Luksusta Arjessa
Lapsesta asti olen viihtynyt luonnon äärellä ja nauttinut erilaisten aistikanavien lempeästä informaatiosta. Tuuli tuivertaa korvissa, auringon lämpö polttaa iholla, linnut laulavat kuorossa, värien kirjo eri vuodenaikoina hivelee silmää ja kylmä syksyinen kirpeä ilma jäätyneiden lehtien naristessa jalkojen alla muutamia mainitakseni.
Olen ollut siinä mielessä onnekas, saadessani oppia elämästä ihan oman kokemuksen ja joskus jopa kantapään kautta. Olen oppinut tietämään mitä haluan ja mitä en halua erilaisten vastakohtaisten elämässä esiintyneiden tilanteiden myötä. Ja asuminen on yksi näistä jutuista.
Vuosia taaksepäin, muuttaessani itsekseni rivitaloon, jossa lapset asuisivat vuoroviikoin kanssani, minulla ei ollut erityisiä vaatimuksia tulevan asunnon sijainnista, tai mistään muustakaan. Kunhan välimatka olisi lasten koulumatkoja ajatellen heidän itsensä kuljettavissa.
Asuessani siinä kodissa rivitalossa, vuosien aikana moni asia alkoi ärsyttämään ja esimerkiksi olematon äänieristys teki elämästäni lähes sietämätöntä. Tehtaan äänet valoineen ja jatkuva liikenteen aiheuttama meteli kantautuivat yötäpäivää sisälle häiriten erityisesti yöllä. Milloin mopon kanssa päristeltiin käytännössä katsoen ikkunan alla ja taloyhtiön parkkipaikan meno,- ja tuloliikenteen tunnisti sängystä käsin. Kuka oli juhlimassa ja saapui kotiin ennen kuutta, kuka lähti samaan aikaan töihinsä ja kuka palasi yövuorosta jne.
Kamalinta siinä kodissa oli yksityisyydentunteen puuttuminen kokonaan. Oma takapiha olohuoneen, keittiön ja makuuhuoneen ikkunoineen avautui parkkipaikalle, josta käsin ihmiset ihmiset estottomasti tiirailivat mitä toisen pihalla ja kodissa tapahtui. Olo oli kuin näyteikkunassa. Verhot olivatkin ahkerassa käytössä meillä ja takapihalla ei oikein viitsinyt viettää aikaa toisten katseiden alla. Aina oli myös riski, että joutuisi moikkaamaan tai juttusille jonkun naapurin kanssa ja itse introverttinä en ole ensimmäisenä juttusilla vieraiden kanssa, en edes tervehtimässsä, vaikka olisi kuinka kohteliasta.
Kun sitten aloin haaveilemaan muuttoa pienempään asuntoon vanhimman muuttaessa omilleen, toivoin uudelta kodilta omaa yksityisyyttä sekä hyvää äänieristystä niiin, ettei ulkoa kantautuisi ääniä sisälle asti. Toivoin myös kovin ikkunoista avautuvan näkymän olevan kaikkea muuta kuin parkkipaikkoja ja toisten ikkunoita. Jostain oli herännyt ajatus myös kahdesta kerroksesta, vaihtelua elämään portaiden muodossa.
Uusi koti löytyikin lähes samantien ja ensimmäisenä sisään astuessa jo eteisessä kiinnitin huomiota olohuoneesta avautuvaan näkymään. Vaikka olikin myöhäinen syksy, ymmärsin saavani katsella vaihtelevaa taulua vuodenaikojen mukaan. Kodin kaikki ikkunat avautuvat keittiötä lukuunottamatta samaan suuntaan, kallioon ja kotoisaan viidakkoon lehtipuiden kasvaessa kilpaa havupuiden seassa.
Parasta näistä nykyisen kotini ikkunoista avautuvassa taulussa on sen moniulotteisuus ja vivahteikkuus. Vihreän eri sävyt muuttuvat valon mukaan, edessä näkyy tiheä kasvillisuus muistuttaen viidakkoa. Lintujen runsas lajimäärä kuuluu keväästä syksyyn ja kuoro aloittaa laulantansa jo aikaisin aamuyöstä, herättäen toisinaan sikeästä unesta ikkunan ollessa avoinna. Lintukuoro ei unta haittaa, joskus sitä havahtuu hiljaisuuteen. Vuodenaikojen mukaan vaihtuva maisema on ihan parasta, ei ehdi kyllästyä maisemaan ja näkymään ei kerkeä tottua, kun jo muuttaa muotoaan.
Istun parvekkeellani useasti päivän aikana erityisesti näin kesäisin, näkymä rentouttaa ja on todellinen ilo olla juuri siinä, siinä hetkessä. Onni on metsä ikkunan takana. Onni on oma rauha kodin sisuksissa, ilman ulkoa kantautuvia ääniä tai muita häiriötekijöitä. Näkymä ulos on jokapäiväinen ja arkinen pieni iloni, luksusta arjessani.