kokemuksia – Saman auringon alla

Tervehtymisiä

Sisäilma; asia mitä ei tule ajatelleeksi, mikäli se on kunnossa. Sisäilma, asia mihin ei monikaan tarpeeksi kiinnitä huomiotaan, paitsi sitten, kun on jo vähän liian myöhäistä?

Mitä sitten, jos ja kun sisäilma saa sairaaksi? Sitähän ei voi myöntää ainakaan ensimmäisenä vaihtoehtona. Ei yleensä edes viimeisenä. Kodin vaihto hyvässä lykyssä parantaa, ajan kanssa?

Omalla kohdalla aloin epäillä todenteolla kodin sisäilmaa, kun lääkärin vastaanotolla asia tuli puheeksi muutamia vuosia sitten. Kaikki oireeni täsmäävät myöskin altistumiseen huonolle sisäilmalle ja asiaan olen saanut lievää vahvistusta vajaan kuukauden ajalta uudessa kodissa.

Miesystävä totesi aamusella, että hänen krooninen nuhansa on alkanut helpottaa myöskin. Ja voin sanoa ärsyyntyneeni vuosien saatossa useampaan kertaan hänen jatkuvaan pieneen ”flunssaansa”.

Olisiko huonolla sisäilmalla voinut olla osasyy molempien vakaviin sairastumisiin? Ihan törkeään väsymiseen kaikilla perheenjäsenillä ja lukuisilla muilla omituisilla oireilla?

Oma olotilani on nyt erikoisen hyvä positiivisella tavoin. Herään aamuisin aiempaa virkeämpänä, ja en ole kovin jumissa (pää mukaan lukien) heti aamusta. Olen jaksanut elää kokonaisia päiviä ilman pakottavaa päiväunien tarvetta ja jaksan entistä virkeämmin touhuta kaikenlaista.

Aiemmin yksi yksittäinen asia/tekeminen päivässä on vienyt voimat ihan kokonaan ja olen joutunut kovasti pähkäilemään, ja arpomaan mitä ja milloin teen, etten väsy liikaa ja joudu petiin useammaksi päiväksi. Nyt saan tehtyä useampia asioita yhdessä päivässä, jopa niitä raskaampia asioita, mitkä olen joutunut teettämään jo pitkään muilla. Eilen ravistelin mattoja illalla, mikä on todella epätavallista minulle, vielä pitkän päivän päätteeksi.

Jaksan tällä hetkellä ulkoilla koiran kanssa, enemmän kuin aikoihin, lenkkimatkat on pidentyneet ja vauhtikin on kasvanut. Kävellessä paineen tunne hengitysteissä on kadonnut jotenkin mystisesti ja tunnen miten happi kulkee keuhkoihin. Aiemmin pienikin ylämäen tapainen on saanut minut hiljentämään vauhtia reippaasti ja nyt mäkinen kävely ei tuota suuremmin vaikeuksia.

Yskä on myös kadonnut, kun vielä hetki sitten yskin vähän väliä. Iltaisin yskä oli pahimmillaan ja häiritsi kaikkein eniten. Roskan tunne silmissä on myös poissa ja juuri ehdin ostaa uuden putelin kallista silmätippaa. Kaikenkattava väsymys ja uupumus sekä sellainen outo aivosumu ja kykenemättömyys ajatteluun tuntuvat katoavan jotenkin mystisesti.

Ulkoilin koiran kanssa, siihen päälle tein lumityöt ja siitä vielä uimaan pikkuisen ja äitinsä kanssa. Kotiin päästyä jaksoin vielä lähteä asioille; käymään vanhan mummon luona ja kävinpä vielä kaupassakin. Toki edellisen rupeaman jälkeen maistuikin hetken unet, vaan se hetki riitti palauttamaan voimat ja loppupäivä,-ilta meni edelleen kotitöitä tehdessä. Olen yhdessä päivässä tehnyt asioita, mihin aiemmin minulla on mennyt oikeasti koko viikko eli yksi asia per päivä. Olo on tällä hetkellä melkoisen epäuskoinen, koska en meinaa millään uskoa virkeyteni palaavan takaisin! Onko minussa vielä virtaa, kuten aikoinaan?

