Arkea ja yhdet synttärit

Meillä elellään hidasta syksyä ja odotellaan jo talven ensilumia. Selvästikin koira odottaa jo pakkasia ja lunta, paljon lunta. Odotan itsekin, hieman toisesta näkökulmasta ajatellen. Saan vaihtaa talvimatot, kunhan nämä kurakelit alkavat väistyä ja likaa ei kantaudu sisätiloihin ihan yhtä paljon kuin nyt.

Vaikka kuinka pyyhimme koiran tassuja, valkoiselle matolle tulee väistämättä näkyväksi harmaita länttejä tassuista ja ongelmaa pahentaa vielä se, ettei eteiseen oven edustalle saa mattoa, kiitos jollekin ideanikkarille, joka on asentanut laminaatin, joka taas nosti lattiaa niin korkealle, että matto ei mahdu enää oven ja lattian väliin.

Kotimme on itseasiassa täynnä näitä pienen pieniä ärsyttäviä elämää hankaloittavia teeseitseremontoijan jälkiä, taikka sitten ihan vanhuuttaan ja käytössä kulunutta pintaa. No, siedämme vielä toistaiseksi asian ja sisustuksella saa onneksi monia juttuja peiteltyä katseelta piiloon.

Uma kävi jokunen viikko takaperin pesulla ja sai vihdoin äänensä kuuluviin ilmoittaen, ettei pidä suihkusta ollenkaan. Olen harkinnut hankkivani sellaisen koiran kuivaukseen tarkoitetun puhaltimen, ja voisin siistiä koiran myös kotona. Ongelma on siinä, ettei turkki kuivu kastuttuaan läpikotaisin ilman mekaanista apua ja sen vuoksi Uma on päässyt käymään pesupalvelussa. Kuvassa koira, joka tutustuu uuteen petiinsä. Pelkona itsellä oli, ettei Umppa hyväksy tätäkään petiä omakseen. Pikkuhiljaa kuitenkin näyttää siltä, että peti voittaa lattiamajoituksen.

Leivoin pitkästä aikaa ihan koko setin eli kermakakkua ja voileipäkakkua. Perinteinen kermakakku, jossa täytteenä toiveen mukaisesti mansikkabanaania. Päällykseen tein hyytelöimällä kiilteen mansikoiden ja vadelmien päälle. Voileipäkakun ohjetta yritin taltioida lapsille tulevaa varten ja totesin, että se pitäisi tehdä kakkua kasatessa.Leipäkakku on jokaisen lapsen toivelistalla melkein jokaisissa juhlissa ja teenkin aina suuren suuren kakun kerralla, jos päätän leipiksen valmistaa. Juhlimme jälleen yhden lapsen 18-vuotissynttäreitä pienellä porukalla ja siinä leipoessa mietin, miten mukavaa kyseinen homma onkaan ja edelleen ihmettelen, miksi en leivo useamminkin?

Jokaisen lapsen kohdalla mietin aina, mihin ihmeeseen ne vuodet oikein menevät; vastahan tämäkin oli sellainen eskari-ikäinen, sitten pikkukoululainen, ja vähän isompi sellainen. Juurihan hän aloitti yläkoulun, pääsi ripiltä ja ajeli mopollaan ja nyt sitten jo yhenäkin aikuinen. Olen kuitenkin iloinen lasteni aikuistumisista.

Jotenkin tuntuu, että kuluva vuosi on kulkenut ennätysvauhtia eteenpäin. Päivät vilahtavat yhdessä hujauksessa, kuukaudet samoin. Vuosi on kulunut ja jälleen on joulu, vuodenvaihde tuloillaan. Samaa synttärisankarikin pohti ja mietti, miten nopeasti aika on hänenkin kohdallaan mennyt eteenpäin.

Vuosi sitten näihin aikoihin kirvistelin yhä kipenevän selkäni kanssa, olon ollessa fyysisesti todella kehno ja joka kohtaa kehossa särki toivottomuuteen asti. Jouduin pohtimaan jo koirasta luopumista, liikuntakykyni kadotessa ja askeleen lyhentyessä. Ilman koiraa olisin tuskin liikkunut siinä olotilassa metriäkään, joten jälleen voin todeta Uman olevan aivan oikeassa paikassa, pitämässä myös minut liikkeessä ja olen valtavan kiitollinen koiran olemassa-olosta ihan jokainen päivä.

Nykyisellään moni asia on toisin, kuin vuosi sitten. Toivottomuus kehon suhteen on vaihtunut pienen pieneen toivonkipinään, ehkä tämä taas tästä. SLEn aiheuttamalle väsymiselle ei voi tehdä mitään, siihen olenkin sopeutunut jo kymmeniä vuosia sitten. Samoin selkäni tilanne on selvillä ja olen alkanut sopeutua ajatukseen, ettei selkä kestä enää minkäänlaista kuormitusta ja kipu tulee olemaan seuranani loppuelämän enemmän tai vähemmän.

