Ulkona on vielä pimeää, pikkupakkanen onneksi. Koiran tassujen ja vatsanseudun kuivaaminen on… Ulkoilu on kuitenkin mukavaa, ellei salakavalaa liukkautta huomioi. Arjen pienet rutiinit- pyykit koneeseen, tiskit, päivälepo ja ja siivous. Lepoa lisää, vaikka toisinaan jo tuntuu pahimman uupumisen menneen ohi? Vai olenko jo tottunut elooni väsymisen kanssa?
Aika näyttää, vieläkö tästä toivutaan? Ehkä, tai sitten ei, kuka tietää? En minä ainakaan. Edessä on jokatapauksessa ainakin alanvaihto, keho ei enää siedä kuormitusta, selkä on myös rikki ja hoitajan työväline on oma keho. Mitä sitten tekisin, mihin omat rahkeet riittäisivät? Paljon olisi mietittävää…
Elän hetken kerrallaan, päivän kerrallaan. Huoli huomisesta on turhaa, asiat ovat aina järjestyneet parhain päin ,jo ihan oman kokemukseni puitteissa. Tiedän ja luotan kaiken olevan tässä ja nyt niinkuin pitääkin olla.
Päivitin sivustoa hieman ja tein alkeellisen etusivun. Uusien asioiden oppiminen on mukavaa, varsinkin kun minä ja atk-laitteet/ohjelmistot emme sovi yhteen kovin hyvin. Käytin apuna kuvaa, jonka väreihin ja tunnelmaan tykästyin kovin saatuani sen valmiiksi.
Elämää etsien
Maailmankuva muotoutuu lapsuudessa pikkuhiljaa , alkaen vanhemman sylistä ja lapsuuden kodista laajentuen sitä mukaa, kuin pienen ymmärrys antaa myöden ja lapsi saa turvallisia kokemuksia lähiympäristön laajentuessa yhä etäämmälle tutustuista ympyröistään.
MIllaisen kuvan lapsi muodostaa mielessään maailmasta, ihmisistä yleensä?
Oma maailmankuvani ihmisineen on romuttunut useamman kerran tässä elämäni aikana. Jopa niin, että koen tulleeni aivopestyksi lapsuudessa. Tapani ihmetellä, etsiä ja kyseenalaistaa kaikkea ei ole ollut hukkaan heitettyä aikaa, vaan on antanut suuren mahdollisuuden oppia erilaisia asioita monista eri näkökulmista käsin. Käsitykseni ihmisluonnosta on muotoutunut hyvin erilaiseksi, kuin mihin minun haluttiin uskovan lapsuudessa ja millaiseksi minua kasvatettiin.
Maailmankuvan romuttuminen on ehkä kuitenkin väärä sana kuvaamaan muutosta, jonka parissa myös työskentelen itseni kanssa? Ehkä laajentuminen tai vanhan ajattelun korvautuminen uudella olisi paremmin kuvaava? No, olkoon miten on asian laita, jokainen meistä varmaankin iän mukana kasvaa ja kehittyy edelleen uuden tiedon korvatessa tai täydentäessä jo opittua?
Kyseenalaistaessa kaikkea, ja kysyessä miksi-kysymyksiä, saattaa moniin asioihin saada erilaisiakin näkemyksiä ja oma ajattelu kehittyy ihan huomaamatta. Nykyisin oman ajattelun merkitys mielestäni korostuu, kun joka tuutista lävähtää silmien eteen kovin yksipuolistakin näkökulmaa asioihin. Itselleni esimerkiksi riitti tvstä uutisten katsominen jo vajaa parikymmentä vuotta sitten. Nykyisin tiedän kuitenkin paremmin, mitä maailmassa tapahtuu, vaikken uutisia tai tvtä seuraakaan.
Luen monia asioita jo päiviä ennen, ennen kuin sama uutisointi on ”lööpeissä”. Ihmettelen myös usein, miksi jokin tärkeä asia jää huomioimatta, kuten vaikkapa ne positiiviset tapahtumat ja seuraukset maailmalla? Eikö ihmiset halua positiivisia, iloisia asioita kuulla/nähdä? Vai onko nykyisin ihan se ja sama mitä maailmasta ja ihmisistä kerrotaan, kun ketään ei kuitenkaan kiinnosta? Vai onko ihmiset jo niin turtuneita valmiiksi pureksittuihin pelonsekaisiin juttuihin?
Entäpä erään uhoaminen historiallisiin tapahtumiin vedoten ja niin oikeuttaen tekonsa? Kuinka pitkälle historiaan katsotaan, satoihin vuosiin vaiko tuhansiin vuosiin?
Kysymyksiä itselle
Nykypäivänä elo on hyvin kiireistä, väsyttävää ja uuvuttavaa. Onko sellainen elämän tarkoitus? Ei ole, elämän ei pidä olla jatkuvasti ja vuosikausia näännyttävää ja ilotonta. Onni tulee eläen, juuri siinä hetkessä ja mitä elo sitten loppujen lopuksi onkaan? Se on se perusarki, joka on väistämättä jokaisella ihmisellä ihan omanlaisensa.
Kahta samanlaista kokemusta, näkemystä, elämää ei ole. Missä piilee ongelma silloin, kun omasta arkielämästä ei enää löydä onneaan, iloa? Missä on vika, kun mikään ei tunnu miltään? Onko aistien/tunteiden/kokemusten negatiivinen ylikuorma täyttänyt jokaisen huokosen ja kolon ja kökkö valuu yli äyräiden, koska luonnollista puhdistumaa ei pääse omaan elämään? Mikä tuo elämään raikkautta, mikä puhdistaa ja virkistää omaa elämää juuri silloin, kun koko oma maailma tuntuu raskaalta ja sietämättömältä?
