kiusaaminen

Äitinä oleminen ei ole aina ihan helppoa, varsinkaan jos ja kun lapsia on enemmän kuin se yksi. On kyettävä jakautumaan niin monelle, mielellään vielä tasapuolisesti ja reilusti. Käytännössä se ei taida ihan niin helposti olla toteutettavissa sittenkään.

Lasteni ollessa pieniä, minulla ja lapsilla oli tapana kokoontua viimeistään iltapalapöytään juttelemaan. Keskustelimme yleensä lasten mielistä lähtevistä asioista, niistä mitä kukakin mietti sillä hetkellä, tai mitä oli tapahtunut päiväsaikaan kouluissa, kotona, kaverilla tai mitä tunteita mikäkin asia herätti. Lasten kasvaessa jutustelut siirtyivät yhä myöhempään iltaan ja jossakin vaiheessa minulle tuli tavaksi juoda vielä myöhäinen iltatee isoimpien lasten kanssa. Joko uni ei tullut jollekin, oli vaikeus nukahtaa tai asiat yleensä mietityttivät. Ihan kuin aikuisellakin stressin alkaessa tuntua enemmän.

Joskus kaipaan niitä aikoja, kun istuin lasteni kanssa yhdessä, jutellen keittiön pöydän äärellä niitä näitä ja joskus hieman tiukempaan sävyyn pidin ruokailun päätteeksi perhepalaveria ongelmien ratkomiseksi. Eron jälkeen niitä ongelmia alkoi siunaantua ihan kiitettävästi lastenkin elämään ja niitä sitten yhdessä pyrittiin ratkomaan ja yhdessä etsimään keinoja vaikkapa kahden kodin erilaisiin toimintatapoihin nähden.

Lapsille tuli varmaan hyvin tutuksi minun käyttämäni lauseet, joita melkein mantrana toistin. ”Minun kodissa on tällaiset säännöt ja tavat toimia eli aivan samat kuin aina ennenkin, ja isän kodissa on sitten isän tavat ja säännöt, joista keskustelette isänne kanssa.” Kävimme myös paljon keskustelua siitä, mikä on oikein/väärin,taikka mikä on normaalia/epänormaalia perheessä ja elämässä yleensä.

Kahden kodin elämä muodostui lapsille kovin ristiriitaiseksi tavaksi elää ja minun tehtäväksi jäi tämän ristiriidan lieventäminen omilla viikoillani sekä lasten tukeminen ja kannustaminen myös isäviikkoihin. Ero oli jo itsessään likainen ja riitaisa tilanne vanhempien välillä jatkui vielä vuosia eron jälkeenkin. Pidin kuitenkin kiinni lasten oikeudesta molempiin vanhempiinsa, tasapuolisesti.

Tein kaikkeni tukeakseni lasteni suhdetta toiseen vanhempaansa. Lasten oikeus tutustua ja löytää se omanlainen suhteensa eron jälkeen molempiin vanhempiinsa. Tein kaiken voitavani tukiessani lapsia tapaamisiin isänsä kanssa ja vuoroviikoin se mahdollistui kaikkein parhaiten. Lapset ennenkaikkea saivat näin tutustua isäänsä, isän omalla tavalla ja ehdoilla.

Muistan, kuinka pahimmillaan uhkasin soittavani poliisien tulevan hakemaan lapsia isälleen, jos eivät vapaaehtoisesti suostu menemään isäviikoilleen. Kuulostaa kamalalta ja sitä se olikin pahimmillaan. Äitiviikoilla ratkoimme myös isäviikkojen ongelmia lasten kanssa yhdessä puhuen, puolustin isää ja hänen toimiaan joskus valehdellenkin. Maalasin ja väritin isästä koko ajan positiivista kuvaa, sitä kuinka hänelle pitää antaa mahdollisuus ja kukaan ei ole täydellinen, ei edes vanhemmat. Samalla painotin, mikä on oikeinoikein ja mikä on väärinväärin, jotta lapset osaisivat itse ainakin toimia oikein. Pyysin jokaisen äitiviikon lopulla lapsia olemaan kilttejä ja ymmärtäväisiä isälleen.

Minun tueksi tässä epäkiitollisessa ja melko epätoivoisessakin tehtävässä jäi kontakti perheneuvolaan, jossa tunnistettiin perheemme hankala eron jälkeinen tilanne. Minulle tuki tuli tarpeen, jotta tiesin toimivani lasten kannalta oikein, erityisesti pienimpiä ajatellen ja niin, ettei heidän normaali kehitys ja kasvu vaarannu tarpeettomasti.

