Ulkona näyttää olevan reilu viisi astetta lämmintä, aamu valkenee aina vaan myöhäisemmin ja kohta alkaa se ajanjakso vuodesta, kun voi miettiä, milloin aurinko viimeksi pilkistikään pilvenrakosesta.
Viime päivinä olen kokenut positiivisten tunteiden vuoristoradan ja olen saanut jälleen todistaa sitä, kun asioilla on tapansa järjestyä parhain päin.
Epävarmuus tulevasta hellittää ja tämä on itselleni kovin merkittävä asia. Työeläkelaitos antoi positiivisen hyväksynnän tulevaan suunniteltuun ammatinvaihdokseen ja ensivuoden puolella pääsen aloittamaan opintoni.
Jännittävää ja tuleva alani näyttäytyy persoonaa tukevana sekä kohdentuu yhteen mieliharrastuksistani. Siitä joskus toiste sitten.
Toivoa sopii edelleen lisääntyvää hyvinvointia elämän kaikilla osa-alueilla!
Yksi suuri ilonaiheeni menneellä viikolla oli, kun tapasin uudenvanhan sukulaisen isän puolelta. Jutustelua riitti useammalle tunnille, ja oli hienoa saada tietää juuristaan taas hieman enemmän.
Lapsuudessa ja vielä aikuisenakin ehdin hyväksyä ajatuksen, etten koskaan tulisi tuntemaan isän puoleisia sukulaisia.
Toisin kuitenkin kävi, ja olen monesti miettinyt, oliko jollakin sattuman tapaisella osansa löytäessämme lapsuudessani katkenneen yhteyden uudelleen?
Juurettomuus ja sen kokeminen aiheuttavat elämän varrella paljon erinäisiä tunteita, arvailuja ja pohtimista, sekä identiteetistä osa jää muodostumatta väkisinkin.
Tunne, että kuuluu johonkin, korostuu iän tuomien vuosien mukana ja mikäli laillani on joutunut kokemaan elämän ilman sukulaisten läsnäoloa, sitä tuntee olevansa melkoisen yksin tässä maailmassa.
Omien lasten kysymykset heidän aikuistuessa ja kiinnostuessa omista juuristaan aiheuttivat melkoista hämmennystä, kun en oikein kyennyt vastailemaan heidän esittämiinsä kysymyksiin; ihan alkaen jo perusasioista, kuka kukin oli, mistä päin jne. Äidiltäni kysyessä sukulaisuuksista, vastaus oli, ettei hän tiedä, ei muista ja vastakysymys ”Miksi sinä aina kyselet tuollaisia”. Isäni kuoli minun ollessa vielä lapsi, joten sinnekään suuntaan en ole päässyt kysymyksiä esittämään.
Lapsuudessa tietämättömyys edes omista isovanhemmista aiheutti kovasti häpeää yrittäessäni vastailla toverien kiusallisiin kysymyksiin. Kavereilla oli vähintäänkin ne mummolat, joissa viettivät aikaa ja isovanhemmat osallistuivat synttäreille ja olivat muutoin jollain lailla elämässä mukana.
Kuolemalle ei tietenkään mitään voi, ja omien isovanhempien kohdalla näin kävi jo ennen syntymääni ja siteet isän puolen sukuun katkesivat vanhempien erotessa, jolloin muistan nähneeni isänikin viimeisen kerran ennen kuolemaansa.
Olen kuitenkin kovin kiitollinen, iloinen menneellä viikolla tapahtuneesta yllättävästä tapaamisesta, minulle se merkitsi paljon ja odotan jo kovasti uutta näkemistä.
Asioilla on tapansa järjestyä, sen olen saanut todistaa niin monesti elämäni aikana. Joskus aikanaan päätin luottaa tuohon lauseeseen, ja se on kohdallani ollut kuin ihme. Erityisesti silloin, kun tuntuu, ettei jollekin asialle ole mitään tehtävissä, ja on vain annettava asioiden mennä omalla painollaan.
Syksyn edetessä kohti pimeää talven aikaa, on meilläkin alettu etsiä villasukkia jalkaan, kynttilöitä mieltä lämmittämään ja suoratoiston kautta löytyi sateisiin iltoihin vanha mielenkiintoinen sarja, joka ennen tuli tvstä kerran viikossa ja on hassua, että nyt voi katsoa, vaikka koko sarjan putkeen, jos aikaa olisi sellaiseen.
Katselin vanhoja valokuvia, niitä on kertynyt melkoisen pitkältä ajalta ja saatoin todeta, miten yksi sivu elämää on jälleen käännetty. Mennyt on mennyt, elämä on tässä hetkessä ja jalkaa on aseteltu oven väliin jo mukavasti tulevaisuutta ajatellen.
Oli aika, kun en nähnyt millaiseksi elämä voisi tulevaisuudessa muodostua. Tuolloin kykenin elämään vain hetkessä kerrallaan. Ei ollut mennyttä, ei tulevaa. En kyennyt ajattelemaan edes seuraavaa päivää, saati aamulla iltaa. Olin jatkuvasti liian kuormittunut, ja koko ajan elämässä tuntui tapahtuvan jotakin.
Lapsuudessa, nuoruudessa ja vielä pitkän matkan aikuisenakin toteutin selkärankaan iskostunutta tapaa miellyttää läheisiä olemalla rakkauden arvoinen tekojeni kautta. Lapsena olin hyvä lapsi vain silloin, kun ansaitsin välittämistä ,tekemällä toisen hyväksi jotakin. Muulloin en ollut minkään arvoinen, en ansainnut edes huomiota. Mutta, kun tarvittiin palvelijaa, olin olemassa.
Lapsena sitä yrittää välttää kokemasta ikäviä asioita, lapsen mieli on kovin jännä siinä mielessä, että lapsi kuvittelee olevansa syyllinen kaikkeen pahaan ympäristössään. Lapsi kuvittelee olevansa syypää esimerkiksi vanhempiensa pahaan oloon ja yrittää siten lapsen tavoin kantaa vastuun asiasta, vaikkei vastuu ja toisen pahan olon lievittäminen kuulukaan lapselle.
Moni aikuinen saa kamppailla lapsuutensa kanssa; joskus ihan niin paljon, ettei eteenpäin pääse muistoissaan. Lapsuus ikäänkuin nousee aina pinnalle ja sieltä ei kykene ammentamaan mitään hyvää muistoa, joka kantaisi eteenpäin. Katkeruus ja suru tipauttavat aina mielen takaisin lapsuuteen, jota muistellaan yhä uudelleen ja uudelleen pääsemättä eteenpäin. Mielessä ja tunteissa on aina vastassa se pieni lapsi, joka puhuu omaa tarinaansa.
On pelottavaa kuunnella tällaisen ihmisen avautumista. Jokin sana, jokin normaalilta tuntuva lause saattaa laukaista ihmisessä sen lapsiosan, joka alkaakin puhua ikävällä äänensävyllä lapsuudensa tunteita, ehkä kokemuksiaan ja kuulijasta tuntuu, ettei toinen ole päässyt eteenpäin, ei ole käsitellyt millään tasolla niitä. Ihan, kuin tuo toinen ei ymmärtäisi, että pitää päästää irti, olla itse itselleen se aikuinen, jota olisi lapsuudessa tarvinnut?
Onko pahassa olossa eläminen viimekädessä sitten ihmisen oma valinta? On hyvin raskasta elää piilossa olevan masennuksen kanssa, tiedän sen omasta kokemuksesta. Mutta, niinkauan kuin arki sujuu päällisin puolin ja elämä sen myötä, ei kai ole ongelmaakaan? Ihminen on hyvin usein sokea omille asioilleen, ja onkin vaikea myöntää mitään, mitä ei koe olevan olemassa.