Kaikkeen tottuu, keho on ihmeellinen sopeutuja. Asiat muuttuvat tavanomaisiksi, normaaleiksi omassa elämässä ja niihin ei osaa enää kiinnittää huomiotaan. Edellinen pätee muuten ihan kaikkeen/kaikkiin asioihin elämässä ja vasta sivullisen kommentointi saattaa herättää, taikka laittaa puolustuskannalle ? Eihän nyt minulla, eihän nyt meillä voi olla…..

Toinen ääripää voisi olla liian voimakas reagointi asioihin; syyttely, syyllisten etsintä, oikeutuksen hakeminen jne. kantamatta omaa vastuuta ja toimia asioiden eteen?

Itse en oikeastaan reagoinut sen kummemmin epäilykseen huonosta sisäilmasta. Toiveeni hyvän sisäilman suhteen olikin pelkkä tuuleen kuiskattu ajatus. Muuttaessa aikoinaan aavistelin ja toivoin aavistuksen olevan vain omaa mielikuvitusta, kuten niin monesti vuosien aikana myöhemminkin. Olisiko minun pitänyt vaatia tutkimuksia? Olisko pitänyt aiemmin ymmärtää muuttaa pois? Juu, kyllä mutta… Käytännössä ja elämässä asiat eivät mene aina niinkuin itse haluaisi?

Sairastuin hyvin vakavasti ja kaikki energia on mennyt pääosin toipumiseen useammasta sairaudesta, jotka kaikki tuntuivat hyökyvän päälle yksi kerrallaan. Suurin osa oireista rytmihäiriöitä myöden on ollut mahdollisesti huonon sisäilman aiheuttamaa ? Miehen vakava sairaus saattaa sekin olla seurausta? En tiedä, kukaan ei tiedä varmaksi ja kirjoitus on vain omaa pohdintaani asian vierestä, omien kokemusten kautta.

Väsymiseni oli aivan jäätävää, ihan tolkutonta, kuten myös se, ettei ajatus kulkenut sen enempää, kuin yhden asian kerrallaan. Toki asiaan vaikutti myös työssä tapahtunut uupuminen ja ne sairaudet, mutta kuitenkin. Taisi olla olo monien asioiden summa?

Voi olla, että kuvittelen, mutta koirakin on pirteämpi ja jaksavampi liikkumaan? Miesystävä on ehkä virkeämpi myös?

Viimeiset pari vuotta minulla oli tapana, sään niin salliessa, pitää ikkunaa/ovea auki, jotta ilma kulki paremmin, kun tuntui kotona ollessa siltä, kuin happi loppuisi ja ilma ei kiertäisi ollenkaan asunnossa. Nyt uudessa kodissa jo pelkkä painovoimainen ilmakierto toimii erinomaisesti ja tämän sain huomata puhdistaessani liesituuletinta, joka luonnollisesti oli poissa päältä ja ilmaa kulki itsestäänkin pihalle. Arvostan suuresti tätä uuden asunnon selvästi terveellistä sisäilman laatua. Olen hyvin kiitollinen elämässäni tapahtuneesta positiivisesta ja toivotusta muutoksesta kodin suhteen.

Niin, olisiko auttanut valittaa vuokranantajalle/isännöitsijälle jatkuvasti ja pahimmillaan aiheuttaa lisää stressiä niin omalle perheelle, kuin muillekin? Mitä kukaan olisi asialle voinut tehdä? Ilmanvaihtoa oli tietojeni mukaan tutkittu ja se siitä. Ilmanvaihto toimi kuulemma normaalisti ja siihen oli luottaminen.

Asuntoon oli parikymmentä vuotta sitten tehty ”kylpyhuoneremontti”, joka oli ilmeisesti vain kosteusvaurion peittelyä, koska tämä ”uusi” lattiamatto jaksoi vaihtaa väriään laajentuen tasaiseen tahtiin ja tästä kävi huoltomies alkuvuosina tekemässä kosteusmittauksen, ja tulos oli selvä; kosteutta oli runsaasti maton alla, muttei tämä toimenpide johtanut mihinkään toimenpiteisiin. Mainitsin myös kyseiselle huoltomiehelle kylpyhuoneen omituisesta hajusta, ja hän tuumasi ykskantaan, että parikymmentä vuotta sitten uusittu muovimatto haisee vielä uutuuttaan. Onhan se luotettava siihen, mitä sanotaan.