Lapset sopeutuivat kahden kodin elämään ristiriidoista huolimatta ja tilanteeseen nähden hyvin ja viimeisten vuosien aikana olen itsekin päässyt elämään jo melkein normaalisti omaakin elämääni, ilman jatkuvaa huolta lasten elämästä.

Keskustelu erään lapseni kanssa kirvoitti tämän tekstin kirjoittamiseen ja asioiden ajatteluun näin vuosien jälkeen. Keskustelun edetessä mieleeni hiipi ajatus, kuinka paljon nuorimmainenkin lapseni on kypsynyt ja elämä on häntäkin jo koulinut sen verran, että kykenee toimimaan oikein sekä arvioimaan sitä, mikä on oikein/väärin. Ihmeissäni kuulin kertomuksen välitunnilla tapahtuneesta ja hän oli itsekin vihainen opettajan välinpitämättömyydestä kiusaamistilanteessa, eikä hän voinut ymmärtää aikuisen kyvyttömyyttä toimia niinkuin pitäisi. Tämä koulun aikuinen jätti siis itkevän pienen alakoululaisen selviämään kiusatuksi tulemisen jälkeen yksin, omineen ja vaikka hänelle ilmoitettiin tapahtuneesta, hän käski kaikkien poistua hänen luotaan ”menkäähän matkoihinne nyt”. Siinä meni oman lapseni luottamus koulun aikuiseen, sekä varmasti myös sen pienen kiusatun lapsen luottamus ylipäänsä aikuisiin koulumaailmassa ja seurauksia voi jokainen miettiä muutaman vuoden päästä. Näin kylvetään se pieni vihan/epätoivon siemen kiusattujen sydämeen ja se kasvaa jokainen kerta, kun kiusaaminen ja nöyryytys osuu omalle kohdalle. Kiusaaja jatkoi elämäänsä, ehkä ymmärtämättä itse, että toimi väärin kiusatessaan ikätoveriaan.

Lapseni uskalsi puuttua kiusaamiseen, puolustaa pienempäänsä. Tilanne taisi olla hänelle tuttu omasta alakouluajastaan, jolloin häntä on joku isompi puolustanut ja asiat on ratkottu perinpohjin osapuolten välillä aikuisten avulla? Odottiko lapseni, että oikeus toteutuu myös tällä kertaa? Sai pettyä tällä kertaa pahoin itsekin ja hänenkin luottamus tähän kyseiseen aikuiseen katkesi juuri sillä hetkellä, kun opettaja torjui avunpyynnön.

Milloin meillä hyvinvointiyhteiskunnassa on viidakon lait alkaneet toimimaan? Milloin vastuullisella aikuisella on lupa sulkea silmänsä nähdessään kiusaamista? Eikö tähän aikaan vuodesta enää jakseta alkaa puuttua kiusaamiseen, kun lukuvuotta on niin vähän jäljellä? Kun numerot on jo koneella ja valmiina tulostettaviksi päätöspäivänä? Onko lapsilla turvallisuus ja oikeus oikeudenmukaiseen kohteluun toteutunut? Lapsillakin on oikeuksia, joita kukaan aikuinen ei saisi omalla välinpitämättömyydellään mitätöidä.

Kesäloman alku saattaa monissa perheissä olla helpotus. Jokapäiväinen pelko kiusatuksi ja nöyryytetyksi tulemisesta väistyy edes hetkeksi, alkaakseen taas syksyllä uudelleen. Useinkaan lapsi ei kerro vanhemmilleen koko totuutta ollessaan kiusaaja tai kiusattu. Itselle oli aikuistumisen kynnyksellä suuri järkytys, pettymys ainakin sen suhteen, etten millään halunnut ymmärtää ja uskoa työyhteisöjen ihmisten jatkavan ihan sitä samaa käytöstä, kuin peruskouluaikanakin. Olen kokenut, ettei kiusaaminen lopu aikuistumiseen, vaan sama kiusaa tai tule kiusatuksi mentaliteetti on jatkunut riippumatta ihmisen iästä. Hankalasti muotoiltu ajatus, myönnän.

