Tyttären ostosreissu muutama viikko sitten peruuntui meidän kaikkien sairastuessa lähes samanaikaisesti. Uuden työvuorolistan saatuaan sovimme tyttären kanssa, että pikkumies tulee meille yökylään, jotta äippä saa hieman hengähdystaukoa arkeensa. Käytännössä hän on yksinään joutunut vastaamaan heidän perheensä arjen sujumisesta, suorittamaan opintonsa loppuun ja nyt jatkaa sitten vuorotyötään toistaiseksi. Joten, hän on niin ansainnut oman päivänsä pitkään, pitkään aikaan.
Itseäni hieman jännitti, kuinka yökyläily meillä sujuu. Kokemuksesta kuitenkin tiesin, että pikkuinen nukkuu meillä hyvin. Illalla kellon ollessa 20 iltatoimien ja iltapalan jälkeen, kävimme miehen kanssa yhdessä viemässä väsyneen pojan matkasänkyynsä alakertaan, joka on nyt tyhjillään omien lasten ollessa isäviikoilla.
Mukaan pikkuinen taapero sai oman tyynyn, vesipullon ja tärkeäksi muodostuneen unilelun. Nostettuani pikkuisen sänkyyn, hän oikein silmin nähden rentoutui, pötkötteli selällään peiton alla ja muistutti mummoa sanoen ”valo pois” näyttäen katosta loistavaa lamppua ja hymyillen vilkutti hyvänyön toivotukset.
Omien lasteni kohdalla nukutussessiot olivat jokseenkin pitkiä. Johtuen siitä, ettei lapsilla ollut vanhempien vuorotöiden takia muodostunut selkeää rutiinia oikeastaan mihinkään muuhun, kuin jatkuvaan hoitopaikan vaihtumiseen. Milloin lapset hoitopaikasta haettiin kymmenen jälkeen, kotona oltiin vasta hieman ennen yhtätoista ja nukkumaan pääsivät lähempänä puoltayötä ja aamulla piti jo herätä klo 6.00 lähtemään päiväkotiin tai muuhun hoitopaikkaan. Vain äitiyslomien aikaan sain lapsille kotona olemisen luksusta. Perhepeti toimi aikanaan parhaiten takaamaan minun ja lasten muutaman tunnin unet yöaikaan. Nyt jälkeenpäin ihmettelen, kuinka väsyneitä lapset olivatkaan tuosta tuollaisesta elämänrytmistä, hoitopaikasta hoitopaikkaan raahautumisesta? Itseä vaivasi ne kuuluisat ”äitiaivot” ja siihen vielä yhdistettynä hoitoalan kolmen viikon vuorotyölistat järjettömine työaikoineen ja työvuorosuunnitteluineen. Pahinta olikin juuri tuo ilta-aamu ja sekä pätkä-aamu ja yö sitten vielä siihen päälle.
Olen siis aina vaan kovin iloinen, kun näen miten luottavaisena pikkuinen osaa nukahtaa itsekseen ja vieläpä omaan sänkyynsä. Yö meni erittäin hyvin, pikkuinen nukkui puoli kuuteen asti ja heräsin itse juuri ennenkuin alakerrasta alkoi kuulua puhetta.
Sain siis itsekin hyvät unet nukutuksi. Aamutoimet teimme kiireettömästi ja puoli seiskan maissa pikkuisen mieli alkoi tehdä aamiaista. Itse join kupillisen kahvia, valvoessani pikkuisen mustikkavadelmapuuron lusikointia.
Kahdeksan jälkeen pääsimme ulos ihmettelemään lunta, autoja ja kirpeää pakkasilmaa yhdessä Uman kanssa. Liukkaus onkin uusi ilmiö poikaselle, saatika paksujen talvitamineiden kanssa liikkuminen ja leikkiminen. Parasta pojan mielestä taisikin olla kävely rattaiden vierellä ja myöhemmin mummon pihassa bongatut monet autot sekä aina niin ihmeellinen ritiläkaivo, jonka päältä on hauskaa kävellä kivien ropistessa kaivoon.
Ulkoillessa saa aina aikaan hyvän nälän ja niin kävi tälläkin kertaa. Poikanen on ollut koko ikänsä melkoisen huonolla ruokahalulla ja näyttää, että vasta ihan viimeaikoina syömiset on lähteneet sujumaan oikean näläntunteen kurniessa vatsassa.