Kalusteiden, ja muiden kodin asioiden uusiminen on nyt muutoinkin ajankohtaista, joten minua ei harmita luopua vanhassa kodissa olleista jutuista. Suurin osa tavaroista on täysin väärän kokoista, väärän väristä ja epäsopivaa nykyiseen ympäristöönsä.

Hieman uuden kodin värimaailman hahmottelua eteisen osalta, jotain sinnepäin tai sitten ei?

Mukavia loppuviikon hetkiä kaikille!

Kaikkeen tottuu

Olen ollut tietämättäni kipuilija jo lapsuudesta saakka, joten kokemusta kroonisen kivun kanssa elämisestä minulla on runsaasti. Kipu ei ole mikään uusi asia elämässäni ja olen sopeutunut elämään kipujen rajoittaessa enemmän tai vähemmän arkeani/ toimintaani.

Vuosien mittaan kaikkeen tottuu, eli kivuistakin tulee osa omaa normaalia kokemusmaailmaa. Kivun kokemus on kahtalainen, fyysinen sekä psyykkinen ja molemmat vaikuttavat toinen toisiinsa. Kyllä, kipuihinkin voi tottua, vai olisiko turtumus oikeampi sana? Turtua niin, ettei enää itsekään ymmärrä olevansa fyysisesti kipeä.

Kivuttomuuden kokemus tuli itselleni vähän niinkuin yllätyksenä eräänä kohtalokkaana aamuna, kun olin edellisenä iltana popsinut lääkärin määräämää lääkettä yötä vasten. Aamulla, hämmentyneenä omasta olostani ymmärsin, kuinka olen koko ikäni kärsinyt erilaisista kivuista ja ihmettelin, kuinka sopeutuva ihmisen keho loppujen lopuksi onkaan?

Olen siis siinä mielekäs onnekas kipuilija, koska olen tottunut elämään enemmän tai vähemmän elämää haittaavien erilaisten kipujen keskellä. Olen sopeutunut ja nukkunut koko ikäni huonosti kipujen vuoksi ja mikä hassuinta? Olen kuvitellut nukkuneeni yöni hyvin kaikki ne vuodet, tasan siihen asti, kun oikeasti nukuin koko yön.

Perussairauteni sle on yksi koko kehon vaihtelevien kipujen aiheuttaja. Lihaksisto ja nivelet muistuttavat olemassa-olostaan siis päivittäin, sieltä lapsuudesta saakka. Tunne on hieman samankaltainen, kuin jos olet influessan kourissa ja koko kehoa särkee kuumeen noustessa.Koko ajan on olo, kuin flunssa olisi tuloillaan. Elän sellaisessa olotilassa jatkuvasti. Kipu on läsnä ja sen kanssa olen oppinut elämään suhteellisen sujuvasti.

Tammikuusta saakka olen oikeastaan nauttinut elämästäni uudella tavalla, vaikka samaan aikaan selkäni on oireillut enenevissä määrin. Selkään määrätty lääke poisti kivun muualtakin kehosta ja ymmärsin jatkuvan epämääräisen huonon oloni kehossa kivuksi, joka väistyi uuden lääkityksen myötä lähes kokonaan. Olikohan sattumalla tässä osansa?

Joten, kun sanon, että kaikkeen tottuu, niin puhun ihan omasta kokemuksesta. Olen joutunut opettelemaan olemaan välittämättä kivuista, jotta normaali elämä olisi ylipäänsä mahdollinen. Sopeutumaan, koska vaihtoehtoa ei ole ollut.

Kipukokemukset ovat yksilöllisiä, ja ennenkaikkea pitää erottaa tilapäinen kipu jatkuvasta kroonisesta kivusta. Tilapäinen kipu menee ohi hoidoista huolimatta, yleensä syykin on selvillä siihen. Krooninen kipu on jatkuvaa ja pidemmän päälle elämää haittaava kokemus, joka aiheuttaa vahinkoa myös mielelle. Kroonisen kivun kanssa pitää elää koko ajan ja pidemmän päälle siitä tulee yhä suurempi osa elämää ja pahimmillaan kipu alkaa hallinnoida ja määritellä elämää/arkea rajoittaen kaikkea tekemistä voimakkaasti.