Luonto ojentaa käsivartensa meitä kohti toivottaen meidät tervetulleiksi nauttimaan sen kauneudesta, mutta me pelkäämme sen hiljaisuutta ja ryntäämme ahtaisiin kaupunkeihin ja sulloudumme yhteen kuin julmaa sutta pakenevat lampaat.” -Kahil Gibran-
Tarkoitukseni oli tehdä pieni, yksinkertainen kuvakollaasi ja ihan vähän lähti taas lapasesta tuo työ. Ehkä jonain päivänä vielä opin tekemään vähemmälläkin vaivalla asioita? Tai, menköön harjoituksen piikkiin? Olen iloinen tästä osasta ohjelmistojen kehitystä, ihan jokaista pikseliä ei tarvitse erikseen enää muokata ja suunnitella.
Kuvien asettelu voisi olla toisenlainen, itse kuitenkin pidän hieman sekavasta vaikutelmasta jostain syystä. Olen asiasta joskus saanut palautetta ja kuitenkin pidän pääni, ja teen puhtaasti sitä, mikä omalle silmälle on sillä kyseisellä hetkellä sopivin.
Uusivanha kiinnostus
Olipa mukava törmätä omaan vanhaan kiinnostuksen kohteeseen ihan vahingossa. Mistä lie eteen tuli netin kautta? No, kuitenkin minulla kului tunteja lukemiseen ja uppouduin ihan kokonaan aiheen sisälle. Olin jo unohtanut, että olin joskus vuosikymmeniä sitten kiinnostunut suomen muinaisesta historiasta.
Lapsesta saakka kiinnostukseni kohteet ovat olleet hieman erilaisia, kuin muilla. Aikuiset elämässäni kuitenkin estivät ja ohjasivat minua toisaalle, kuin omien kiinnostuksien pariin ja hieman ,ehkä näin aikuisena olen vihainenkin heille. Lievästi sanoen vihainen.
Onhan se nyt outoa, jos alakouluikäinen on kiinnostunut maan toiminnasta, rakenteesta, syy-seuraussuhteista, kivistä ja luonnosta ylipäänsä. Pidin myös tietynlaisesta historiasta, tutkivasta ja näyttöön perustuvasta tiedosta, siitä osasta historiaa, mitä ei ääneen lausuttu. Tiesin lapsena jopa oman mahdollisen ammatinkin, vaan se lytättiin samojen aikuisten toimesta. Se kun ei ollut mitenkään jokapäiväinen ja tavallinen työ; geologi, arkeologi tai jokin muu vastaava.
Muistan jo miten lapsena aivoni ikäänkuin tilttasivat valheiden ja väärän tiedon äärellä. Vielä enemmän aivot jumittuivat raksuttamaan paikoilleen ristiriitaisen tiedon äärellä. Ja ristiriitaista tietoa on koulumaailma täynnä. Muistan omista kouluajoista sen, kuinka usein jokin ristiriitainen tieto pysäytti koko ajattelun ja en ymmärtänyt ollenkaan missä oli vika, kun jokin opittava asia ei vain mahtunut kallooni. Oli jokin ristiriita aiemmin opetetun kanssa, tai jokin asia ei vain mennyt kaaliini ihan silkkana totena. Myöhemmin toki ymmärsin, että kokeista saa parhaat arvosanat, kun vain opettelee kiltisti ulkoa sisällön, miettimättä sen enempää. Oma ajattelu ja tiedonnälkä tukahtui vähän kerrassaan.
Mitä enemmän kouluaineissa käsiteltiin asioita, vaikka nyt historia ja uskonto, joiden todenperäisyys on vain yhden näkökulman kautta kirjoitettua, eikä näin ollen ole välttämättä totta lainakaan, niin sitä enemmän aloin etsiä sitä, mikä ei ole ristiriidassa tai silkkaa valhetta. Ihmettelin jo lapsena muunmuassa suomen erikoista historiankirjoitusta, joka poikkesi erikoisella tavalla muusta opetettavasta historiasta. Ikäänkuin suomella tai suomalaisilla ei olisi ollut omaa historiaansa, ikäänkuin olisimme jostakin vain tupsahtaneet naapurivaltioiden rääkkiin vuosisadoiksi.
Jokatapauksessa myöhemmin aikuisiällä ymmärsin aivoni tilttaavan juurikin ristiriitojen parissa tarkoittaen sitä, etten pysty ajattelemaan. Ristiriita on kuin suuri umpisolmu, asioita, jotka sulkevat toinen toisensa pois jättäen jäljelle pahimmillaan tyhjyyden tai vaihtoehtoisesti totuuden, joka on yritetty hävittää valheiden ja huonosti sepitettyjen tarinoiden taakse. Lasten sadutkin on paremmin kerrottuja toisinaan, kuin historian kirjat väittävät yhtä ainoaa, mahdollisesti jopa valheellista totuuttaan. Niinhän sitä jo tuolloin varoitettiin, että historian kanssa pätee yksi varma sääntö; sen on kirjoittaneet valtaa pitävät aina uusiksi omasta näkökulmastaan katsottuna. Historiaa pitää pureksia pala kerrallaan ja maistella jokaista suupalaa huolellisesti ja arvioiden.
Nykyisinkin törmätessäni valheelliseen tietoon, aivoni ikäänkuin tilttaavat ja huutavat varoitustaan, ihan kuten ristiriitaisenkin tiedon kanssa. Kysymys kuuluu yksinkertaisena, mikä on totta?
