran yrityksiin saada aikaan haukuntakilpailu. Aikansa siinä muristuaan, haukuttuaan toinen koira rauhoittui epämääräiseen ravaamiseen hihnanmitan verran. Lähtiessä tyyppi tokaisi, ettei koirani olekaan mikään pelottava otus ja hän oli tyytyväinen, kun oma koiransa rauhoittui ja lopetti rähinänsä. Oliko kyse sittenkin kuitenkin koirastani?

Olen jostain kuullut, että huskyn elekieli on vaikeasti tulkittavissa muiden koirien taholta. Se varmaankin pitää paikkaansa, ainakin oman kokemukseni mukaan. Olen kuullut jokseenkin usein vastaantulevilta koiran ulkoiluttajilta, miten juuri heidän koiransa ei pidä huskyista taikka heidän koiransa pelkäävät huskyjä. Ihmisen elekieli on myös tulkinnanvarainen ja se riippuu tulkitsijan aiemmista kokemuksista.

Elekielen ollessa ristiriidassa puheiden kanssa, elekieli paljastaa yleensä totuuden. Ja tämän perusteella olen itse tulkinnut, kuinka itseasiassa moni vastaantuleva koiranulkoiluttaja itse pelkää huskyjä, ei se hihnan päässä oleva talutettava, joka vaistoaa kuitenkin omistajansa tunnetilat ja reaktiot, vaikkei ihminen itse olisi perillä omista reaktioistaan.

Nostan hattua tälle tyypille, joka uskaltautui sanomaan suoraan oman ongelmansa minulle. Harmi vain, etten voi, enkä halua muuttaa omaa olemustani miellyttääkseni toista; ollakseni vähemmän pelottava tai vihainen kulkiessani kadulla. Sama pätee koiraan. Palaute tuli kuitenkin vastaanotettua, täysin vieraan ihmisen suusta rehellisesti. Suoraan sanoessa asia ei jäänyt tulkinnan varaiseksi.

Ylläoleva esimerkki kahden ihmisen (ja eläimen) kohtaamisesta oli vuorovaikutuksellisesti selkeä. Tilanteessa toinen kertoi rehellisesti oman näkemyksensä ja arvostan suuresti aidosti rehellistä puhetta. Monesti vuorovaikutus perustuu pelkkiin olettamuksiin, luuloihin ja metsäänhän siinä mennään silloin pahasti, koska vuorovaikutus ei ole rehellistä; olettamukset ja luulot kun eivät ole totuus. Joskus sitä voi jäädä miettimään, miksi toinen sanoi niin tai näin.

Ihmisen ulosanti on riippuvainen monista tekijöistä. Esimerkiksi voimakas koettu kipu ei saa ketään hymyilemään tai liikkumaan iloisen rennosti. Koetut sisäiset tunteet saavat aikaan kehonkielessä muutoksia, aina ei voi olla se parhain päivä ,kohdatessa satunnaisesti lenkillä ja sitä ei vihaisen ilmeen ihmettelijä voi tietää.