Persoonia on kyllä monenlaisia ja jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on sisimmässään. Entisaikaan on ollut helpompi ehkä elää, koska julkiseen kanssakäymiseen liittyi tiukat normit ja muodollisuudet, jotka takasivat jokaiselle kasvojen säilyttämisen sekä tiedon, miten ja milloin asioita ylipäänsä hoidettiin. Hyvät tavat ja etiketti helpottivat ihmisten välistä kanssakäymistä. Asiat hoidettiin tahdikkaasti, ymmärrettiin ihminen inhimillisenä olentona, joka otti oppia erehdyksistään.

Nykyisin kanssakäyminen on rajatonta, sanotaan mitä sylki suuhun tuo ja pienillekin jo opetetaan olemaan välittämättä ikävistä puheista. Pahimmillaan kiusaamisen uhri syyllistetään ja näin oikeutetaan muiden kiusanteko. Monilla aikuisilla on valitettavasti itselläänkin kadoksissa se, mikä on oikein ja mikä väärin.

Lapseni kertoi minulle oman epäilynsä kiusaajan motiiveista kertoessaan tapahtunutta välitunnilla. Hän arveli kiusaajan puheiden, huuteluiden ja käytöksen perusteella netin irvokasta maailmaa syyksi, ja että lapsi on viettänyt ihan liikaa aikaa netissä sekä ottanut sieltä mallia ja sen kuulemma näkee/kuulee puheista ja olemuksesta. Kysyin, kiusaako se tyyppi aina samaa ihmistä? Ei, vaan kiusaamisen kohteet vaihtelevat. Eli, mitä voin itse päätellä asiasta? Kiusaajalla on todellakin itsellään ongelma, jokin mikä pakottaa etsimään uhreista syyn kiusaamiseen. Ulkoistamaan oman näkymättömän/tiedostamattoman ongelmansa kenties?

Onko syynä kiusaajan oma kateus muita kohtaan? Vaiko pelko, paha olo sisimmässä? Halu olla kova, katu-uskottava jo ihan pienestä? Vaiko ymmärtämättömyys siitä, millaiselta se kiusaamisen kohteena oleminen tuntuu? Onko kiusaajalla tarve näyttää muille, kuinka kiusaaja on vahvempi ja parempi kuin muut? Tunteeko kiusaaja olevansa jotenkin muiden yläpuolella? Kiusaaja ei ole sisäistänyt oikean ja väärän eroa ehkäpä ja etsii kokemuksen kautta rajoja itselleen? Mitä saa tehdä ja mitä ei?

Kaikenlaisia persoonia tarvitaan yhteiskunnassa, ja oikealla ohjauksella kiusaajakin voi päästä mahdollisesta ylemmyydentunnostaan vähemmälle ja tuumasinkin lapselleni, miten tästäkin kiusaajasta voi tulla aikuisena ihan hyvä johtaja johonkin tehtävään, yritykseen jne. Kukaan ei tiettävästi synny pahana ihmisenä, vaan aina siihen pahuuteen liittyy jokin ulkoinen tekijä, joka saa aikaan ihmisessä välinpitämättömyyttä muita kohtaan?

Tätä päivää on mukava elää

Aamuista on pikkuhiljaa muodostumassa mukavia pieniä hetkiä. Hiljaisuus, käsinkosketeltava hiljaisuus yön jäljiltä jatkuu ja hämärän siimeksessä aloitan oman päiväni.

Lapset ovat isukillaan vielä huomiseen, eli saan olla melkoisen itsekseen vielä tämän päivän. Kovin paljoa en ole kirjoitellut meidän perheen vuoroviikko-arjesta, joka tosiaan on jo vuosia mennyt kahden viikon vaihtovälillä lasten toiveesta.

Ja onpa joskus niinkin, että joku lapsista on jäänyt jommallekummalle vanhemmalle pidemmäksikin aikaa. Nyt kun jokaisella lapsella alkaa olla ikää tarpeeksi, saavat myös itse määritellä missä kodissa ovat. Toki edelleen pääsääntoisesti kahden viikon rytmi säilyy toistaiseksi ja viimeinen sana on vanhemmilla tässäkin asiassa, jos näyttäisi siltä, että kahden kodin vanhemmuutta käytettäisiin jotenkin hyväksi. Kokemusta on tästäkin asiasta vuosien varrella.