Olisin ollut lapsena ikionnellinen, mikäli silloisiin heränneisiin kysymyksiin olisin löytänyt vastauksia. No, jossittelu on turhaa ja on elettävä sen mukaan, mitä on tällä hetkellä. Ja olen iloinen joka kerta, kun pohdinnoilleni löytyy vastetta. Tai löydän kysymyksiini vastauksia. Joitakin kysymyksiä olen esittänyt jo lapsena, saamatta vastausta ja ilo on suuri, kun törmään johonkin vastauksentapaiseen nykyisin.
”Mitä jos”- ajattelu laittaa aivot koville, pitää ne virkeinä ja tätä voi harrastaa ihan omassa kodissa, lähiympäristöissä yhdistellen kaikkea aiemmin jo pohdittua. Vaihtoehtoisia näkökulmia höystettynä ”miksi”- kysymyksin. Ajattelua sanan varsinaisessa muodossa en ole harrastanut pitkiin aikoihin ja kuten jo kirjoitinkin, olen vuosien saatossa unohtanut monia itselleni merkityksellisiä kiinnostuksen kohteita muiden tärkeiden asioiden viedessä tilaa elämästä.
Olen elämäni aikana kuitenkin huomannut, kuinka ovelasti jokin pohtimani asia saa vastauksia. Esitän kysymyksen, mietin kovin jotakin asiaa ja saatan sen myös unohtaa sitten pitkiksi ajoiksi, kunnes sitten eräänä hetkenä vastaus onkin ihan nenän edessä. Ja kun jokin asia sitten on ikäänkuin ratkaistu mielessäni, asia ei jää siihen. Tulee lisää pohdittavaa, tulee jälleen uusi miksi-kysymys tai mitä jos- ajatus ja sitä niinkuin seuraa ”aarrekarttaa”, vihjeestä toiseen löytämättä koskaan perille. Se on hyvin hauskaa ja viihdyttävää ajanvietettä. Uppoutua täysin omiin aatoksiin…
Olen kovin toivonut, että lapseni olisivat oppineet ajattelun taidon. Sellaisen kyseenalaistamisen, etteivät pureksimatta nielisi kaikkea yhtenä ainoana totuutena. Toivoisin, että lapseni osaisivat kukin omissa elämissään myös kyseenalaistaa asioita ja etsiä oikeita vastauksia, kun niiden aika on. Ajattelu lisää ymmärtämistä, suvaitsevaisuutta ja lisää henkistä hyvinvointia erityisesti silloin, kun fyysisen elämän kolhut kirpaisevat ja koskettavat omaa elämää.
Olen joskus kuullut tai lukenut, sananparren, jonka mukaan ilman historiaa oleva kansa on tuleva tuhoamaan itse itsensä. Tämä mietitytti aikoinaan kovinkin ja on vaatinut ainakin kolmekymmentä vuotta ymmärtää asian todellinen merkitys. Tänään sen ymmärrän, jotenkin.
Kiitollinen elämä ei ole itsestäänselvyys, ei ainakaan itselle. Olen tietoisesti opetellut kiitollisuutta jo vuosien ajan. Alkuun olikin todella vaikeaa keksiä kiitollisuuden aiheita oikeastaan yhtään mistään ja nyt näen jatkuvasti aihetta kiitollisuuteen.
Koti, siis katto pään päällä ja seinät pitämässä kylmyyden loitolla on yksi suurimmista ja melko päivittäisistä aiheista olla kiitollinen. Samoin jäljellä oleva terveys sekä liikunta,-ja toimintakyky antaa aiheen kiitollisuuteen. Sekä edelliseen liittyen oman kykyni olla itselleni armollinen tässä arjessani. Olen kiitollinen omasta ajasta, mahdollisuudesta lepoon silloin, kun tarvitsen sitä.
Uskon myös vahvahti omaan toipumiseen, sekä hassusti myös siihen, että olen juuri siinä missä minun pitääkin olla tällä hetkellä. Olen juuri tässä elämäntilanteessa, jotta oppisin huomioimaan oman itseni ennen muita. Jotta oppisin kuuntelemaan mieltäni ja kehoni vointia.
Olen Kiitollinen yksinkertaisista perusasioista, ihmisistä lähelläni. Koirasta, jolla on tärkeä tehtävä kanssani. Hyvin nukutuista yöunista ja nykyisin virkeistä aamuhetkistä. Oma tavoitteeni on aamujen kanssa saavutettu ja nautin hämäristä rauhallista hetkistä, pienten tavaksi muodostuneiden rutiinien kera.
Saan siis olla arjessani koko ajan kiitollinen, ja sen myötä ymmärrän kuinka runsasta elämäni on ihan näinkin. Masentuneena kiitollisuus on todella vaikeaa, mustien linssien läpi ei yksinkertaisesti näe mitään ja kaikki positiiviset tunteet ovat kadonneet. Olen sitä mieltä, että jokainen kokee masennuksen syvät syöverit jossakin elämänvaiheessaan.
Joku kokee masennuksen jo lapsena, nuorena. Joku vasta aikuisiällä tai vieläkin myöhemmällä iällä. Väitän, että masennuksellakin on oma henkisen kasvun tarkoituksensa; ilman valoa ei ole pimeyttä ja ilman pimeyttä ei ole valoa. Kolikolla on kääntöpuolensa myös näissä asioissa. On erittäin ikävää, kun masennuksen syövereihin jää kiinni, sieltä ei pääse nousemaan ja tila pitkittyy vuosikausien mittaiseksi kaamokseksi.