Ihmettelen sitä, miksi joku ihminen haluaa velloa vuosikymmeniä ikävässä olotilassaan, hän kaivautuu aina vaan yhä uudelleen niihin ikäviin muistoihin, kuin kiusaten itse itseään niillä. Nykyhetkeen keskittyminen ja hyvien asioiden näkeminen elämässä yleensä tuottaa vaikeuksia, ikäänkuin ihminen itse tuomitsisi itsensä jatkuvaan kärsimykseen menneisyytensä varjolla? Avun ja sen hakemisen kehoitukset ihminen tyrmää, hän ei ikäänkuin edes halua päästää irti asioista, joista pitää kiinni vuosikymmenestä toiseen.
Onni, onnellisuus ei tule sormia napsauttamalla. Se ei tule materiasta, ei ulkoapäin. Kukaan toinen ihminen ei voi antaa onnellisuutta toiselle, vaan se kokemus tulee sisimmästä. Kukaan toinen ei ole myöskään vastuussa toisen tunteista, toisen kokemuksista ja niin edelleen.
Elämässä on aina jotakin hyvää, positiivista ja jos ei ole, niin sitten on omalla vastuulla huolehtia siitä, että löytää sellaisia asioita, jotka auttavat kantamaan vaikeiden hetkien ylitse, arjessa ja niin poispäin. Hyvät asiat elämässä ovat juuri niitä, jotka luovat tuttuutta, turvallisuutta, jatkuvuuden tunnetta ja ennenkaikkea oman elämän hallinnan tunnetta asioissa, joihin itse pystyy vaikuttamaan, kuten esimerkiksi turvalliset rutiinit.
Traumatisoitunut ihminen tarvitsee elämäänsä tunteen turvallisuudesta ja juuri ne arjen ”tylsät” itse luodut rutiinit luovat jatkuvuutta ja turvaa eloon. Haavoittunut mieli saa aikaa toipua, kun toimivien rutiinien avulla ei tarvitse kuormittaa itseään liiaksi ja aikaa saattaa jäädä oman hyvinvoinnin pohtimiseen? Mitä hyvinvointi tarkoittaa omalle kohdalle? Millaisista asioista voisi lähteä kokeilemaan hyvinvoinnin saavuttamista?
Hyvinvointi on kuin omenapiiras. Omenapiiras ei valmistu itsekseen, vain toivomalla tai se ei tule pöytään vain toivomalla sitä kahvipöytään. Samoin on laita oman hyvinvoinnin kanssa. Hyvinvointi ei tule itsekseen, vain toivomalla sen saapumista.
Kuten omenapiirakkaan, niin omaan hyvinvointiin on ensin tehtävä ne tietyt asiat, jotta tulevassa saisi nautiskella valmiista, herkullisesta piiraastaan. Piiraaseen on ensin kasattava ainekset, hankittava ne jotenkin. Sitten on oltava myös välineet niin hankintaan kuin itse piiraan valmistukseenkin. On oltava jonkinlainen resepti, sekä hieman näkemystä, miten toimitaan reseptin eri vaiheissa ja vaikkei kokemusta olisi, niin ylipäänsä leipomisen taidon voi opetella monin eri tavoin.
Samoin on oman hyvinvoinnin kanssa. Ensin pitää kasata elämään niitä hyvinvoinnin aineksia, on löydettävä se resepti, joka toimii itsellä ja vielä opeteltava käyttämään sitä reseptiä yleensä erehdyksen ja kantapään kautta ottaen oppia omista virheistä. Hyvinvointia myös voi opetella erilaisin keinoin, jos ei ole ennen asiaan törmännyt.
Ja niin piiraan kanssa, kuin hyvinvoinninkin kanssa lopputulos voi olla herkullinen ja onnistunut, taikka sitten jokin meni pieleen ja lopputulos epäonnistui. Ja hei, sehän ei maailmaa kaada, vaan aina voi tehdä uudelleen, yrittää uudelleen, kunnes onnistuu. Ja piiraan kanssa epäonnistuessaan, ihminen yleensä miettii, mikä meni pieleen ja missä kohdin? Samoin voi tehdä oman hyvinvoinnin kanssa ja ottaa oppia aiemmista kokemuksistaan.
Aikuisella on aina vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Aikuinen ei voi olettaa muiden ihmisten korjaavan ja hoitavan omia haavoitettuja osia itsessään, vaan se on jokaisen oma tehtävä; ottaa vastuu kaikesta itseen liittyvästä ja huolehtia itse itsestä toimien hyvinvoinnin parhaaksi.
Tänään on ensimmäinen oikeasti hämärä aamu, joka todentaa syksyn alkaneen ihan kunnolla. Voi, miten jälleen nautinkaan tunnelmasta. Silmät lepäävät hämärän hyssyssä, ulkona on hiljaista ja edes linnut eivät laula puiden siimeksessä.
Kohta sataa vettä, huomaan, kun pilvimassat tuntuvat laskeutuvan raskaina kohti maan pintaa. Avoimesta ikkunasta puskee viileän raikas ilmavirta ja mietin, pitäisiköhän sulkea se? Ei vielä, vaikka hieman palelen.
Herätessäni oli pitkästä aikaa aistini herkillä ja jouduin pyytämään, ettei toinen kolistelisi tai aiheuttaisi mitään muitakaan ylimääräisiä ääniä. Korviini tuntui sattuvan ihan kaikki, ja vaarana olisi sietokyvyn ylitys ja sitä seuraava hermostuminen.
Sytytin ikkunalaudalle syksyn ensimmäisen tuikkusen. Liekki lepatti vetoisella tavallaan avoimen ikkunan alla ja pohdin mielessäni loppuvuotta. Vakuutusyhtiö näytti vihreää valoa suunnitelmalleni, samoin teki lääkäri, joka arvioi toimintakykyäni mahdollisen tulevan työn kannalta. Siitä lisää sitten joskus myöhemmin.
Ikkunanpesu-urakkani jäi toukokuussa helteisiin, jotka eivät sitten loppuneetkaan ihan heti ja nyt taitaa tulla kiire ennen pakkasia saada lopuilta ikkunapinnoilta vuosien harmaus pois. Jäljelle jäi vain kahdet ikkunat, ja niihin keräilen nyt motivaatiota, saada urakka päätökseen. Tai ”motivaatiota”, keräilen voimia kyseiseen työhön.
21.syyskuuta, lauantai
Viime viikko sujui pikkumiehen kanssa hänen ollessaan meillä jälleen hoidossa useampana päivänä. Muistan hyvin omalta kohdalta, miten kamalan hankalaa oli ilmoittaa viikon varoajalla kaikkien lasteni hoitopäivät vuoropäiväkotiin. Onneksi nykyisin tämä ilmoittaminen onnistuu verkossa, mikäli vain ohjelmisto ei ole kaatunut. Nyt oli ja vuorojen varaaminen ei onnistunut ja niinpä mummo jouti apuun jälleen.
Pikkumiehen kanssa on nykyisin jo kovin helppoa hänen omatoimisuuden lisääntyessä. Toki mielellään hän passuuttaisi, jos siihen antaisi mahdollisuuden ja mummona mielelläni tuen kuitenkin jo opittua osaamista ja joudun aika-ajoin vaatimaan omatoimista tekemistä perusasioissa. Ihan aina en siis ole pikkumiehen mieleen ja joudun olemaan melko tiukkakin hänelle vaatiessani omatoimista suoriutumista.
Meille kahdelle on kuitenkin syntynyt hieno yhteisymmärrys ja hoitopäivät sujuvat totuttuun tapaan rutiinien ympärille. Aikaisin aamusta hetki leikkiä, tai ruutu-aikaa pikkukakkosen tai muumien muodossa. Sitten aamiainen, jonka jälkeen ulkoilemme koiran kanssa vajaan kaksi tuntia. Sisälle syömään ja siitä unille sitten.
Pikkumies yleensä varmistelee, että saahan nukkua sitten pitkään ja minä aina sanon, että nukkuu niin kauan, kuin jaksaa. Toisin on päivähoidossa, hän joutuu yleensä kesken unien nousemaan väsyneenä ylös. Huomaan, kuinka hän on monessa luonteen ominaisuuksista tullut minuun ja joskus se ihan huvittaa, kuinka voikin olla niin samankaltainen pieni ihminen?