Viikko/viikko rytmitys oli hyvä eron alkuun, lapset olivat myös sen verran pieniä, että olisi saanut olla tiuhempikin vaihtoväli kotien kanssa lasten ikävää ajatellen. Nyt tuntuu kaksi viikkoa todella lyhyeltä ajalta ja se hurahtaa meillä todella nopeasti.

Sopeutumisvaikeuksia ei ole nuorimmilla kodin vaihdon jälkeisinä päivinä, ei enää. Meni vuosia siihenkin, että kodinvaihdon jälkeiset arkipäivät olivat pelkkää sopeutumista erilaisine ominen haasteineen ja oli työn ja tuskan takana ylläpitää perusarki ja omat tunteet ja mieli jokseenkin normaalina.

Kaikesta siitäkin on selvitty jokseenkin täyspäisenä, vaikka pahimmillaan aikoinaan tuntuikin, että olisi ollut helpompaa luovuttaa ja kadota kaikesta. Siis vain tuntui ja sitkeästi pidin kiinni omilla viikoilla kiinni kaikesta siitä, mihin lapset olivat kanssani tottuneet. Olinhan jo ennen eroa huolehtinut lapset samoin kuin yksinhuoltaja, lasten isän ollessa jatkuvasti jollaintasolla poissa arjesta. Eron myötä lapset saivatkin sitten juuri tuolla viikkoviikko-systeemillä tutustua isäänsä ja opetella elämään arkea myös hänen kanssaan.

Tulevan vuoden aikana on jälleen tiedossa isompia merkkipaaluja lasten elämissä. Hurjaa, kuinka vuodet on vierineet nopeasti loppujen lopuksi ja lapsista on kehkeytynyt itsenäisiä, reippaita nuoria.

Siitä olen aina ollut kovin pahoillaan, ettei yhteiselo avioliiton auvoisessa satamassa onnistunut ja lapset joutuivat elämään kahdessa kodissa. Toki heilläkin on muistikuvansa eroa edeltäneistä vuosista ja ymmärtävät, ettei vanhemmillaan ollut enää muuta vaihto-ehtoa, kuin ero.

Aamun pimeys on vaihtumassa sarastavaan valoon. Pukeudun ja teen aamutoimet rauhassa. Petaan pedin vielä ennen Uman kanssa ulos menoa ja ehdin jo vaihtaa pikkuisenkin kanssa aamuiset kuulumiset äitinsä kera.

Ulkoilusää näyttää hieman kurjalta lauhtumisen vuoksi ja yöllä satanut lumi sulaa näillä näkymin päivän aikana poies. Miten onkin, että melkein jokainen juhlapäivä on kurjalla säällä kuorrutettu? Ei varmaan oikeasti, mutta oma mielikuva aiemmista uusista vuosista on sään osalta edellisen kaltainen. Toki vielä ehtii vuorokaudessa tapahtua paljonkin sään osalta, ja toivoa sopii hyvää ulkoilukeliä huomiselle.

Tälle päivälle pitäisi mahduttaa kauppareissu johonkin väliin, huomisia syömisiä ajatellen. Toiveissa olisi myös, jos jaksaisin vähän siivoilla, vaikkei karvoja lukuunottamatta tarvetta olisikaan. Päiväunet odottavat sitten iltapäivästä ja jälleen tiedossa on kovin hiljainen ja rauhallinen ilta.

Eilen sain idean, kun tulin kotiovelle. Ulko-ovesta puuttuu koriste ja pikkuhiljaa alkaa idea kehittymään, mitä tai minkä laitan siihen. Tiedossa olisi siis pientä askartelua vaihteeksi. Aiempi puinen ei kestänyt säänvaihteluita ? Ja nyt kun mietin, niin en kyllä saa muistikuvaa kyseisen kapineen kohtalosta, mitä koristeelle loppujen lopuksi tapahtuikaan? Ehkä olen sen siittä ovesta ottanut pois ja heittänyt roskiin?



ajatuksia arki asenne elämä elämänhallinta ero harrastus hyvinvointi ilo isovanhemmuus joulu juhlat kasvatus kesä kevät kierrätys kiitollisuus kipu kirjoittaminen kiusaaminen koira koti kotityöt lapsenlapsi lapset lapsuus lepo luonto masennus mummoilu muuttaminen muutto Onnellisuus pohdintaa positiivinenasenne siivous sisustus sle säästäväisyys terveys tunteet ulkoilu unelmat valokuvaus vanhemmuus

Erilaista vanhemmuutta?