Kiitollisuus on yksi keino alkaa avartamaan omaa synkkää ja masentunutta mieltä. Itse sain aikanaan ohjeeksi miettiä viisi hyvää asiaa päivästä ja kirjoittaa ne ylös. Oli muuten todella vaikeaa alkaa keksimällä keksimään yhtään mitään ja usein ihan viittä hyvää asiaa en millään saanut päivästäni raavittua kokoon. Kuitenkin, se muutama hassu asia päivittäin tehosi ja kuukausien kuluessa risukasaan alkoi paistaa aurinko, hyvin vähän kerrallaan, mutta paistoi kuitenkin. Olin tuolloin melkoisen nuori, oikeastaan ihan lapsi vielä.
Tällä hetkellä huomaan menettäneeni unelmoinnin taidon. Jostain syystä en ole kyennyt unelmoimaan enää vuosiin samalla tavoin, kuin muistan tehneeni joskus ennen.
Palaan muistoissani ihan ensimmäiseen oikeaan unelmaani. Halusin lapsena kovasti matkustaa jollekin saarelle, jossa palmut liehuvat vienossa tuulessa, meri on lämmin ja ilta-aurinko värjää taivaan vaaleanpunaisenlilan sekoituksiin joka ilta. Keinuisin riippumatossa ja vain nauttisin olostani siellä. Löysin pieniä kuvia, ja niitä liimailin vihkoihin, koulupöytäni kirjoitusalustaan ja milloin minnekin ja iltaisin haaveilin joskus pääseväni kyseisiin paikkoihin.
Haaveilin joskus lapsuudessa myös matkasta Islantiin, näkemään tulivuoria sekä ikijäätä ja mustaa hiekkaa, kuumista lähteistä puhumattakaan. Joskus myös kuvittelin pääseväni kokemaan sademetsän ja Afrikan savannit. Lapsena unelmointi oli vaivatonta ja sitä ei häirinnyt ikävä raadollinen todellisuus.
En koskaan ole matkustanut lentokoneella. Autoillen pääsin lapsena pari kertaa lappiin sekä laivalle. Aikuisena sitten oman perheen kanssa kävimme pienillä reissuilla matkailuautoillen ja ne reissut olivat itseni kannalta yhtä helvettiä, tahallista elämän vaikeuttamista pienessä kopissa ja jokainen kerta kotiinpaluu oli enemmän kuin ihanaa.
En ole päässyt vielä etelän saarelle, en ole käynyt missään lämpimässä maassa, en edes siellä Islannissa. Ensimmäisen lapsen raskausaikana kävin laivalla Tallinnassa, kävellen jonnekin kilometrien päähän satamasta ja takaisin ja totesin, että oli viimeinen reissu minulle. Nälkäisenä, ison mahan kanssa kipujen kanssa sellainen ei tulisi toistumaan. Piti säästää, ei ollut varaa tuolloinkaan taksiin tai kyytiin määränpäähän. Että olihan kokemus sekin. Sama homma juuri synnyttäneenä Tukholmassa, ei kiitos enää vastaavaa ja en ole laivallakaan käynyt yli viiteentoista vuoteen.
Olen miettinyt, että matkailu olisi itselleni kovin stressaavaa. Ihan kokemuksen puutteesta. Hermoilisin todennäköisesti itselleni ikävän olon ja koko reissu menisi pieleen sen vuoksi. Ehkä kuolinvuoteella kadun sitä, etten päässyt matkustamaan ja kokemaan/näkemään maailmaa. Olen jo unohtanut toiveeni matkailusta, unelmoinnin koen turhana sen suhteen, elämän realiteettien vetäessä yliviivaustussilla ajatukset sivuun. Silti, olisihan se mukava kokea millaista olisi matkustaa ulkomaille? Ehkä?
Matkailu on kuitenkin epäympäristöystävällistä ja voin lohduttautua sillä, että olen matkailun suhteen säästänyt maapallon varoja. Voin sanoa olevani jossakin suhteessa ekologinen ja ympäristötietoinen.
Ylläoleva lause muistuttaa itselleni tärkeää sanomaa. Vaikka elämässä ja ympärillä tapahtuisi paljonkin, saa siltikin olla sisimmässään onnellinen, ihan niistä omista lähtökohdista käsin.
Onnellisuus ei tarkoita todellakaan sitä, että hihkut ja säteilet koko ajan ulospäin ja pusket elämänenergiaa muillekin, enemmän kuin jaksavat vastaanottaa; Ei todella niin.
Onnellisuus ja sen määritteleminen on yllättävän vaikeaa muita ihmisiä ajatellen ja melkoisen mahdotonta se onkin. Kukaan muu ei voi määritellä kenenkään puolesta onnellisuutta tai edes lähtökohtia sille. En itsekään aikoinaan tiennyt mitä halusin, kun asetin tavoitetta elämälleni ; Olla Onnellinen!
Joku saattaa ihmetellä, miten minä voin onnellinen ja verrata tilannettani itseen tai johonkuhun toiseen, jolla olisi mahdollisesti enemmän edellytyksiä onnellisuuteen. Niin, tässäpä se onkin jo hyvin kiteytettynä, jokaisella on ne omat lähtökohtansa asiaan.
Olen törmännyt erittäin usein ihan jo lähipiirissäni vuosien ajan siihen, miten ikävällä tavalla ilo ja onnellisuus lytätään ihan suorin sanoin. Valitettavasti olen kasvanut ja elänyt kovin negatiivisessa ja lyttäävässä ympäristössä ja on sikäli pienoinen ihmekin se, että olen rimpuillut irti näistä lyttäävistä ihmisistä niin paljon, kuin suinkin on ollut mahdollista.