Samankaltaisuus aiheuttaa minussa ymmärryksen toista kohtaan ja moni pikkuinen pulma arjessa onkin ratkennut juuri sillä, että tiedän kuinka toimia pikkumiehen kanssa. Olkoon nyt esimerkkinä vaikka keittoruuat. Sellaisenaan keittoruoka kaikkine paloineen on ikävää lusikoitavaa, mutta kun jaksaa pieniä ja pilkkoa melkein muussaten tarjotun annoksen, keitto muuttukin syötäväksi. Ruuan rakenteella on väliä enemmän kuin moni arvaakaan.
Niin, päikkäreiden aikaan torkun itsekin ja kun alkaa olla aika heräillä, menen keittiöön kolistelemaan ja puuhailemaan jotakin. Yleensä jonkin ajan perästä kuuluu ”mummooooo” hiljaisella äänellä ja tästä kuluu noin puoli tuntia kunnon heräämiseen ja välipalapöytään pääsemiseen. Välipalan jälkeen onkin aikaa hetki leikkiä, ja alkaa se kysyminen, koska äiti tulee hakemaan? Siinä kohden onkin mukava sanoa, että ihan kohta. Hyvällä säällä olemme pukeutuneet ulos ja odotelleet äitiä ulkoillen.
Monesti lapsen levottomuus iltaa kohden on silkkaa yliväsymystä. Itse en usko pätkääkään siihen, että päiväunet vaikuttaisivat lapsen iltanukahtamiseen. Ongelma on pikemmin siinä, kun liian väsynyt lapsi ei yksinkertaisesti kykene rauhoittumaan ja nukahtamaaan pitkän ja rasittavan päivän päätteeksi. Alle kouluikäisen unen tarve vuorokaudessa kuitenkin on vielä sen kaksitoista tuntia, aikuisen kahdeksan. Ja lapsi kärsii vajaista unenpuutteen sävyttämistä vuorokausista, ihan samoin kuin aikuinenkin. Yliväsynyt lapsi ei kykene nukahtamaan ja illat voivat levottomia juuri sen vuoksi.
Vanhemmat yleensä tahtoisivat rajoittaa lapsen unta päivähoidossa, perustellen asiaa juurikin tuolla iltahulinalla taikka valvomisella myöhään. Tiedossa on kuitenkin, että lapsi kasvaa ja kehittyy juuri unen ja nukkumisen aikana, aivot tekevät töitään silloin. En tiedä, painotetaanko missään ihmislapsen unen tarvetta eri ikä-kausina riittävästi? Väsynyt lapsi on villi, levoton ja ei kykene nukahtamaan. Ei toisinpäin, vaikka vanhemmat yhdistävätkin päivähoidossa nukutut päiväunet iltojensa vaikeuksiin ja vertaavat kotona vietettyjä päiviä ilman päikkäreitä iltojen helpompaan sujuvuuteen.
Moni perhe ei kuitenkaan ymmärrä, miten raskas lapsen päivä on esimerkiksi päivähoidossa. Lapsen elämä on päivähoidossa säädelty kellonaikojen ja jatkuvien siirtymien muodossa tapahtuvana toimintana. Päivähoidossa on läsnä kaikkine tunteineen ne muutkin lapset, joista lähtee kaikenlaisia ääniä;puheesta kiukkuun ja kaikkea siltä väliltä. Samoin siellä on erilaiset aikuiset tasoittamassa lasten elämää ja yrittävät pitää lapset jokseenkin kunnossa päivän ajan. En puhu hoitamisesta, enkä kasvattamisesta, kun siihen ei ole enää resursseja, ei aikaa eikä mahdollisuutta. Se, että lapsi selviää päivästään ehjin nahoin, on suoranainen ihme ja hattua nostan parhaansa tekeville aikuisille kaikkien lakipykälien ja vanhempien tahtojen viidakossa. Lapset kyllä osaavat, jos kotona on vaadittu tietyt asiat, mutta….
Kuitenkin, lapsen päivä hoidossa on raskas. Ikävä kotiin, pukemiset, riisumiset, vessatukset, ja täyttävät päivän, kuten myös eri tilanteissa odottelut ja leikit joutuu toistuvasti keskeyttämään, jos niitä edes ehtii aloittaa, kun jo pitää siirtyä seuraavaan vaiheeseen, joko ulos/sisälle/nukkumaan/pukemaan/syömään. Lasta helposti jännittää ja ihan pienikin voi kärsiä vaikkapa yksityisyyden puutteesta hoitaessaan henkilökohtaisia tarpeitaan. Päivähoidossa ei yksityisyydelle ole tilaa, kun useampi lapsi viettää aikaansa esimerkiksi potalla, odottaen että vaipat saadaan vaihdettua toisille. Nukkumaan mennessä on riisuuduttava, ja sekin tapahtuu samassa tilassa kuin ulos mennessä. Monesti lapset eivät uskalla sanoa toiveistaan ja tarpeistaan ja jos sanovat, sitä ei huomioida resurssien puutteesta taikka sitten huomion kuitataan turhana huomion hakemisena.
Päivähoito on vuosien saatossa lapsen näkökulmasta muuttunut aina vain raskaammaksi. Jo pelkkä aistien kuormitus, sekä yleinen hälinä kuormittavat pientä. Harvassa on ne aikuiset, jotka eivät reagoi mitenkään, vaikkapa satapäiseen kokousväkeen pienessä tilassa? Ihminen iästä riippumatta kuormittuu ja väsyy ollessaan ympäristön hälyssä pitkään, useita päiviä putkeen jne.
Niin, onhan aikuisenkin ihmisen vaikea rauhoittua hälyisen päivän jälkeen ja kierrokset nousevat iltaa kohden, kun pitäisi unille käydä? Aikuinen saattaa napsia unilääkettä helpottaakseen tilaansa, lapset juoksevat ja temuavat huoneissaan. Aikuinenkin tekee samaa, mutta hieman jalostuneemmin.
Itselläni on omakohtaiset kokemukset tästä lasten univajeesta, mutta myös siitä, kun lapset saavat riittävästi vuorokaudessa unta. Ensimmäisten lasten kohdalla kuvittelin itsekin, että hoidossa nukuttu uni oli syypää lasten iltavilliin, vaikka kyse olikin vain univajeesta. En muista tarkkaan, miten itse ymmärsin asian, mutta riittävästä unen määrästä vuorokaudessa tuli minulle tärkeä asia ja lasten iltavilli jäi pois kokonaan sen jälkeen, kun vuorokauteen tuli lisää unta ja unen tarpeeseen kiinnitin tietoisesti huomioni.
Kouluikäinenkin tarvitsee vielä sen kymmenen tuntia vuorokaudessa unta. Ja unen puute näkyy ensimmäisenä levottomuutena, sekä vaikeutuneena kykynä nukahtaa, kehon ja mielen käydessä ylikierroksilla. Stimulaatiota lisää vielä ne laitteet, joita käytetään eli kaikenlaiset pelit, puhelimet, tabletit, tv jne. Toki joissain tilanteissa pieni musiikki taustalla saattaa helpottaa uneen siirtymistä ja rauhoittumista ylipäätään, vaan se on sitten jo toinen juttu. Yksinkertaisimmillaan lapsen illat tulisi ihan vain rauhoittaa kotiin, tuttujen rutiinien pariin rauhoittuen jokainen kiireisestä päivästä?
