Otsikko ja kuva ei nyt varsinaisesti liity mitenkään ajattelemaani aiheeseen, nimittäin kotini perusteelliseen inventaarioon ja operaatioon kaapistojen tyhjennys.
Perusteellisen tyhjennyksen lomassa ajatukseni palaavat kymmenisen vuotta ajassa taaksepäin. Olin juuri muuttanut tyhjään kotiini, mukanani vain henkilökohtainen vaatetus, joka oli sullottu joidenkin liinavaatteiden ja peittojen sekaan mustiin jätesäkkeihin. Vanhan kodin autotallista siirtyi kierrätyskeskuksesta löytämäni pieni sohva sekä kaksi pienen pientä nojatuolia. Lahjoituksina olin saanut joitakin astioita, verhoja, pari mattoa sekä pienimmille minikokoisen kerrossängyn ilman patjoja. Patja yhteen sänkyyn löytyi kuuman saunan kautta mummon vintiltä. Astianpesukone ja oma läppärini muuttivat mukanani, nämä olin juuri saanut maksettua pois, osamaksulla ja siitä oli mustaa valkoisella tiliotteellani, joten niistä ei tarvinnut erikseen enää riidellä. Laitoin samantien tilaukseen pyykinpesukoneen, joka ilokseni saapui kotiovelle jo samalla viikolla.
Ensimmäinen yö siinä lasten kerrossängyn ala-osassa, lapsen ohuella patjalla oli karmaiseva. Verhoina toimivat ikkunoissa valmiiksi olleet sälekaihtimet katuvalojen loistaessa kelmeää valoaan huoneeseen. Olin ensimmäistä kertaa erossa lapsistani, jotka jäivät isäviikolle ensimmäistä kertaa, hekin ensimmäistä kertaa erossa äidistään.
Vähien tavaroiden vuoksi asunto oli kolkko ja niin kovin tyhjä, isompien lasten huoneissa ei ollut vielä mitään, pienimmillä ei ollut kuin se kerrossänky ja mukaani nappaamani duplo-legot. Kaapit huusivat tyhjyyttään jokaisessa huoneessa.
Olin kuitenkin kiitollinen, lahjoituksina olin saanut kotiini juuri sen minimin, että saatoin laittaa ruokaa, oli astiat millä ruokailla, sekä saman viikon aikana sain myös hankittua lapsille patjat lattialle ja niihin petivaatteet. Ihmeen kaupalla sain myös hyvin edullisesti itselleni pienen ikivanhan sängyn patjoineen sekä ruokailuryhmän. Lapset tulivat sunnuntaina äitiviikolleen.
Elämä olisi tietenkin ollut helpompaa aloittaa uudelleen, mikäli erossa omaisuus olisi jaettu lakisääteisesti puoliksi. Näin nyt meidän tapauksessa ei käynyt ja menetin koko siihenastisen maallisen omaisuuteni, joka jäi valokuvia myöden vanhaan kotiin. Monia asioita arjessani on todellakin hankaloittanut se, että olen joutunut perustamaan kotini tyhjästä uudelleen, ihan kuin aikanaan ensimmäiseen asuntoon muuttaessa, tosin silloin minulla oli jo paljon enemmän valmiiksi hankittua ja rahaakin oli käytettävissä rutkasti enemmän lapsuuden säästöjen vuoksi. Eron myötä en ollut osannut varautua siihen, ettei tasapuolinen omaisuuden jako onnistuisi tai että taloudellinen tilanteeni romahtaisi täysin.
Monesti olen harmitellut perusteellisesti joutuessani hankkimaan arjen perusasioita toistamiseen, erityisesti silloin, kun omat aikuistuvat lapset ovat päättäneet muuttaa omilleen ja heille on myös pitänyt yrittää saada omaan kotiin elämiseen tarvittavia perusasioita.
Kotini ei ole vieläkään siinä mielessä valmis, sillä edelleen minusta tuntuu, kuin perustaisin kotiani. Ainakin toisinaan, ei ehkä enää ihan joka hetki. Vieläkin tulee eteen arjen tilanteita, kun tajuan, että minulta puuttuu jokin perusasia. Viimeksi kaipailin juustohöylänmallista raastinta.
Eroni siis aikanaan mullisti koko elämäni, samoin lasten elämän. Tutuksi tuli sanonta, ”tyhjästä on paha nyhjäistä” tai ”säästetään ensin ja katsotaan sitten” .
Kaikesta tästä minulle jäi kuitenkin ymmärrys, että vaikka menettääkin kaiken omistamansa, ne tavarat voi aina uusia ja niihin ei ole järkevää perustaa minkäänlaista tunnesidettä tai liittää muistoja. Olen siinä mielessä onnekas, ettei millään nykyisellä kodissani olevalla asialla ole muistoja, ei muodostunutta tunnesidettä. Kun on kertaalleen revitty irti kaikesta maallisesta, ja vaikka se kirpaisee todella kipeästi, kuten vaikkapa nyt lapsiin liittyvät muistot valokuvien muodossa niin kyllä, jokaiselle yltäkylläisyyteen tottuneelle tekisi hyvää kerran elämässä luopua kaikesta, mitä omistaa. Jotenkin itselleni selkiytyi todenteolla ne elämän tärkeimmät asiat ja tavara jäi ihan sinne viimeisille sijoilleen. Kokemuksesta tiedän, että ilman maallista tavaraakin voi elää hyvin rikasta elämää, vaikka se vaatiikin mielenlujuutta, luovuutta ja sopeutumistahtoa ja ennenkaikkea huumoria sietää arjen hankaluudet.
No, luopuminen vapaaehtoisesti on ihan eri asia, kuin pakon edessä menetetty. Ja nyt, kymmenen vuoden jälkeen huomaan, kuinka on aika luopua paljosta turhasta. Aikanaan kaapeissani ei ollut ollut ns. turhaa rojua kerääntynyt kaappien kätköihin odottamaan seuraavaa käyttöä, oma olo oli vapaa. Ja nyt kaipaan sitä tunnetta, olla tavaroista vapaa.
On ihan totta, mitä kaikissa nykyajan ilmiöissä konmarituksesta lähtien sanotaan. Tavara aiheuttaa elämään ylimääräistä huolta, taakkaa, josta pitää huolehtia siitäkin huolimatta, että se olisi unohtunut jonnekin kaapin perälle.