Myönnän olleeni itsekin ihmisenä melkoisen lyttäävä aikoinaan, ihan opitusti. Myönnän, etten ymmärtänyt onnellisen tuntuisia ihmisiä vähääkään ja minua vetivät puoleeni enemmän negatiiviset immeiset ja heidän seurassaan viihdyinkin paremmin, moittien elämää ja sen kurjuutta. Nyt kun ajattelen asiaa, kauhistun suorastaan.
Viimeisin kokemukseni onnellisuuteni lyttäämisestä olikin viikonloppuna. Ns. läheiseni ärsyyntyy suunnattomasti kokiessaan ihmisissä aitoa iloa ja onnellisuutta ja ilmaisee oman harmistuksen sitten melkoisen suoraan, lytäten toisen omilla sanoillaan, omalla ilmeellään ja eleillään. Sain kuulla, kuinka rumaa jälkeä tein tietokoneella. Tuo ihminen näki minusta pilkahduksen iloa ja sitä hän ei kestänyt.
Toki ihminen saa sanoa mielipiteensä, olla jotakin mieltä asiasta kuin asiasta ja palautetta saa ja pitääkin antaa. Negatiivisen ihmisen palaute on kuitenkin lähestulkoon aina negatiivista ja ikävällä tavoin annettua ja joskus aiemmin olisinkin ottanut palautteen todella raskaasti. Nyt kuitenkin ymmärrän palautteen antajan harmistuksen. Ankeuttaja teki vain työtään, erästä tunnettua kirjasarjaa lainatakseni.
Nykyisin oma kokemukseni onnellisuudesta ei riipu muista ihmisistä, ulkopuolella olevista asioista tai tapahtumista jne. Mielen voi toki pahoittaa, mutta mielen pahoituksella ei ole mitään tekemistä sisäisen kokemisen onnellisuuden kanssa. Onnellisuus on enemmänkin tunne, mielentila tai mielenmaisema, josta käsin maailman näkee ja kokee.
Kuten jo aiemmin kirjoitinkin, en ole aina kokenut onnellisuutta. Aikoinaan lapsena tai nuorena aikuisena en edes käsittänyt, mitä se sellainen onnellisuus oli. Kartoin onnellisen oloisia ihmisiä ja hävisin paikalta mahdollisimman nopeasti, kun en kestänyt itseen nousevia ristiriitaisia tunteita, joita en tuolloin vielä tunnistanut. Samaa tapahtui varmaan myös toisinkin päin, onnellisuuden kuplassa elävä ihminen ei halua viettää aikaa negatiivisten ihmisten seurassa.
Paljon on muuttunut minussa näihin päiviin mennessä. Tavoitteeni olla onnellinen on hyvässä kuosissaan ja mitä tahansa ruokkii, se kasvaa. Niin on myös onnellisuuden kanssa.
Onnellisuuden kokeminen ei poista elämästä ikäviä asioita, joita ihmiselämässä eteen tulee vääjäämättä, joko itselle tai muille. Voit olla onnellinen omassa elämässäsi, ihan omista lähtökohdista käsin vertaamatta itseä tai omaa elämäntilannetta muiden asioihin. Heillä on omansa lähtökohdat, arvot, periaatteet jne.
Onnellisuuden kokeminen ei myöskään poista ikäviltä tuntuvia, normaaleja ja negatiiviseksikin luokiteltuja tunteita, jotka nekin kuuluvat osana normaaliin elämään. Niihinkään ei kannata jäädä vellomaan, kuten ei kannata siihen onnellisuuteen takertua kaksin käsin kiinni. Asiat tulevat, asiat menevät omalla painollaan muistaen sen, että se lisääntyy, mihin kiinnität huomiosi enemmän. Huomaatko positiivista enemmän vaiko yleensä takerrut negatiivisiin ajatuskierteisiin, vaikkapa oman elämäsi kanssa?
Kuvan on napannut vanhin lapseni, jolle kameran käyttö on yksi harrastuksistaan ja kuvien laatu on parempi. Huikea kuva!
Tammikuussa olemme päässeet juhlimaan muutamia synttäreitä perhepiirissä ja Uma on myös syntynyt tammikuun puolivälin tienoilla. Maksalaatikkokakkua on tiedossa yllärinä…
Viime viikko sujahtikin nopeasti ollen pikkuisen miehenalun kanssa meillä, tyttären viettäessä viimeisiä lomapäiviään muuttopuuhissa. Kirjoituspuuhiin en ole ehtinyt perehtyä ollenkaan, sen verran on ollut kaikkea muuta tekemistä tässä kotosalla.
Tätä kirjoittaessa ulkona on reilusti plus-asteita ja vettä/räntää sataa vaakatasossa taivaalta. Ensimmäistä kertaa koen selkeää mukavuudenhalua ja en millään haluaisi lähteä tuonne kostean kylmään loskaan tarpomaan ,edes aamulenkille. On se kuitenkin ulostauduttava, vaihtoehtoa ei ole. Josko jo kävelytiet olisivat jäästä vapaat? Keksin keksimällä jotakin hyvää ja positiivista ajatellen ulkona vallitsevaa ilmaa ja sula kävelytie olisi nyt se positiivinen ja kantava ajatus.
Olihan se lenkki; koiruus pääsi rallittelemaan ylimääräisiä energioitaan koirapuistoon peruskävelyn päätteeksi. Itselläni oli sopiva vauhti päällä, jalat pysyivät kuivina ja sadekin taukosi hetkeksi. Kuuntelin äänikirjaa kävellessäni, omiin ajatuksiini uppoutuen, saaden ulkoilun tuntumaan ihan siedettävältä. Hyvä minä!