26. syyskuuta 2024
Kun asiat alkavat järjestymään, ne menevätkin paikoilleen hujauksessa. Aloitan vielä tämän vuoden puolella kevyet työt soveltuvuustyökokeilulla ja jatkan siitä opintoihin täysin uudelle alalle, mikäli soveltuvuudessani/terveydentilassani ei ilmene estettä alalle. Ihan huippua ja olen tätä tietoa nyt makustellut itsekseni ja läheisteni kera jonkin aikaa. Olen hyvin iloinen asioiden järjestymisestä, sillä epätietoisuus tulevasta on tosiaankin kalvanut sisintäni melkoisesti. Nyt täytyy vain pitää peukkuja pystyssä, että terveydentilani säilyy tai peräti kuntoutuu vielä paremmaksi. Uusi ala on kaikessa kiinnostavuudessaan ollut osa elämääni oikeastaan aina, ja en ole oikein koskaan ajatellut asiaa niin, että siitä voisi muuksi kuin harrastukseksi, vaan nyt intohimoni muuttuu myös työksi. Se, mikä se on, jää vielä toistaiseksi pimentoon.
Olen käytännön elämässäni huomannut, miten kateus vie kalatkin vedestä ja tätä tulevaa työtä en nyt samasta syystä halua vielä paljastaa. Olen ihan tarpeeksi elämäni aikana kuunnellut mitätöintiä, lyttyynlyömistä omien haaveideni ja toiveideni ja elämäni suhteen niiltä, joiden oletin aikanaan olevan tuki ja turva niin hyvässä, kuin pahassakin. Enää en jaksa, en halua kuunnella sellaisia seläntakana puhuttuja juttuja, ja iloitsen niiden kanssa, jotka siihen kykenevät kanssani.
Ikävin esimerkki nyt muistuu mieleen joutuessani päivystykseen sydämen vuoksi, kun kuulin arvostelua itsestäni, kuinka tilanne oli vain niitä minun metkujani ja kotkotuksiani ja pilasin kuulemma monen juhlan sinä iltana. Loppujen lopuksi palasin kotiin avosydänleikattuna reilun kanhden viikon päästä. Että, sellaisia minun metkuja.
Joten, saan nyt tässä ja nyt olla iloinen, onnellinen asioiden järjestymisestä parhain päin. Jotenkin sen vain tietää siinä kohdin, kun oikea aika ja paikka jne. osuu kohdilleen ja itse tartuin hetimiten kiinni mahdollisuuteen ja päätin tosiaan, etten kerro asioista enää, en ennenkuin ne ovat varmaa. Tunne oli kuitenkin hyvin vahva, että tämä on se minun juttuni, minun uusi alani ja kykenin myös kuvittelemaan itseni kyseiseen työhön.
Ehkä joku tunnistaa omalle kohdalle tilanteen, missä on iloinnut tavallaan liian aikaisin ja sitten onkin tapahtunut jotakin, mikä on perunut suunnitelmat totaalisesti itsestä riippumattomista syistä? Omalle kohdalle niin on käynyt joskus. Useimmiten olen sitten itse alkanut epäroidä, ja vetää suunnitelmia takaisinpäin uskoessani muiden puheita ja jopa alkanut häpeämään omia suunnitelmia kuunnellessani muita. Ei ehkä olisi pitänyt? Mutta, mitäpä nuorempi minä olisi muuta voinut kuin luottaa toisiin, heihin jotka tiesivät paremmin?
Ettei nyt vallan synkistelyksi mene kirjoittelut, niin arki rullaa edelleen omalla painollaan. Huomioni kiinnittyy jälleen vaihtuvaan vuodenaikaan, väreihin, tuoksuihin ja lähenevään pimeään aikaan. Mieli on kovin toiveikas tällä hetkellä ja jälleen on syksy, kun muutoksia saapuu elämääni.
Selkäparkani on kuntoutunut nyt niin hyvin, että kykenin jopa uimaan normaalisti käydessämme hallissa polskuttelemassa. Viime kerrasta on jo aikaa; jo ihan siitä syystä, etten kyennyt uimaan muutoin, kuin pysty-asennossa ja sekin koski valtavasti. Aikaa, aikaa ja aikaa parantumiselle.
Kärsivällisyyttä ja kivun sietoa on koeteltu monesti edellisten kahden vuoden aikana, ja koen juuri nyt suoranaisena ihmeenä tämän tilanteen, tässä ja nyt. Selkä ei tule koskaan olemaan kunnossa, ja toistaiseksi hoitolinja on konservatiivinen. Olen hyväksynyt kivun osaksi elämääni ja käytössäni on toimiva kipulääke sekä tukivyö pahimpien jaksojen ajaksi. Olen myös oppinut kantapään kautta, mitkä omat toimet aiheuttavat selän kipujen pahentumisen ja mikä vastaavasti hieman helpottaa, kuten tukivyön käyttö. Saunomisen poisjättäminen helpotti tulehdukselliseen kipuun ja kaikenlaiset nostamiset ja kumartelun välttäminen ovat tuoneet helpotusta mekaaniseen kipuun.
Katson ulos keittiön ikkunasta, aurinko laskee puiden siimekseen ja oloni on levollinen, kiitollinen. Asioilla on tapansa järjestyä, yleensä parhain päin. Viimeiset auringonsäteet värjäävät puiden oksiston sateen jälkeen kimalteleviksi pisaroiksi, kuin helmiä olisi satanut. Ilta saapuu hämärän hyssynä aina vain aikaisemmin, kohta pääsen sytyttämään ulos lyhdyt ja sisälle pikkuvalot. Kauempana ikkunasta näkyy tummien pilvien uhkaava nouseminen, pitää ehtiä ulos ennen sadetta.
Aikanaan syyskuussa oli yhtä lämmintä kuin nyt, ja muistelen miten lähdin hellemekko päällä synnyttämään esikoista. Sairaala oli lähellä, aikaan ennen näitä kaikkia säästöjä, sairaaloiden alasajoja ja sinne ajoi paikasta kuin paikasta muutamassa minuutissa, kauimmillaankin puolisen tuntia. Nykyisin on toisin, ja matkat ovat muuttuneet tunneiksi pahimmillaan. Meiltäkin synnyttäjien matka on vähimmillään tunnin kestoinen nykyisin ja peräkyliltä vielä enemmän.
Siihen aikaan saadessani esikoiseni, ensisynnyttäjät viettivät synnyttäneiden osastolla vastasyntyneen kanssa normaalisti useamman päivän, itsekin taisin olla sen neljä päivää opettelemassa imetystä ja vauvan hoitoa ja henkilökunnalla oli aikaa opastaa ja ohjata kädestä pitäen jopa imetyksessä. Kivut hoidettiin automaattisesti, sillä en muista joutuneeni edes pyytämään erikseen mitään kipulääkettä ja kysymyksiin ehdittiin vastailla kiireettä. Toisin on tänään, itsekseen pitää osata ja tietää asiat ja kipulääkekin pitää anella, ja sen saat jos joku muistaa antaa kaiken kiireen keskellä. Ohjausta ja neuvontaa on turha edes odottaa nykyisin, on pärjättävä ja opeteltava itse ja pulassa olet, jos sinulla ei ole langanpäässä tukea. Henkilökunnalla ei ole aikaa kysymyksiin, ei aikaa ohjata tai mitään muutakaan.
Niin, mihin jäinkään? Esikoisen kanssa kotiutuessa, ilma oli ehtinyt kääntyä syksyyn ja puut olivat saaneet kauniin ruskan niinä muutama päivänä, jotka sairaalassa tuolloin vietin. Mekossa oli erittäin kylmä kotiutua, ja lapsen isä oli tuonut minulle pyynnöstäni tietyt vaatteet, jotka eivät sitten kuitenkaan mahtuneet päälleni, enhän voinut tietää etukäteen miten keho palautuu pitkän raskauden jälkeen. Jotenkin luulin, että olisin ollut normaaleissa mitoissa, kun vauva on syntynyt. Ei tainnut olla puhetta vatsan palautumisen kestosta synnytyksen jälkeen?
Ensimmäinen yö kotona vastasyntyneen kanssa oli jotenkin jännittävä, en osannut oikein rauhoittua nukkumaan ja yöllä alkoi ulkona jonkinlainen syysmyrsky, jonka sateet piiskasivat ikkunalasiin, tuuli tuntui vinkuvan, pureutuvan läpi karmien ja sisällekin hiipi kylmyys. Valvoin ja katselin vastasyntyneen unta, odottaen milloin olisi aika jälleen harjoitella imetystä ja kuuntelin ulkoa kantautuvaa myräkkää.