Mitä sitten on tapahtunut? Yksittäisiä pienen pieniä muutoksia, joista on ollut suurempi hyöty elämääni, kuin olisin koskaan uskonut. Mainitsinkin, että liikkumiseni alkoi olla huonoa vuosi sitten selän oireiden ja kivun vuoksi. Vihdoin saatuani itseni asian suhteen lääkärin pakeille, sain kerrasta minulle toimivan kipulääkityksen, jonka turvin nukun myös yöni. Aiemmin kipu esti myös nukkumasta kunnolla. Ymmärsin, miten nukkumiseni on ollut huonoa jo vuosikausien ajan. Nykyisin herään uuteen päivään paremmin ja koen peräti nukkuneeni sen muutaman tunnin yössä, mikä on aiempaan verrattuna suuren suuri aihe kiitollisuuteen.

Kesän aikana sain käyttööni tukivyön, joka toimii vähentäen kaikenlaisia oireita selästä johtuen, eniten vaikutusta vyöllä on ollut kuitenkin kipuun ja päivisin pärjään jo useimmiten ilman kipulääkettäkin. Tukivyö on palauttanut kehoni normaalin asennon sekä kävelytyylin ja vauhtikin on palautumassa entiselleen. Muutos on uskomaton, ja nautin ihan jokaisesta hetkestä, jolloin olen kivuton. Tukivyö vähentää selässä kipua huomattavan paljon ja puutumisoireet kävellessä ovat myös vähentyneet.

Ulkona on alkamaisillaan kolmas syksyinen myräkkä. Tuulee, sade vihmoo, hämärän pysyessä koko päivän luoden erikoista tunnelmaa ympäristöön. Tällaisina päivinä on erittäin rentouttavaa juoda kupillinen, jos toinenkin iltapäiväteetä kynttilöiden valaistuksessa. Mieleen hiipii väistämättä tuleva vuodenvaihteen aika, jouluineen kaikkineen.

Mukavaa syksyä ihan jokaiselle!

Erityisherkkänä sosiaalisessa kanssakäymisessä

Erityisherkkyys, se on kuulemma muodissa ollut jo pidempään. Samoin introverttius. Tunnustan molempia suuntauksia itsekin ja somessa on joskus hauska törmätä meemeihin näistä asioista saaden hymyn huulilleni. Se kaikki on niin tuttua ja on hauskaa, että on muitakin samankaltaisia ihmisiä, jotka mieluummin laittavat ovensa visusti säppiin linnoittautuen kotiin, kuin juoksevat päätä pahkaa sosiaalistumaan ihmisten pariin.

Lieko sitten juuri erityisherkkyyttä, vaiko introvertin ominaisuutta sekin, kun jo pelkkä sana juhlat saa omat karvani pystyyn ja epämääräinen ahdistuksenomainen tunne alkaa virrata vuolaana sisuksissa. Ihmisiä, juhlissa on muitakin ja heidän kanssaan pitää olla sosiaalinen, kyetä vuorovaikutukseen jne.

Kyllähän kaikki yllämainittu onnistuu, sitä on harjoiteltu koko ikä ja olen saanut lapsuudessa kuulla ihan tarpeeksi, kuinka on epäkohteliasta olla minä, kadoten ihmisvilinästä omaan rauhaani. Suodatuskykyni esimerkiksi ympäristön äänille on heikko. Äänimaailma, missä yhdistyy epämääräiset puheensorinat kaikkine persoonallisuuksineen, on juhlissa tai ylipäänsä ihmisten kokoontuessa yhteen minulle jonkinasteinen kärsimys, lisättynä yhtälöön kaikki muut ympäristön äänet.

Pitkään luulin kärsiväni sosiaalisten tilanteiden pelosta, se olikin lähin kuvaava nimitys ololleni ja sitten törmäsin tähän erityisherkkyyteen ja introverttiyteen ja sain oikean nimen omalle kokemukselleni. Ääniyliherkkyys on kulkenyt kanssani niin kauan, kuin saatan muistaa. Ihmiset itsessään, niin osaan olla halutessani ja jaksaessani sosiaalinen, harvemmin kylläkin.

Juhliin valmistautuessa minun täytyy siis virittää myös itseni sopivaan sietotilaan, valmistautua ennakkoon tilanteeseen, jossa minun sietokykyni on ääritilassaan kaikkien aistien kautta tulevan informaation vuoksi. Ihmiset ei niinkään ole se ikävä asia, pidän ihmisistä oikeasti, vaikka olen joskus muutakin luullut.