Itse kuvittelin ennen tammikuun kipulääkityksen aloittamista nukkuvani yöni jokseenkin hyvin. Voi miten olin väärässä senkin suhteen. Omasta mielestäni, kun siis nukuin yön hyvin, en saanut kuitenkaan virkistävää ja palauttavaa unta ja se on näkynyt kaikin tavoin elämässäni. Minulla ei siis ole ollut kokemusta hyvin nukutuista öistä ennen tammikuuta, ei koko elämäni aikana ja olin alkuun jokseenkin järkyttynyt havainnostani. Kaikkeen tottuu, myös niihin huonoihin öihin ja päiväsaikaiseen uupumukseen.

Viimeaikoina olen huomannut olevani henkisesti väsynyt kokemaan jatkuvaa kipua, joka iskee oikeastaan saman tien, mikäli vaikuttavan lääkkeen teho pääsee hiipumaan. Toisaalta, olen hyvin onnekas siinä mielessä, etten ole aiemmin elämäni aikana kokenut kivutonta oloa, joten en ole edes osannut unelmoida toisenlaisesta elosta, (en ennen jatkuvan lääkityksen aloitusta) ja nyt joskus huomaan hieman jopa pelkääväni sitä kivuliasta olotilaa, minkä kanssa elin kaikki aiemmat vuoteni.

Kivun kanssa elämistä on vaikea hyväksyä kenenkään kohdalle. Vierestä toisen ihmisen on helppo huudella ja jakaa neuvoja tietämättä, millaista on elää kivuliaan uuvuttavaakin arkea. On helppo sanoa, että ota sitä tai tätä särkylääkettä, vaikkei siitä ole mitään apua, taikka jumppaa ja liiku itsesi kuntoon syyllistäen ja hiljentäen toisen. Ensin olisi tärkeää saada se kivun kokemus hallintaan. On myös helppo erityisesti ammattilaisten toimesta leimata kroonisen kivun kokemus psyykkiseksi vaivaksi, jota se eittämättä on sitäkin pidemmän päälle.

Minullakin on kokemusta edellä mainitusta, eli olen saanut vihjailuja kivun psyykkisestä luonteesta. Vaan, psyykkiseen kipuun ei autakaan kipulääkkeet, ja ammattilaiset ovat hiljenneet puheissaan siinä kohtaa, kun olen kertonut tietyn lääkkeen poistavan kokemani kivut lähes kokonaan, mahdollistaen tällä hetkellä oman fyysisen tekemisen paremmin, kuin pitkiin aikoihin konsanaan. Tuuria olikin matkassa ja olen hyvin kiitollinen säästyttyäni kaikenmaailman turhauttavilta lääkekokeiluilta ja positiivinen vaste oli samantien huomattavissa. Tiedän senkin, ettei yleensä kroonisen kivun hoito ole noin onnekasta ja sopivaa lääkehoitoa joudutaan etsimällä etsimään usein tuloksetta.

On myös totta kivun kroonistuessa, kipusignaalien herkistyminen eli sama määrä kipua tuntuu aiempaa voimakkaammalta. Kivulle harvoin tehdään mitään, tarjotaan ehkäpä keskustelu”apua” ja lääkkeitä, joiden tarkoituksena olisi nostaa kipukynnystä. Näistä keinoista en osaa sanoa sen enempää oman kokemuksen puuttuessa.

On myös hyväksyttävä, että on tiloja, missä kivun kokemus vain yksinkertaisesti kuuluu asiaan, ja sen kanssa olisi vain opittava elämään ja tekemään parhaansa eli sopeutumaan. Sopeutuminen on mahdotonta, mikäli vaatii kehoonsa täydellistä kivuttomuutta. Usein sellainen tila on mahdoton unelma, ja ihmisen tulisi kyetä hyväksymään oma tilanteensa sellaisena, kuin se on kipujensa kanssa. Voin sanoa, että oman tilanteen hyväksyminen helpottaa, vaikkei se niitä kipuja poistakaan.