Tästä on mukava aloittaa uusi viikko ja samaa toivon myös sinulle, mukavaa itsesi näköistä viikkoa!
Edellisessä kirjoituksessani toin esiin yhden kuolleen ja kuopatun vuosien takaisen ”haaveeni” omavaraisemmasta elämästä. Näitä tämmöisiä unelmia olen joutunut yksi toisensa perään hautaamaan mahdottomaltakin tuntuneen elämän edessä ja varmaan viimeiset kymmenen vuotta olen elänyt ilman mitään unelmia.
Suurista raameista aina vaan kohti pienempiä ja pienempiä kehyksiä. Tällä hetkellä en kykene unelmoimaan oikeastaan mistään, jokin realistinen minä torppaa nekin pienet ajatuskuplat, jo ennenkuin ehdin kissaa sanoa.
Joskus aikoinaan, kymmeniä vuosia sitten oma elämäni ja sen kulku oli jotenkin itsestään selvää ja ennakoitavaakin. Tiesin melkoisen varmasti suuntaviivat elämässä eteenpäin ja sellainen loi tietynlaista turvallisuuden tunnetta kaikilla elämän osa-alueilla.
Eräänä päivänä sitten huomasin, ettei mikään, mihin olin sisimmässäni luottanut, ollutkaan niin, kuin olin halunnut uskoa. Olin elänyt kirjaimellisesti valheessa tietämättäni siitä, vaikka hyvin usein asiat huusivat minulle päin silmiä ja minä vain käänsin selkäni uskaltamatta katsoa totuutta silmiin. Sisimmässäni tiesin totuuden rikkovan kaiken siihenastisen ja niinhän siinä loppujen lopuksi niin kävikin. En päässyt enää karkuun, en voinut enää kääntää katsettani toisaalle ja minun oli nähtävä se likainen totuus kaiken kermavaahdon alla. Elämäni ja kaikki mihin olin uskonut, luottanut romuttui pala kerrallaan, vaikka yritin pitää kiinni rippeistä, mitä käteen jäi.
Aloin unelmoida vapaudesta, miettien samalla miltä tuntuisi elää ja hengittää elämää onnellisena. Rimpuilin irti, karistin näkymättömät kahleet ympäriltäni ja sain todeta olevani kovin onnekas elämästä itsessään.
Onni tulee eläen, ei sitä etsien. Elämällä elämää itseään on mahdollista kokea onni ja onnellisuutta. Mikäli kovasti onneaan etsii, se pakenee tieltä pois. Onni käsittää melkoisen laajalti asioita, ja saattaa tarkoittaa hieman eri asioita eri ihmisille. Onnellisuus on myös jokaisella omansa, henkilökohtainen ja minulle itselleni se näyttäytyy enemmän tunteena.
Tässä hetkessä olen löytänyt uudenlaisen tavan toteuttaa itseäni valokuvien ja erilaisten elementtien avulla. Nyt olen hyvin kiitollinen, uusi kone käsissäni mahdollistaa muutakin, kuin pelkkien kuvien jakamisen ja vain oma mielikuvitus on rajana tekemisessä. Nyt pystyn yhdistämään kaksi itselleni mieluista tekemistä, valokuvaamisen ja kuvien hyödyntämisen osaksi jotain muuta, kuten ylläoleva kollaasi.
Joskus aikoinaan aloin haaveilla omavaraisesta elämäntyylistä oikeastaan kaikessa. Tuolloin aloinkin tekemään paljon muutoksia moniin omiin pinttyneisiin tapoihin, motiivin ollessa yksinkertaisesti raha ja sen säästäminen arjessa.
Ajatuksissani pääsin jo niinkin pitkälle, kuin omavarainen sähköntuotto omiin tarpeisiin. Mielessäni kehittelin myös kasvihuonetta,-maata, sekä pientä tilaa, jossa olisi erilaisia hyötyeläimiä ja hieman maata eläinten ruuan viljelyyn sekä omiin tarpeisiin. Mietiskelin, miten elämän saisi pyörimään täysin omillaan, ilman muun yhteiskunnan suurta tarvetta. Elettiin ehkä vuotta 2004, en nyt ihan niin tarkkaan muista aikaa. Samoihin aikoihin taisi olla uutisointia sars-epidemiasta?
Vuosien kuluessa tuo omavaraisuushaaveeni on haalistunut, ihan käytännön realismin edessä. Olen lukenut juttuja ihmisistä, jotka ovat päässeet toteuttamaan omia vastaavia omavaraisia unelmiaan, onnellisena heidän puolestaan. Minusta ei ollut kuin miettimään, pohtimaan ja toteamaan tosiasiat ja unohtamaan koko asia. Jostain syystä muistin tuon tässä aamusella.
Omavaraisuuteen liittyi jo tuolloin mielestäni liikaa omavaraisuuden estäviä lakeja, säädöksiä, ohjeita ja sanktioita. Ikäänkuin omavaraisuus olisi tehty mahdottomaksi toteuttaa nykyihmisen elämässä. Kaikkeen mikä liittyi veteen, jätehuoltoon, sähköön, rakentamiseen ja tuotantoeläinten pitoon jne. oli ja on ilmeisesti edelleen hyvin tiukat säännöt ja rajoitukset sanktioiden uhalla ja mikäli luulen tuolloin ymmärtäneeni oikein, laki ei mahdollista tänäkään päivänä ihmisten omavaraisuutta elämässä. Ei ainakaan tavallisen työtä tekevän tallaajan.