Vuoroviikkovanhemmuus, etä,-lähivanhemmat, lapsella kaksi kotia yms.

Siinäpä vasta pakettia kerrakseen. Olisinko saanut yhtään lasta, jos olisin tiennyt tulevasta? Jos ja kun elämä ei menekään, niinkuin oli ajatellut, toivonut, uskonut ja luottanut sen menevän..

Eropäätös on aina raskas prosessi, riipumatta siitä mistä eroaa tai miksi eroaa. Omasta erostani on kulunut nyt aikaa, yli kymmenen vuotta. Samanverran aikaa olen ollut myös vuoroviikkovanhempi.

Vuoroviikkovanhempi on jotenkin etäännyttävä sana, mutta kuvaa hyvin ainakin meidän taivalta. Vanhemmuus on katkolla niinä viikkoina, kun lapset ovat isällään. No, ei enää tänä päivänä niin voimakkaasti, kuulumisia vaihdetaan lasten kanssa puolin ja toisin vähintään wa-viestein.

Useamman vuoden ajan vanhemmuuteni kuitenkin katkesi, yhteys lapsiin taukosi ja saatoin vain arvailla mitä lapsille kuuluu ja miten heillä menee. Sellainen on yllättävän raskasta sietää ja vielä en ole itse kyennyt tästä asiasta edes puhumaan lasteni kanssa, kuinka he kokivat yhteydenpidon katkeamisen joka toinen viikko?

Viikossa, kahdessa ehtii lasten elämässä tapahtua paljon. Sunnuntaisin, vaihtopäivänä sitä sitten henkisesti valmistautui kaikenlaisiin yllätyksiin, mitä lasten elämässä oli tapahtunut viikon aikana. Tiedonkulku lasten asioissa on edelleen poikki vanhempien välillä ihan syystä ja näin toimien lasten elämä sujuu parhaiten.

Kirjoittaessani nyt, huomaan miten kipeä asia vuoroviikkovanhemmuus on edelleen itselleni. Normaalistihan vanhempi irtaantuu lapsistaan pikkuhiljaa, vuosien varrella ja lapsi eräänä päivänä muuttaa omilleen asumaan.

Omalla kohdalla tämä eroaminen tapahtuu säännöllisesti, nykyisin joka toinen viikko vanhemmuus katkeaa melkein kuin seinään alkaakseen jälleen kahden viikon päästä uudelleen.

Olen hyvin onnellinen siitä, ettei minun kodissani ole uusperhekuviota vielä sotkemassa lisää pakkaa. Ehken jaksaisi, jos pitäisi huolehtia vielä jonkun toisen lapsista omien lisäksi? Kovin paljoa lapset eivät puhu uusperhearjestaan toisen vanhempansa luona ja oletan yleensä, että siellä kaikki sujuu oikein mallikkaasti.

Itse olen varmaankin kärsinyt kaikki vuoroviikkovanhemmuuden ikävät puolet, olen joustanut ja tehnyt kompromissejä vain toisen vanhemman edun turvaamiseksi. Olen joskus jopa pyytänyt laittomia päätöksiä toisen vanhemman eduksi, jotta lasten hyvinvointi hankalissa tilanteissa olisi mahdollisimman vähän lapsia kuormittava, kuormittuen sitten itse lasten kanssa omilla viikoillani kaikesta mahdollisesta.

Viranomaisbyrokratia on mitä on ja eron aikoihin ei tunnettu laajalti käsitettä vuoroviikkoasuminen. Tämän seurauksena lasteni elämässä on korostuneesti korostunut kaksi erilaista maailmaa kahden kodin välillä. Taloudellinen väkivalta mahdollistuu vielä tänäkin päivänä vain ja ainoastaan lasten joutuessa kokemaan sen vaikutukset elämässään eriasteisina puutteina johtuen toisen vanhemman pienituloisuudesta ja lasten virallisten osoitteiden aiheuttamista taloudellisista ongelmista ja toisen vanhempansa arvovalinnoista elämässä.

kaksi makuuhuonetta lasten käytössä ja itselläni on nurkkaus olohuoneessa. Kaikki muu näkyvä, paitsi petivaatteet ja sisustusvalo on vuosien varrella hankittu käytettyinä. Lampun olen tehnyt itse, kupu erinomainen löytö kirpputorilta. Samoin on koko huushollissa. Paljon kierrätettyä, itsetehtyä tai kunnostettua olosuhteiden pakosta.