Vaikka kokee kipua, sen tilan ei tarvitse hallita elämää tarpeettomasti. Voi kysyä itseltään, kuka juuri sinun elämää määrittää ja hallinnoi? Sinä itse vaiko se koettu kipu? Krooniseen kipuun harvoin on olemassa mitään ihmelääkettä, ja silloin on vain hyväksyttävä erilaisten keinojen kokeilu sekä vain kivun lieventyminen hieman tai jonkinverran. Sekin on parempi, kuin ei apua ollenkaan.

Tässä kohdin hyvä itsetuntemus helpottaa eri keinojen etsintää sekä ennakkoluuloton mieli antaa mahdollisuuden. Jos jokin ei sitten auta, sen voi unohtaa tai kokeilla joskus myöhemmin uudelleen. Kipujen lievittämiseen löytyy lukuisia lääkkeettömiäkin tapoja ja nykyisin on oltava itse kovin aktiivinen myös etsiessä omaan elämään helpottavia juttuja.

kiusaaminen

Äitinä oleminen ei ole aina ihan helppoa, varsinkaan jos ja kun lapsia on enemmän kuin se yksi. On kyettävä jakautumaan niin monelle, mielellään vielä tasapuolisesti ja reilusti. Käytännössä se ei taida ihan niin helposti olla toteutettavissa sittenkään.

Lasteni ollessa pieniä, minulla ja lapsilla oli tapana kokoontua viimeistään iltapalapöytään juttelemaan. Keskustelimme yleensä lasten mielistä lähtevistä asioista, niistä mitä kukakin mietti sillä hetkellä, tai mitä oli tapahtunut päiväsaikaan kouluissa, kotona, kaverilla tai mitä tunteita mikäkin asia herätti. Lasten kasvaessa jutustelut siirtyivät yhä myöhempään iltaan ja jossakin vaiheessa minulle tuli tavaksi juoda vielä myöhäinen iltatee isoimpien lasten kanssa. Joko uni ei tullut jollekin, oli vaikeus nukahtaa tai asiat yleensä mietityttivät. Ihan kuin aikuisellakin stressin alkaessa tuntua enemmän.

Joskus kaipaan niitä aikoja, kun istuin lasteni kanssa yhdessä, jutellen keittiön pöydän äärellä niitä näitä ja joskus hieman tiukempaan sävyyn pidin ruokailun päätteeksi perhepalaveria ongelmien ratkomiseksi. Eron jälkeen niitä ongelmia alkoi siunaantua ihan kiitettävästi lastenkin elämään ja niitä sitten yhdessä pyrittiin ratkomaan ja yhdessä etsimään keinoja vaikkapa kahden kodin erilaisiin toimintatapoihin nähden.

Lapsille tuli varmaan hyvin tutuksi minun käyttämäni lauseet, joita melkein mantrana toistin. ”Minun kodissa on tällaiset säännöt ja tavat toimia eli aivan samat kuin aina ennenkin, ja isän kodissa on sitten isän tavat ja säännöt, joista keskustelette isänne kanssa.” Kävimme myös paljon keskustelua siitä, mikä on oikein/väärin,taikka mikä on normaalia/epänormaalia perheessä ja elämässä yleensä.

Kahden kodin elämä muodostui lapsille kovin ristiriitaiseksi tavaksi elää ja minun tehtäväksi jäi tämän ristiriidan lieventäminen omilla viikoillani sekä lasten tukeminen ja kannustaminen myös isäviikkoihin. Ero oli jo itsessään likainen ja riitaisa tilanne vanhempien välillä jatkui vielä vuosia eron jälkeenkin. Pidin kuitenkin kiinni lasten oikeudesta molempiin vanhempiinsa, tasapuolisesti.

Tein kaikkeni tukeakseni lasteni suhdetta toiseen vanhempaansa. Lasten oikeus tutustua ja löytää se omanlainen suhteensa eron jälkeen molempiin vanhempiinsa. Tein kaiken voitavani tukiessani lapsia tapaamisiin isänsä kanssa ja vuoroviikoin se mahdollistui kaikkein parhaiten. Lapset ennenkaikkea saivat näin tutustua isäänsä, isän omalla tavalla ja ehdoilla.