Alistuin kuitenkin viimein ajatukseen olla ja elää ns. yhteiskunnan orjana, tehden oman osani koneiston rattaita pyörittäen, kuten olin ollutkin ja mihin minutkin oli koulittu. En päässyt irti ja vapaaksi oravanpyörästä. Oikeastaan unelmani oli siis tuo edellinen, päästä irti ja eroon oravanpyörästä, laillisesta orjuudesta, jos rumasti asia sanotaan. Ymmärsin myös, etten ikinä tulisi tienaamaan niin paljoa puhdasta rahaa, jotta voisin ostaa vapauteni ja omavaraisuuteni.
Vapaus ei ole vapautta todellisuudessa, vaan lakeihin ja sääntöihin verhottua takuuta yhteiskunnan pyörimiseen tasaisella tahdilla. Kaikki on verotettua, jopa pahemmin kuin aikoinaan historian kuningaskunnissa, joissa oli ahne riistohallitsija. Toki verotuksella kansalainen saa takaisinkin jotain, lakeihin pohjautuvat palvelut ja ilmaisen peruskoulutuksen, joka sekin tosin tähtää vain ihmisten kasvattamiseen yhteiskunnan oravanpyörään.
Tuolloin ymmärsin erilaisten aineiden riippuvuutta aiheuttavien tekijöiden summan. Alkoholia tarvitaan, tupakkaa tarvitaan, sokeria tarvitaan, kuten myös muita nimeltä mainitsemattomia laittomuuksia yhteiskunnan pyörittämiseen. Riippuvuuksien kautta valtio saa verotuloja eli kerää kansalta pois ylimääräiset varat takaisin ja raha kiertää tehokkaasti. Verotulojen vuoksi esimerkiksi tupakkaa, alkoholia ja muita riippuvuutta aiheuttavia aineita ei haluta täysin kieltää, koska ne ovat valtiolle niin hyvä tulonlähde. Sama juttu myös nykyihmisen perustarpeissa, sähkössä ja poltto-aineissakin esimerkiksi. Teknologia mahdollistaisi vaikkapa liikkumisen omavaraisesti, melkoisen puhtaalla mutta ilmaisella polttoaineella, vaan eihän sellainen kerrytä varoja ja sellainen olisi ihmiselle myös vapautta, omavaraisuutta parhaimmillaan. Tästä pääsenkin aasinsiltaa pitkin seuraavaan aiheeseen, eli
Ihmisten hallintaan, väkijoukkojen hallintaan ja edelleen ihmisen pitämiseen näkymättömässä lieassa orjana pyörittämässä yhteiskunnan oravanpyörää. Jottei kukaan tai mahdollisimman harva heräisi unestaan, pelko on hyvä keino pitää ihminen hallinnassaan. Pelkäävä ihminen tekee melkein mitä vain, jotta pelon kohde väistyisi tai ainakin uhka lievenisi. Ja jos ei pelko tehoa, tai halutaan korostaa vaikutetta, otetaan valheet, manipulointi käyttöön myös. Pelolla on ihmislaumoja hallittu ammoisista ajoista lähtien. Oman tai läheisten hengenpoismenolla uhkailu on kovin tehokas tapa toteuttaa vallanpitäjien tahtoa ja saada läpi monia sellaisiakin asioita, jotka entisestään kaventavat ihmisen oikeutta olla vapaa ja itsenäinen olento.
Olen lapsesta saakka kyseenalaistanut, vaatinut selitystä asioille kysyen miksi. Sama ominaisuus minussa johdatti oravanpyörän jäljille, todeten piilossa olevan orjuuden, joka on verhottu hyvin kaikenlaisiin lakeihin ja sääntöihin. On totta, että sääntöjä noudattamalla yhteiskunnassa pitäisi pysyä rauha ja näennäinen vapauskin on saavutettavissa, mutta vain, kun ja jos pysyt pyörittämässä yhtenä osana yhteiskunnan rattaita. Tämän kirjoittaminen on itsessään jo pelottavaa, koska sananvapautta on myös rajoitettu kovin ottein jo vuosien ajan.
Kuka voisi kuvitella, että rikollisuuskin on yksi valitettava osa yhteiskunnan pyörää, ilman rikollisuutta lainvartijat ja toteuttajat olisivat melkoisen tarpeettomia. Laiton kauppa mahdollistaa maailmalla sodat, mielivallan ja hyväntekeväisyys pyrkii näitä sitten paikkaamaan omalta osaltaan. Lääketeollisuus ja terveydenhuolto ovat myös suurensuuri bisnes ja olin jo aikoinaan huolissani siitä, kuinka juuri suomi kehtasi myydä oman osaamisensa pois ulkomaille, menettäen näin omavaraisuutensa lääkkeisiin. Terveydenhuolto on yksityistetty ulkomaisille sijoittajille ja mitä jää enää suomeen? Raha virtaa ulkomaille eikä enää edes veroina kotimaahan.
Aikoinaan huomasin kauhukseni suomen kehityksen suunnan, eli melkoisen suuresta omavaraisuudesta luovuttiin asia kerrallaan ja nykyisin onkin hurjaa huomata miten riippuvainen suomi on asiassa, kuin asiassa muiden maiden eri toimijoista ja ennenkaikkea osaamisesta. Omavaraisuus on myös vapautta.
Pidän paljon väreistä ja se näkyy myös vähän näissä blogini teksteissä silloin tällöin. Lapsena olin siinä luulossa, etten osannut piirtää, tai tehdä mitään muutakaan luovia juttuja käsilläni ja hitsi miten väärässä olinkaan. Pienellä ohjauksella olisin päässyt alkuun, vaan parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Mistä sitä tietää, vaikka olisin nuoruudessani valinnutkin jonkin enemmän luovan alan ammatikseni, jos en olisi ollut siinä luulossa, missä silloin olin?