Esikoisen ensimmäinen syksy oli kuitenkin lämmin, vielä lokakuun lopussa puut pudottelivat viimeisiä keltaisia lehtiään, kun viimein pääsin sieltä vauvakuplastani ulos vaunulenkeille ja arkeen alkoi hiipiä jonkinlaista rytmiä vauvan unien ja syöttöjen väliin.
Siitä kaikesta on aikaa, yli kaksikymmentä vuotta ja olisinko tuona syksynä arvannut mummoutuvani vielä joskus? Tuosta syksystä alkoi kuitenkin uusi elämänvaiheeni, joka on jatkunut näihin päiviin, muuttaen muotoaan ja kasvattanut ihmisenä aivan valtavasti.
Vuosiin mahtuu paljon, ja hetkessä elämisen taito; tässä ja nyt-tapahtuva elämä on jatkumo. Lapsen elämä on aina juuri siinä hetkessä, muuta ei tarvita. Lapsen elämässä aika on pitkää, se voi tuntua ikuisuuksilta ainakin, jos jotakin odottaa kuumeisesti?
Toisaalta, lapsuus on hyvin nopeasti ohi, aikuisena saa sitten olla koko loppuelämänsä ja on harmi, jos lapsuus häviää ennenaikojaan. Ehtiikö lapsi leikkiä, suorittaessaan pienenä aikuisena oman osansa yhteiskunnan velvollisuuksista? Leikki on lapsen työtä, sanotaan. Kuinka moni leikki-ikäinen oikeastaan ehtii leikkiä arjessaan?
Maailma on muuttunut kahdenkymmenen vuoden aikana, sen huomaan. Leikki-ikäinen on puheissaan olevinaan kovin isokin ja usein saa miettiä, mikä on ikätasoista juttua ja mikä ei. Mietin joskus, olenko jo ihan fossiili itsekin? Iloitsen jokainen kerta nähdessäni lapsenlapsen ja hänen mielettömän mielikuvituksensa, joka on nyt herännyt kukoistukseensa ja leikki on saanut uuden ulottuvuuden.
Millaisessa maailmassa elämme jälleen kahdenkymmenen vuoden päästä? Silloin nykyiset leikki-ikäiset ovat kaikesta päätellen aikuisia, vastuullisia sellaisia? Millaiseen maailmaan he kasvavat? MIllaisiin arvoihin, periaatteisiin oppivat? Mikä on heidän todellisuuttaan tuolloin?
Esikoinen on ollut aikuinen jo hyvän aikaa, ja näin syksyisin mieleeni palaa muistot juuri tuosta ensimmäisestä syksystä, jolloin elämä mullistui hyvällä tavalla, kun yhenäkin kaikesta arjesta tuli uutta ja ihmeellistä. Kovin on nopeasti vuodet vierineet, näin jälkikäteen ajatellen ja hetkeen pysähtyminen ainakin sillointällöin jätti pysyviä muistoja, joita voin nyt muistella.
Otanpa komennon takaisin, ainakin keittiön puolella toistaiseksi.
Koko kevään, kesän olen enemmän tai vähemmän antanut vastuuta perheen muillekin jäsenille keittiön puolella ja lopputulos aiheuttaa enemmän pahaa mieltä, kuin tuo hyvää.
Muuttaessa ja sen jälkeen en jaksanut miettiä jätteen keräystä ja lajittelua kotona mitenkään. Pääasia, että roskat poistuivat jotenkuten ja ainoa, mikä oli toiveeni, että biojäte kerätään omaan astiaansa.
Noh, arvata saattaa kuinka kävi? Kierrätys ja jätteen lajittelu on ollut tosiaan osa elämäämme lähes aina ja lapset ovat myös kasvaneet tähän ja silti lajittelu niin helposti unohtuu, ellen ole vahtimassa roskispoliisina. Niin, koko kesän olen hiljaa katsellut, kuinka yhteen ja samaan roskikseen laitetaan kaikki jätteet ja kierrätyksestä ei ole ollut tietoakaan.
Eräänkin, jos toisenkin ja kolmannenkin kerran mies valitteli, kun ulkoroskis on täynnä ja tyhjennys tapahtuisi vasta muutamien päivien päästä ja hän aina kuumeisesti odotteli, milloin jäteauto käväisi pihassa. Jokainen kerta tuumasin hälle hieman ilkeään sävyyn, että pitäisi lajitella se jäte ja katsoa jo kaupassa, millaisessa paketissa ostos on jätteen minimoimiseksi.
Mies ei ymmärtänyt millään vihjettä, vaan hänelle oli pulma siinä, mihin viedä kodin jätepussi, kun oma ulkoastia oli täynnä ja tuumasi myös, ettei ulkona oleva astia mitenkään riitä tarpeisiin nähden. Voin tässä kertoa, ettei kyseinen heppu ole ikinä ”kuullutkaan” jätteiden lajittelusta, koska hänen mielestään se on turhaa, koska jätteet kuitenkin loppujen lopuksi menevät kaikki samaan paikkaan.
No, edellinen on hänen mielipiteensä ja jokainen valveutunut tietää, ettei asia ihan niin ole. Tämän vuoksi mies on kuitenkin jääräpäisesti kieltäynyt lajittelemasta vapaa-ehtoisesti. Tietämättömyytensä kierrättämisestä hän kuitenkin myönsi taannoin ja siihen kohtaan päätin itse puuttua. Tapahtui kaappaus keittiössä.
On inhottava myöntää, että joudun aikuista ihmistä ohjaamaan kädestä pitäen kierrätyksen ja jätteiden lajittelun alkeisiin, asiaan mikä on itselle ollut selvää jo lapsesta saakka. Näkemys,-kokemuserot asiassa juontavat ihan siihen tosiseikkaan, ettei toisen ole ikinä tarvinnut miettiä lajittelua-kerrostalon sekajätekeräykseen on aina hänen roskansa mahtuneet ja hän ei ole kokenut tarvitsevansa lajitella jätteitään, ei ennen tätä. Minun aiemmat opastusyritykset kierrätykseen ovat valuneet hänen kohdallaan kuin kuuma veitsi voissa.
Minä taas omakotitalossa asuessa olin vähän niinkuin pakotettu kierrättämään suurperheen jätteet ja kuskaamaan eri jätelajit kierrätyspisteelle ihan siitä syystä, että olisi ollut liian kallista hankkia suuri jäteastia/tihentää tyhjennysväliä. Kerrostalossa ei asukkkaille tule mieleenkään, että jokainen temsterin tyhjennyskerta on laskutettavaa toimintaa, ja se ei ole ihan halpaa lystiä taloyhtiöillekään. Viimeinkin myös mies heräsi asiaan ja se tosiaan vaati näköjään sen oman kokemuksensa.
No, oli miten oli, meillä on olleet näkemyseromme asiassa ja ihan hyvä toisaalta, etten ole puuttunut meidän roskiskulttuuriin muuttomme jälkeen. Mies on saanut ihan konkreettisesti kokea ja nähdä sen älyttömän sekajätemäärän, mikä tavallisesta elämästä syntyy ja mitä tapahtuu, jos ei itse lajittele ja kierrätä kuskaten kotona lajiteltu jäte keräyspisteelle.
Yhtenä päivänä hermostuin; jälleen miehen odotellessa roskisautoa kuin kuuta nousevaa ja hänen tuskaillessa liian täyttä sekajäteastiaa ulkona. Päätin, että nyt todellakin riittää!
Vihdoin miehen myöntäessä tietämättömyytensä lajittelun kanssa päätin toimia. Nyt oli oikeasti sopiva hetki puuttua ns. peliin ja ottaa komento takaisin keittiössä.