Muistan, kuinka pahimmillaan uhkasin soittavani poliisien tulevan hakemaan lapsia isälleen, jos eivät vapaaehtoisesti suostu menemään isäviikoilleen. Kuulostaa kamalalta ja sitä se olikin pahimmillaan. Äitiviikoilla ratkoimme myös isäviikkojen ongelmia lasten kanssa yhdessä puhuen, puolustin isää ja hänen toimiaan joskus valehdellenkin. Maalasin ja väritin isästä koko ajan positiivista kuvaa, sitä kuinka hänelle pitää antaa mahdollisuus ja kukaan ei ole täydellinen, ei edes vanhemmat. Samalla painotin, mikä on oikeinoikein ja mikä on väärinväärin, jotta lapset osaisivat itse ainakin toimia oikein. Pyysin jokaisen äitiviikon lopulla lapsia olemaan kilttejä ja ymmärtäväisiä isälleen.

Minun tueksi tässä epäkiitollisessa ja melko epätoivoisessakin tehtävässä jäi kontakti perheneuvolaan, jossa tunnistettiin perheemme hankala eron jälkeinen tilanne. Minulle tuki tuli tarpeen, jotta tiesin toimivani lasten kannalta oikein, erityisesti pienimpiä ajatellen ja niin, ettei heidän normaali kehitys ja kasvu vaarannu tarpeettomasti.

Lapset sopeutuivat kahden kodin elämään ristiriidoista huolimatta ja tilanteeseen nähden hyvin ja viimeisten vuosien aikana olen itsekin päässyt elämään jo melkein normaalisti omaakin elämääni, ilman jatkuvaa huolta lasten elämästä.

Keskustelu erään lapseni kanssa kirvoitti tämän tekstin kirjoittamiseen ja asioiden ajatteluun näin vuosien jälkeen. Keskustelun edetessä mieleeni hiipi ajatus, kuinka paljon nuorimmainenkin lapseni on kypsynyt ja elämä on häntäkin jo koulinut sen verran, että kykenee toimimaan oikein sekä arvioimaan sitä, mikä on oikein/väärin. Ihmeissäni kuulin kertomuksen välitunnilla tapahtuneesta ja hän oli itsekin vihainen opettajan välinpitämättömyydestä kiusaamistilanteessa, eikä hän voinut ymmärtää aikuisen kyvyttömyyttä toimia niinkuin pitäisi. Tämä koulun aikuinen jätti siis itkevän pienen alakoululaisen selviämään kiusatuksi tulemisen jälkeen yksin, omineen ja vaikka hänelle ilmoitettiin tapahtuneesta, hän käski kaikkien poistua hänen luotaan ”menkäähän matkoihinne nyt”. Siinä meni oman lapseni luottamus koulun aikuiseen, sekä varmasti myös sen pienen kiusatun lapsen luottamus ylipäänsä aikuisiin koulumaailmassa ja seurauksia voi jokainen miettiä muutaman vuoden päästä. Näin kylvetään se pieni vihan/epätoivon siemen kiusattujen sydämeen ja se kasvaa jokainen kerta, kun kiusaaminen ja nöyryytys osuu omalle kohdalle. Kiusaaja jatkoi elämäänsä, ehkä ymmärtämättä itse, että toimi väärin kiusatessaan ikätoveriaan.

Lapseni uskalsi puuttua kiusaamiseen, puolustaa pienempäänsä. Tilanne taisi olla hänelle tuttu omasta alakouluajastaan, jolloin häntä on joku isompi puolustanut ja asiat on ratkottu perinpohjin osapuolten välillä aikuisten avulla? Odottiko lapseni, että oikeus toteutuu myös tällä kertaa? Sai pettyä tällä kertaa pahoin itsekin ja hänenkin luottamus tähän kyseiseen aikuiseen katkesi juuri sillä hetkellä, kun opettaja torjui avunpyynnön.

Milloin meillä hyvinvointiyhteiskunnassa on viidakon lait alkaneet toimimaan? Milloin vastuullisella aikuisella on lupa sulkea silmänsä nähdessään kiusaamista? Eikö tähän aikaan vuodesta enää jakseta alkaa puuttua kiusaamiseen, kun lukuvuotta on niin vähän jäljellä? Kun numerot on jo koneella ja valmiina tulostettaviksi päätöspäivänä? Onko lapsilla turvallisuus ja oikeus oikeudenmukaiseen kohteluun toteutunut? Lapsillakin on oikeuksia, joita kukaan aikuinen ei saisi omalla välinpitämättömyydellään mitätöidä.