Hämmästyin, kuinka reippaasti jaksoi ateriansa syödä ja lisäksi hän halusi myös mummon tekemää kasvissosemuusia, jota edelliseltä päivälliseltä jäi. On mukava kuulla toisen suusta ”namnam”, kun ruoka on suunmukaista. Porkkanaperunasipuliparsakaalimuussia teen jatkossakin, vaihtelua pelkkään perunaan ja sopi oikein loistavasti kanan kanssa.
Vielä on muistissa omien lasten kanssa vietetty aika kotiäitinä ja kyllähän se on rankempaa, kuin työssäkäynti kodin ulkopuolella. Lapsille kylläkin säästävämpää, kuin pitkä päivä/ilta/yö/aamu paiväkodissa ja tänä päivänä voisi olla, etten laittaisi ollenkaan omiani päivähoitoon, tietäen nykyisen kurjan tilanteen lähes jokapuolella hoitoalalla.
Tätä kirjoittaessa pikkuinen nukkuu jälleen, päiväunia. Iltapäivälle, välipalan jälkeen, ajattelin käydä isomummoa moikkaamassa. Siellä on leikkikaluina semmoisia aarteita, mitä ei tämän päivän kaupoista enää löydä kovin helpolla. Pikkumies on niin kovin innostunut miehisistä laitteista, autoista, mopoista ja työkaluista ja isomummolan aarteista löytyykin pari leikkimopoa, joilla on mukava päristellä menemään.
No, suunnitelmat muuttuvat, kuten yleensä. Lähdimmekin ulos rataslenkille toistamiseen välipalan jälkeen, ulkoiluttamaan Uma-koiraa ja bongailemaan autoja. Äiti-ikävää ja väsymistä oli sen verran, etten hennonut pikkuista lähteä raahaamaan muualle. Tutussa ympäristössä on turvallisinta sittenkin touhuilla ja niinpä ulkoilun jälkeen leikimme, söimme jälleen ja yhdessä teimme pikkuisia kotitöitä ja parasta illan aikana taisikin olla porrasharjoitukset, joita malttoi tehdä useamman ylösalas-kiipeilyn. Väsyneenä ja koko päivän touhunneena, iltatoimet pitikin tehdä jo ajoissa ja puurokaan ei millään maistunut ja niinpä peti kutsui jo yöunille kello 19. Unta riittikin sitten lähes 11 tuntia putkeen ja ilo äitinsä näkemisestä seuraavana päivänä oli suuri.
Kyllä olin itsekin todella väsynyt puuhakkaan taaperopäivän jälkeen ja päivittelin vielä illalla tyttärelle, kuinka ihmeessä olen jaksanut sitä silloista, meidän näköistä pikkulapsiarkea aikanaan?
No, tiukat rajat lapsilla, aina samanlaisena toistuva perusarki kotiäitinä ollessa sekä hyvä yritys perusarjen pitämisestä koossa vuorotöiden lomassa? Hyvä ennakointi, etukäteissuunnittelu aina kolme viikkoa kerrallaan työvuorojeni puitteissa, ja ja piti muistaa käydä kaupassa heti päiväkodista/hoidosta lapset haettuaan. Olihan se aikaa ja oman väsymisen huomasi aina silloin, kun ote alkoi lipsua ja asioita unohtaa. Huonoin esimerkki taitaa olla se, kun en enää väsyneenä töistä ajaessa muistanut, missä tai kenellä lapset olivatkaan hoidossa iltavuoroni ajan.
Olen itse 42 vuotias tällä erää ja voin rehellisesti sanoa, etten jaksaisi enää yhtään raskautta, vauva-arkea. Taaperon perässä liikkuminen, pukemiset, kantamiset ja nostelut käyvät pidemmän päälle kipeästi lihaksiin ja leikattuun rintalastaan. Huomaan kyllä myös, kuinka positiivisesti pikkuinen on vaikuttanut yleiseen virkeyteen, joka tuppaa itsekseen kotoillessa laskemaan.
Huomaan, kuinka ihanaa on olla mummo, isovanhempi tietäen, että pikkuinen on pikapuoliin äitinsä huomassa. Olen jotenkin kovin tyytyväinen siitä, että sain omat lapseni nuorena aikuisena ja että saan olla nyt tärkeä ihminen toisellekin sukupolvelle.
Mummoutta ei oikein ehdi miettiä juuri siinä hetkessä, kun on täysi tohina taaperon kanssa päällänsä, vaan onko se sitten sitä, kun kokemukset tallentuvat sydämeen, mielikuvat ja tunnelmat jäävät sinne jonnekin mielen sopukoihin ja syntyy niitä muistoja, jotka kantavat läpi elämän?