Ohjeet on kopioitu kuntamme jäteneuvonnan sivulta, olisi siellä ollut valmiskin lappunen tulostettavaksi, mutta värien vuoksi tein omanlaisen. ohjeeseen liitin myös meitä lähimmän jätteenkeräyspisteen osoitteen, ihan siitä syystä, että jos ei tiedä mihin pitää lajitellut jutut viedä…
Seuraavaksi sitten järjestin ja suunnittelin sekä toteutin olemassaolevilla tarpeilla lajittelun mahdollistavan jätekaapin uuteen tarkoitukseensa. Saa kelvata toistaiseksi, kunnes keksin/löytyy parempi systeemi, kunhan nyt pääsemme jälleen sujuvasti alkuun lajittelussa.
Kotona olikin sitten eräänä päivänä tiukka komento vastassa miehen saapuessa. Kuulin jälleen ne perinteiset selittelyt ja vastustuksen, jotka kuitenkin katosivat keskustelun edetessä minun vasta-argumenttien ollessa kiistattomia. Mies ei voinut mitään muuta, kuin todeta alkavansa opettelemaan asiaa.
Puutteellinen tieto asiassa, kuin asiassa vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen, oman kokemuksen puuttuminen sekä suoranainen vanhanaikaisuus saattavat toisinaan miehen kanssani napit vastakkain. Kyllä, olen itsekin lapsena oppinut kaatopaikkakulttuurin ja sinne ollut viemässä kaikenlaista ja nykyisin nuo muistikuvat kauhistuttavat. Onneksi tänään asiat ovat toisin jätteiden hävityksen kanssa.
Ensinnäkin, jokainen normaalijärjellä varustettu ihminen lajittelee jätteensä ja kuskaa ne kierrätyspisteelle, oli se lähellä taikka vähän kauempana. Tämä oli ehkä se viimeinen lauseeni, joka mursi miehen vastustuksen jätteiden lajittelusta kaikkien hatarien ennakkoluulojen ja tietämättömyydestä aiheutuneiden vastaväitteiden kirjossa.
Kiltisti olen saanut pyytää lukemaan ohjeita kaapin ovesta, olen myös ohjeistanut melkein kädestä pitäen oikean jätteen oikeaan paikkaan ja ihan kivasti asiaa on myös kysytty miehen taholta hänen ihmetellessä, mihin jokin pitäisi laittaa. Hyvä alku siis ja ehkä minunkaan ei tarvinne kovin kauaa olla roskispoliisina jatkossa?
Ja kuinkas kävikään? Kuopus kierrättää, kuten ennenkin. Lajittelun myötä sekajätettä ei ole tullut oikeastaan ollenkaan, kun aiemmin meni tempsteriin pussi per vuorokausi noin karkeasti arvioiden ja se on liikaa.
Minulla on nyt yksi ongelma vähemmän arjessani, koska mies on motivoitunut ja sitoutunut omasta halustaan. Siitä olen hyvin kiitollinen.
Hienoa kasvua, vastuunottoa ja ennenkaikkea hatunnosto sille, että mies myönsi oman tietämättömyytensä ja omat ennakkoluulonsa asiassa. Vielä vanhanakin voi oppia uutta ja olen kiitollinen siitä, että nyt koko perheemme on sitoutunut jäteasiaan ja voin senkin motkotusajan käyttää johonkin muuhun toimintaan ja mikä parasta, roskispoliisin hommakin jäi tarpeettomaksi.
Kuukausi vaihtui syyskuuhun. Virallisesti tai siis kuukausia tuijottaen alkaa syksy, vaikkei se ihan heti tuolla ulkona kovin syksyiseltä sään puolesta vaikutakaan. Lämmintä riittää ja koleista harmaista sumuaamuista ei ole tietoakaan, vielä.
Syksyn perinteinen flunssakausi rantautui meillekin kuopuksen kaatuessaa kuumeisena petiinsä. Saa toivoa parasta, etten itse sairastu, sillä vielä en ole kunnolla toipunut keväisestäkään taudista.
Onneksi illat alkavat jo hämärtää riittävän aikaisin ja olen saanut pihamaalle pienet lyhdyt paikoilleen ja muutamina iltoina niissä on kynttilät olleetkin jo valoa ja iloa tuomassa.
Olipa hankalaa saada ympäristön hämäryyttä kuvattua sellaisena, kuin oma silmä näkee kaiken. Onnistuin kuitenkin taltioimaan hetken, ennen pimeyttä.
Iltaisin olen laittanut ulkolyhtyihin kynttilät, niiden tuoma lämmin valo ilostuttaa kovin ja lämmin ilma sallii istuskelun niiden lomassa. Hyvin pienestä tuo hyvä mieli tuleekin- toki se, että kykenee nauttimaan vähäpätöisistä, pienistä jutuista vaatii sen, että elämässä on jokseenkin kaikki muu pääosin hyvin. Ja omassa elämässä näin tuntuu olevan, olen riittävän tyytyväinen omaan elämääni tässä ja nyt.
Toki aina voisi olla paremminkin, mutta kiitollisuus ja perustyytyväisyys elämään kantaa tässä hetkessä, kannattelee ja auttaa niiden hetkien yli, kun koko maailma tuntuu kaatuvan niskaan.
Pienistä hetkistä kasvaa pidemmän päälle yksi iso kokonaisuus ja aina voi itse valita oman asenteen/oman suhtautumistapansa kulloisiinkin hetkiin. Pienistä puroista tulee aikanaan yksi iso valtameri.
Aina ei ollut näin. Aikoinaan maailmani romahti pahimmillaankin useasti päivän aikana. Perustyytyväisyys oli perusketutusta kaikkeen. Usko elämään romahti usein ja epätoivon suossa oli mahdotonta rypeä. Masennus oli takuuvarma seuralainen, vaikka onnistuin sen salaamaan muilta, jopa itseltäni kieltämään. Silti jokin perustavaa laatua oleva elämänhalu ja toivo paremmasta huomisesta kantoi, sekä tietysti äitiys, jota olin oppinut suorittamaan kympillä. Työn ja perheen yhteensovittaminen piti minut kiireisenä, en ehtinyt märehtiä omassa pahassa olossani muiden, tärkeämpien asioiden mennessä etusijalle.
Tänään voin sanoa voivani aidosti ja oikeasti hyvin myös sisälläni. Epämääräinen ahdistus ja sisäinen paha olo ovat poissa. Voin sanoa, että minulta meni vähintäänkin se vuosikymmen kaikkeen purkamiseen, hyväksymiseen ja niin eespäin, eikä työ itseni kanssa ole vieläkään lopussa.
Syksyihin palaan näihinkin tunnelmiin, ehkä juuri sen vuoksi, että elämässäni syksyt ovat merkinneet muutosta, kasvua, irtaantumisia, kokemuksia ja uusia alkuja/mahdollisuuksia.
Usein, jos koskaan, muut ihmiset lähellä eivät ymmärrä toisen kasvua ja pyrkivät siten painamaan kasvavan ihmisen takaisin paikoilleen, keinolla millä hyvänsä. Muutos itsessä aiheuttaa muissa vastustusta ja saa aikaan pahimmillaan/parhaimmillaan aikaan välirikon.
Jopa ne omat sukulaiset voivat kääntää selkänsä toisen muuttuessa heidän näkökulmastaan sietämättömäksi. Pahinta ehkä onkin keskusteluyhteyden kadottaminen ja tunne väärinymmärretyksi tulemisesta. Paitsi siinä kohtaa, jos koko vuorovaikutus on jo aiemminkin perustunut valheisiin, luuloihin ja olettamuksiin ja teatteriin toisen tai molempien osapuolten välillä.
Itselläni on vielä paljon opittavaa esimerkiksi vuorovaikutuksesta. Se, mihin itse lapsuudessa opin, olikin täysin valheellista ja ikäänkuin hyvien tapojen mukaista pinnallista kanssakäymistä, jossa ei aitoutta ollut tunteista puhumattakaan. Aitous ihmisenä vaatii paljon, mutta myös antaa paljon. On todellakin paljon helpompaa kadota jonnekin ns. naamion tai roolin taakse, ollen paljastamatta todellista itseään muille.