Kesäloman alku saattaa monissa perheissä olla helpotus. Jokapäiväinen pelko kiusatuksi ja nöyryytetyksi tulemisesta väistyy edes hetkeksi, alkaakseen taas syksyllä uudelleen. Useinkaan lapsi ei kerro vanhemmilleen koko totuutta ollessaan kiusaaja tai kiusattu. Itselle oli aikuistumisen kynnyksellä suuri järkytys, pettymys ainakin sen suhteen, etten millään halunnut ymmärtää ja uskoa työyhteisöjen ihmisten jatkavan ihan sitä samaa käytöstä, kuin peruskouluaikanakin. Olen kokenut, ettei kiusaaminen lopu aikuistumiseen, vaan sama kiusaa tai tule kiusatuksi mentaliteetti on jatkunut riippumatta ihmisen iästä. Hankalasti muotoiltu ajatus, myönnän.

Persoonia on kyllä monenlaisia ja jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on sisimmässään. Entisaikaan on ollut helpompi ehkä elää, koska julkiseen kanssakäymiseen liittyi tiukat normit ja muodollisuudet, jotka takasivat jokaiselle kasvojen säilyttämisen sekä tiedon, miten ja milloin asioita ylipäänsä hoidettiin. Hyvät tavat ja etiketti helpottivat ihmisten välistä kanssakäymistä. Asiat hoidettiin tahdikkaasti, ymmärrettiin ihminen inhimillisenä olentona, joka otti oppia erehdyksistään.

Nykyisin kanssakäyminen on rajatonta, sanotaan mitä sylki suuhun tuo ja pienillekin jo opetetaan olemaan välittämättä ikävistä puheista. Pahimmillaan kiusaamisen uhri syyllistetään ja näin oikeutetaan muiden kiusanteko. Monilla aikuisilla on valitettavasti itselläänkin kadoksissa se, mikä on oikein ja mikä väärin.

Lapseni kertoi minulle oman epäilynsä kiusaajan motiiveista kertoessaan tapahtunutta välitunnilla. Hän arveli kiusaajan puheiden, huuteluiden ja käytöksen perusteella netin irvokasta maailmaa syyksi, ja että lapsi on viettänyt ihan liikaa aikaa netissä sekä ottanut sieltä mallia ja sen kuulemma näkee/kuulee puheista ja olemuksesta. Kysyin, kiusaako se tyyppi aina samaa ihmistä? Ei, vaan kiusaamisen kohteet vaihtelevat. Eli, mitä voin itse päätellä asiasta? Kiusaajalla on todellakin itsellään ongelma, jokin mikä pakottaa etsimään uhreista syyn kiusaamiseen. Ulkoistamaan oman näkymättömän/tiedostamattoman ongelmansa kenties?

Onko syynä kiusaajan oma kateus muita kohtaan? Vaiko pelko, paha olo sisimmässä? Halu olla kova, katu-uskottava jo ihan pienestä? Vaiko ymmärtämättömyys siitä, millaiselta se kiusaamisen kohteena oleminen tuntuu? Onko kiusaajalla tarve näyttää muille, kuinka kiusaaja on vahvempi ja parempi kuin muut? Tunteeko kiusaaja olevansa jotenkin muiden yläpuolella? Kiusaaja ei ole sisäistänyt oikean ja väärän eroa ehkäpä ja etsii kokemuksen kautta rajoja itselleen? Mitä saa tehdä ja mitä ei?

Kaikenlaisia persoonia tarvitaan yhteiskunnassa, ja oikealla ohjauksella kiusaajakin voi päästä mahdollisesta ylemmyydentunnostaan vähemmälle ja tuumasinkin lapselleni, miten tästäkin kiusaajasta voi tulla aikuisena ihan hyvä johtaja johonkin tehtävään, yritykseen jne. Kukaan ei tiettävästi synny pahana ihmisenä, vaan aina siihen pahuuteen liittyy jokin ulkoinen tekijä, joka saa aikaan ihmisessä välinpitämättömyyttä muita kohtaan?