Värisilmäni on hyvä, se on vuosien mittaan tullut selväksi, vaan sillä taidolla en hirmuisesti tee mitään, oikeastaan millään elämän osa-alueella. Taito, jota en pääse tai osaa hyödyntää kunnolla.
Värien lisäksi pidän hirmuisen paljon yksityiskohdista, ehkäpä myös kokonaisuuden kustannuksella? Kodissani on omaa silmää miellyttäviä pieniä yksityiskohtia ja niitä myös vaihtelen mielialan, kauden ja inspiraation mukaan.
Maalasin kukalle aluslautasen, jonka alkuperäinen väri soti omaan silmään jatkuvasti.
Luonnosta löytyy harvakseltaan jotakin, minkä tuon kotiin ilostuttamaan. Kävyt, erikoiset kivet ja joskus myös heinät pääsevät osaksi sisustusta. Kuvassa olevien käpyjen historia on vuosien mittainen. Joka syksy olen nuo laittanut esiin jotenkin johonkin.
Ihan itse tehty ylläoleva kuvakollaasi, lopputulos on mielestäni ok ensimmäiseksi kappaleeksi 🙂
Tammikuu, uuden vuoden ensimmäiset päivät. Meillä elellään rauhakseltaan arkea ja vapaapäiviä vielä tämä viikko. Jouluisia asioita keräilen vähän kerrassaan laatikkoonsa, josko tulevana jouluna sitten laittaisin paremmin ja enemmän joulua? Kuusen takaisin laitto kaappiin tuntuu aina jotenkin hieman haikealta. Yksi osa vuotta on mennyt nopeasti, vastahan oli marraskuu ja joulukuun alku..
Tälle vuodelle toivon erityisesti liikunnan ja terveellisen syömisen sopivaa tasapainoa. Vaikka jo nyt liikunkin paljon siihen nähden, mitä kroppa oikeasti sietää, ja vaikka määrällisesti pistän poskeeni vähän syömisiä, se ei kuitenkaan näy puntarilla. Taitaa tuo ikä tehdä tehtäviään ja hidastaa myös aineenvaihduntaa siinä määrin, että minun on ihan pakko tehdä keventäviä muutoksia omaan ruokavalioon. Suositusten mukainen syöminen ei ole omalle keholle se oikea juttu, ainakaan tuon painon suhteen, joten lisää työtä teettää, kun alan melkein summamutikassa kokeilemaan, millä tavoin painon saan takaisin niihin sopiviin lukemiin.
Ihanaa, kun on saanut nukkua yönsä hyvin. Se tarkoittaa omalle kohdalle helppoa heräämistä ja ylösnousua sängystä. Vuosiin en muista, että aamuisin olisi ollut mitenkään helppoa edes avata silmiä, saatika jaksaa nousta peittojen alta pois. Kipu, joka on pitänyt yöuneni huonoina jo hyvin pitkään, on nyt ilmeisesti taltutettu ja hitsi, miten olenkaan iloinen ollut nyt näinä aamuina.
Minulla oli hyvää tuuria sen suhteen, etten joutunut kokeilemaan monia erilaisia lääkityksiä, vaan sain heti ensimmäisenä sen oikean lääkkeen, joka vie kehosta kivun melkein kokonaan pois. Kovin paljoa en voi kehua paikkakuntamme terveydenhuoltoa, niin paljon on takana huonoja kokemuksia niin itsellä, kuin lähipiirilläkin. Nyt olen kuitenkin tyytyväinen, sillä sain yllättäen avun, joka oikeasti auttaa selviämään myös arjestani melkein tavalliseen tapaan. Tätä ihmettä olen saanut elää nyt muutaman viikon.
Tammikuun maisema näyttää tältä iltapäivällä, aurinkokin ehti hetken värjäämään puita punertaviksi
Kipu tekee minut kovin totiseksi, jäykäksi myös muutoin, kuin kehosta. Nyt jaksan hymyillä, nauraa ja olla enemmän läsnä perheessä. Nuoriso on selvästi hieman hämillään, ovathan hekin jo pitkään tottuneet äitinsä toisenlaiseen olemiseen ja kireähköön ulosantiin, johon kipu on niin voimakkaasti myös vaikuttanut.
Tälle vuodelle mahtuu myös muita isompia tavoitteita omaan elämääni. Nyt alkaa varmistumaan pikkuhiljaa kroppani kestämättömyys toimia enää siinä ainoassa työssä, mikä on omalta tuntunut. Selkäkipuni on vihdoin otettu tarkastelun alle ja ensimmäisen röntgenin jälkeen sain kuulla, että siellä todellakin on ongelmia. Kyllä tässä onkin sinnitelty jo vuosia omatoimisesti selän ongelmien kanssa.
Mitä ja miten alkaisin opiskelemaan, kun tuntuu, ettei mikään muu ole lähellä sydäntä? Asiaa olen pohtinut itsekseni jo reilun kymmenen vuotta saamatta vastausta, joten ihme pitäisi tuon asian suhteen tapahtua?
Ai niin, uuden koneeni myötä olen alkanut harjoitella erilaisten ohjelmien käyttöä. Aiempi ikivanha läppärini ei mahdollistanut edes yksinkertaisten ohjelmistojen käyttöä ja nyt runsauden määrä yllätti minut täysin. Olen päässyt laitteeni kanssa 2020-luvulle.