Kesä on meillä mennyt pihalla ulkohommissa. Terassi on valmistunut aitojen osalta ja eilen taisi olla viimeiset maalaukset meidän pihan osalta. Itse olen siirrellyt ja istuttanut kasveja uusille paikoille, hitaasti mutta varmasti ja tehnyt tilaa oleskelulle. Seinän vierusta on nyt näkyvillä ja seuraavana suunnitelmissa on tasoittaa ja hiekoittaa kivilaatoille pohjaa. Kalusteiden hankinta jää todennäköisesti ensikesään, ainakin näillä näkymin.
Jälleen olen saanut etsiä ja kantaa erikokoisia kiviä seinän viereen sekä asetella niitä sitten paikoilleen. Hassua sinällään, että tämä on jo kolmas koti, johon teen saman työn.
Kohta pääsen miettimään lyhtyjen paikkaa pihalla, iltojen hämärtyessä kynttilät tuovat tunnelmaansa ja meille on nyt siunaantunut useampi iso lyhty, joista riittää pari myös pihalle.
Odotan syksyä, sateita ja harmautta. Odotan, että voin käpertyä vilttiin, juoda kupillisia höyryävää teetä katsellen kynttilöistä liekehtivää tunnelmaa, loimuavaa valoa. Odotan vaikutelmia, joihin syksy minut kietoo kaiken keskellä. Odotan kirpeitä aamuja, punaisia auringonlaskuja. Sateita, pimeyttä. Syksy on aina vaan se minun aikani.
Ensimmäinen syksy täysin uudessa ympäristössä ja kaikki vuodenajat tuntuvat uudelta lähtiessä ulos koiran kanssa lenkille. Kohta kulunut puoli vuotta muutosta ja elämä uudessa kodissa on pikkuhiljaa muotoutunut uomiinsa.
Niin, millaista onkaan asua vanhassa talossa? Yksi tekijä, mistä olen suunnattoman kiitollinen, on hiljaisuus sisällä. Se, ettei ulkomaailman äänet pääse häiritsemään, on ehkä omalle rauhalle se suurin asia. Poikkeuksen tekee sateen ropina ikkunoihin sekä kovalla tuulella pienoinen humina, joka luo kodin tuntua myös sateisiin päiviin.
Lattiat narisevat kodikkaasti, joka huoneessa on muutama kohta, joiden alla askeleista kuuluu ääni. Lattian narina paljastaa kaikenlaiset liikkujat sisällä. Huoneesta toiseen ei voi huudella, koska ääni häviää matkalla ja onkin mentävä kasvokkain jutulle, mikäli haluaa saada asiansa kuulluksi.
Ulko-ovesta ei voi saapua huomaamattomasti, mikä onkin ihan hyvä juttu. Ovi pitää oman metallisen kolahduksensa avautuessaan ja olen ripustanut oveen myöskin vienoäänisen tuulikellon, joka ilmoittaa jonkun saapumisesta/lähtemisestä. Muutoin äänimaailma sisällä on olematon.
Vanhassa talossa on siis tunnelmansa, ja talvella totesimme paksujen verhojen olevan tarpeelliset ikkunoissa, ne pitävät melkoisen hyvin ikkunan rakosista puhaltelevan ilman.
Tykästyin ikkunoihin ja leveisiin ikkunalautoihin heti käytyämme tutustumassa ensimmäisen kerran tähän vanhaan taloon. Niin kauan kuin muistan, olen haaveillut paksuista seinistä, pienistä ikkunasyvennyksistä sekä ennenkaikkea tilavista ja valoisista huoneista.
Olen kiitollinen siitä, miten oma toiveeni toteutui kaikessa tarpeellisessa tämän uuden asunnon myötä. Oma sisäänkäynti helpottaa elämää koiran kanssa, eteinen on vanhaan tapaan tilava ja ihan toista mallia, kuin aiemmissa kodeissa.
Toiveenani oli myös vähäinen naapurien määrä ja sekin toteutui. On aivan ihanaa elää tarvitsematta kohdata ketään, jos ei itse niin halua.
Arki alkaa koulujen alkamisen myötä meilläkin. Kesä on ollut tekemisen täyteinen ja puuhaa riittää vielä pitkälle syksyyn tuossa pihalla. Myöhemmin syksyn kuluessa toivon pääseväni sisällä sisustuksen kimppuun, joka menee pikkuhiljaa uusiksi oikeastaan kaikkien huonekalujen osalta, vastaamaan paremmin ympäröivää tilaa ja tarvetta.
Toki perhekoko on jälleen pienentynyt yhdellä, toiseksi nuorimman muutettua omilleen asumaan ja siinäkin on omat haasteensa minulle äitinä, kun elämää ei tarvitse enää suunnitella ja järjestellä suurperheen tarpeita vastaavaksi . Huomaan meinaan edelleen miettiväni kotia ja muuta arjen asiaa niin, että kotona olisi edelleen paljon enemmän ihmisiä asumassa.
Oh, kylläpä aika rientää todella nopeasti, ja itse en meinaa perässä pysytellä. Juhannusviikonloppukin hujahti nopeasti.
Itse juhannus meni aikalailla samoin, kuin kaikki edellisetkin eli kävimme vanhan mummon luona lämmittämässä saunaa ja syömässä eväitä. Grilliruoka alkaa tulla korvistakin ulos, joten päädyimme valmistamaan etukäteen muussia ja karjalanpaistia. Jotenkin ei vain enää houkuttele grillattu ateria. Ehkä pitäisi alkaa pohtimaan uusia reseptejä ja raaka-aineita?
Vanha mummo toipuu vielä leikkauksestaan ja hällä ei ole saunaan asiaa ihan vielä. Juhannusta meidän kanssa vietti myös poikanen, äitinsä ollessa koko viikonlopun iltavuoroissa töissä ja varahoitopaikan varahoitopaikkaa olisi ollut tarjolla kunnan vuorohoidon puolesta pitkän matkan päässä. Mukavampi poikasen on viettää juhannusta tutussa ja turvallisessa mummolassa, kuin vieraiden ihmisten kera vieraassa paikassa. Kokkokin nähtiin, poiketen aiemmista vuosista.
Meillä on ollut hurjasti tekemistä pihalla. Iloisena yllätyksenä pääsimme tekemään näkösuojaa, josta samalla muodostuu pienen pieni terassi käyttöömme. Hassua, kun talvella pohdin, että samaiseen paikkaan sopisi sellainen ja sellaisen värinen aitaus ja nyt siihen on tosiaan tulossa aikalailla mielikuvani mukainen aita. Maalisuti on pysynyt kädessä ihan kiitettävästi ja se onkin oikeastaan ainoa tapa, jolla pääsen osallistumaan projektiin.
Paperille hieman jo hahmottelin suunnitelmaa kalusteista ja jonkinlaisesta katoksesta ja täytyy tässä kohden iloita suuresti tulevasta. Ihan oikea patio, jollaisesta olen vain haaveillut ja nyt paljosta tulee totta.
Tällainen erikoisuus istahti jalalleni eräänä aamuna ja siinä olisi viihtynyt pitkäänkin, varovaisesti hätistelin portaalle ja sain hyvän kuvan siivekkäästä.
Myöhemmin lomakuulumisia ja kuvia meren ääreltä. Lämmintä keskikesän aikaa kaikille!
Asioilla on tapansa järjestyä; edellinen on oma voimalauseeni, jonka saatan unohtaa toisinaan. Ja kyllähän se niin on, että asioilla on oikeasti tapansa järjestyä parhain päin.
Maaliskuusta asti minua jännittänyt nuorimman lapseni pääsy opiskelemaan haluamalleen alalle varmistui viimein; olen helpottunut tästä, sillä sinne oli kuulemani mukaan vaikea päästä ja pääsykokeiden tuloksen ansioista nuori pääsi ”heittämällä” sisään pisteiden mukaan. Mikään muu vaihtoehtoinen ala ei kiinnostanut ja pelkäsin jo pahinta eli, että joutuu vastaanottamaan sellaisen opiskelupaikan, joka ei ole se oma juttu ja opinnoista muodostuisi vain ikävä velvollisuus. Voin siis huokaista ainakin nyt ja toivoa, että opinnot lähtevät syksyllä mukavasti käyntiin.
Koko kevään olen myös jännittänyt mukana vanhan mummon odotettua lonkkaleikkausta, joka sekin on nyt ohi ja mummo kuntoutuu hyvää vauhtia kuntoutusyksikössä. Yli kymmenen vuoden kivut helpottavat viimein ja kävely alkaa toivottavasti luonnistua paremmin. Mikä lie viivästyttänyt hoidon saamista ja itse leikkausjonoonkin pääsy kesti vuoden verran, jonossa ehti olla yli puoli vuotta, kunnes kiireellisenä viimein leikattiin kipujen muodostuessa ylitsepääsemättömiksi.
Kevään saimme myös jännittää keskimmäisen valmistumista, joka viivästyi puhtaasti erään opettajan toiminnan vuoksi ja nuori sai useamman kuukauden odottaa yhden ja ainoan kurssin arviointia, kunnes viimein toisen opettajan suosiollisella avustuksella kurssi saatiin arvioitua. Jännä, miten todistus kilahti sähköpostiin, ja sitä ei paperisena enää anneta ja paperiversio ei ole virallinen; vain linkki ja sähköinen todistus on kuulemani mukaan se ainoa virallinen todistus.Jokatapauksessa, onnea valmistuneelle!
Kaikki edelliset tapahtuivat parin päivän aikana ja vaikka jokainen juttu on ollut kovin toivottua, odotettua ja positiivista, niin silti tuntui edellisellä viikolla, kuin asioita olisi liikaa sisäistettäväksi.
Kesän ja valoisan myötä oma unirytmi on palautunut siihen, että valvon illalla myöhään ja aamulla nukkuisin pitkään. Aamuiset perusrutiinit kirjoittamisineen kaikkineen häviävät nukkuessa pidempään ja sitten kuroessa päivää kiinni tekemisineen.
Olen kovasti harkinnut hankkivani pimentävät verhot, josko niistä olisi hieman apua unirytmin kanssa? Viimeisetkin pimeän hetket yöstä ovat poissa ja sisällä on samanlainen valaistus oli yö taikka päivä. Pimentävät verhot saattaisivat ehkä kertoa keholle yön alkamisesta ja illalla rauhoittuminen olisi helpompaa?
Kuluva viikko on alkanut sateisena, mutta lämpimänä. Luonto tarvitsee vetensä pitkän kuivan ajan jälkeen.
Kesä alkoi ilmojen puolesta oikein rytinällä, helteisiä viikkoja! takana useampi ja millään ei uskoisi, että eletään vasta kesäkuun ensimmäisiä päiviä. Viikolla kävin kurkkimassa (ajamassa ylikasvaneen rikkaruohotilkun matalaksi) vanhan mummon pihamaan marjapuskat, ja siellä oli hienot punaherukan tertun alut marjoineen jo kovasti kehittymässä, karviaisissa oli myös jo isot marjat vuodenaikaan nähden. Toivottavasti saadaan taas talveksi hyvät mehut marjoista?
Parin edellisen viikon aikana tapahtumia onkin ollut paljon, mukavia sellaisia. Vanhin lapsista kävi muutaman päivän vierailulla pitkän matkan takaa ja ikävä helpotti hieman. Hän pääsi nauttimaan kesästä/lomastaan tänne etelän +25 asteen helteisiin. Oli todella ihanaa nähdä pitkästä aikaa ihan livenä, johan siitä on vuosi aikaa edellisestä tapaamisesta. Pitkä välimatka vaikeuttaa näkemisiä huomattavasti ja meidän kummankin elämässä on matkustamista hankaloittavia arjen esteitä, joten ikävää vain täytyy sietää aina siihen asti, kunnes matkustamisen mahdollisuus tulee eteen.
Tosiaan, on vaikea uskoa kesän vasta alkaneen kalenteria katsoen. Yöt on olleet heinäkuun kaltaisia ja kotiin piti taas kerran asentaa koneellinen ilmanviilennys. Sitä en tiedä, kumpi meistä (koira vai minä ) tarvitsee enemmän tuota hurisevaa laitetta, mutta olen kiitollinen sen tuomasta helpotuksesta huoneilmaan. Kärvistelimme ja tuskailimme kuumuudessa, joka sisällä lähenteli pahimmillaan yli kolmeakymmentä. Kone oli hienosti kevättalven muuttohässäkässä toisaalla varastoituna, jonka vuoksi sen haku kotiin ei käynyt ihan kädenkäänteessä ja parempi puolisko oli hieman sitä mieltä, ettei laitetta saisi asennettua kotiin ollenkaan. Noh, nyt se kuitenkin jälleen toimii, paremmin kuin olisin osannut arvata ja viileää riittää koko kodin tarpeisiin.
Vanhan mummon omenapuut kukkaloistossaan
Odotan innolla oman pikku pihan aitaamista, saamme kaivatun näkösuojan ja pääsen tämän jälkeen sisustuspuuhiin ulkona. Edellisen kesän hankinnat eli pieni rautainen pöytä ja pari tuolia istuvat nyt pihallemme kuin nenä päähän, ja olen iloinen niiden löytäessä paikkansa ulkona.
Yllätyin positiivisesti vuorenkilven, saniaisten ja muiden kukkivien kasvien runsaudesta talon vierustalla ja olen jo sanonut useaan otteeseen, miten iloinen olen nähdessäni niitä omassa pihapiirissä. Vuorenkilpien seasta on alkanut kasvaa myös kuunliljaryppäitä ja niistäkin olen vain haaveillut. Olen aina vähän niinkuin salaa toivonut juuri samoja kasveja omaankin pihaan.
Koulut päättyivät ja ansaittu kesälomakin on ehtinyt alkaa tässä kirjoittelujen välissä. Meillä jännitetään nyt nuoren opiskelupaikkaa ja siitä sitten alkaa jälleen uusi elämänvaihe kohti aikuisuutta ja uudenlaisia vastuita opiskelujen myötä. Muiden lasteni elämässä koulut on toistaiseksi käytynä ja jokainen heistä elää tällä hetkellä vuorotyön siivittämää arkeaan omillaan.
Mietin taannoin, onko onnistunut kasvatustehtävässään silloin, kun lapsi saa otteen omasta elämästään, osallistuu työelämään opintojensa päätteeksi ja alkaa suorittaa yhteiskunnallista tehtäväänsä, kuten pitääkin? Omalle kohdalle huoli herää ammatinvalinnasta lasteni kohdalla, kuinka pitkään he jaksavat tuota rooliaan suorittaa tunnollisina, mahdottomien vaatimusten yhä kasvaessa, resurssien koko ajan pienentyessä. Työtä riittää liiaksikin asti, vaan miten kauan oma jaksaminen riittää? Sanonta, ”nuorena sitä jaksaa” ei pidä paikkaansa siinä kohden, kun kuormitetaan liikaa, oli nuori taikka vanha.
En soisi lapsilleni sitä kuuluisaa burnoutiksikin kutsuttua uupumista, vaan se riski on koko ajan olemassa. Sitten tuo salakavala tila on uusiutumisherkkä, vaanii nurkissa hyökäten kimppuun, jos ei osaa olla varuillaan ja tunnistaa riittävän ajoissa niitä uupumiseen johtavia tekijöitä, joista monet on valitettavasti itsestä riippumattomia asioita, joihin ei siten voi edes vaikuttaa mitenkään.
On kuitenkin ihanaa vihdoin viimein päästä toivottamaan