Toinen asia, mikä juhlissa iskee kuin puukko rintaani on ihmisten erilaiset tunnetilat. Vaistoan ja tunnen kehossani eri ihmisten erilaiset tunnelmat ja siihen en ole vielä keksinyt minkäänlaista keinoa suojautua. Juhlien aikana käyn läpi erilaisia vaihtelevia skaaloja tunteita, mielialoja sen ollessa todella uuvuttavaa ja huomioni kiinnittyykin aina ensimmäisenä ihmisen tavatessa hänen tunnetilaansa. Paikassa, missä on väkeä paljon samassa tilassa, skaala on laaja ja yritykseni pystyttää muuria itseni ja muiden väliin onnistuu erittäin harvoin. Tämä on yksi syy, miksi en niin mielelläni viihdy suurissa ihmisjoukoissa pienehkössä tilassa.

Ihmisten parissa oloani hankaloittaa myös se, etten kykene lukemaan toisesta ihmisestä sanattomia viestejä, olen siis pelkän puheen varassa ja nykyisin jo tiedän, että se mitä toinen sanoo, ei välttämättä pidä ollenkaan paikkaansa. Sama on toisinpäin, vaikka olisin iloinen ja onnellinen, joku saattaa ohimennen kysyä, onko kaikki hyvin ja miksi näytän niin vihaiselta, surulliselta jne. Ja se kysyjä ei meinaa sitten millään uskoa, kertoessani minulla olevan kaiken hyvin. Olenkin vuosien aikana opettelemalla opetellut ottamaan kasvoilleni sellaisen virneen, jonka muut voivat tulkita hymyntapaiseksi, ollakseni vähemmän pelottava muille.

Minulle siis sosiaaliset tilanteet on kaikessa karmeudessaan hankalia, ja koen joutuvani itse esittämään teatteria ja sopeutumaan enemmintön tarpeisiin olematta oma itseni. Ja jokainen tietää, millaista se on, kun tukahduttaa omaa persoonaansa muiden vuoksi tai ”esittää” jotakin, mitä ei oikeasti ole.

Itse joudun olemaan koko ajan todella skarppina, etten vain vahingossa loukkaa ketään ja silti onnistun tahtomattani sillointällöin päästämään sammakon suustani, koska en vain aina osaa esimerkiksi muotoilla sanomaani sosiaalisesti hyväksyttävään muotoon.

Joskus jos olen epävarma, saatankin sanoa jo etukäteen, etten halua loukata, taikka saatan myös miettiä ääneen vähän niinkuin kysyen itseltäni, että mitenkähän nyt muotoilisin lauseeni oikein, ettei minua ymmärretä väärin. En meinaan ole oppinut vielä sanomaan asioita silleen kierrellen ja kaarrellen vihjaillen kauniisti.

En myös ymmärrä, jos joku minulle vihjaa puheessa jotakin ja monesti pyydänkin sanomaan asiansa ihan suoraan, ilman turhia kiertelyjä ja kaarteluja. Saatan ymmärtää toisen ihmisen sanoman hyvinkin väärin, jos puhuja käyttää vihjailuja tai vaikka valehtelee päin kasvoja. Sama toisinpäin ja kuulija saattaa ymmärtää sanomani erilailla, kuin mitä itse alunperin olin tarkoittanut.

Kykenen osallistumaan kuitenkin erinäköisiin juhliin, mikä on jo itsessään suuri saavutus. Vuosikymmenien harjoitus on tehnyt tehtävänsä ja ennenkaikkea olen oppinut varomaan avaamasta suutani, väistelemään taitavasti mahdollisia keskusteluja vieraampien ihmisten kanssa sekä olen oppinut hallitsemaan omaa kehonkieltäni niin, että se vastaa suurinpiirtein muiden käyttämää tapaa ilmaista itseään.

Omalle erikoiselle sosiaalisuudellekin alkaa hahmottua nimi, mikä vapauttaa minut jatkossa olemaan oma itseni, ilman että minun tarvitsee enää ”esittää” muuta, kuin mitä olen synnyinlahjaksi saanut. Toki tiedostaen, oppien ja kunnioittaen yleisesti hyväksyttyjä normeja. Josko juhlat ja muut isommat tilaisuudet alkaisivat olla minulle kaiken uuden tiedon valossa hieman vähemmän kuormittavia?

Korvatulpat olisi itselleni se ensimmäinen asia, mitä voisin alkaa käyttää vaimentamaan ympäristön hälyäänien aiheuttamaan stressiin, johon keho reagoi voimakkaasti. Aurinkolasit olisi myös hyvät, jos niitä joskus olisin oppinut käyttämään. Tai lasit, missä on vain pieni näkökenttä, ja silmä joutuisi erikseen tarkentamaan siihen, mitä haluan nähdä. Tai ehkä kokonaan jonkinlainen suojarakennelma, jonka sisään ei pääsisi mitään aistiärsykkeitä ilman tahtoani ja pitäisi ihmiset tietyn välimatkan päässä itsestäni. Olisi kommunikointiväline, joka tulkkaisi minulle luotettavasti toisen ihmisen puheen ja kääntäisi minun käyttämän kielen toiselle osapuolelle. Laite myös kertoisi minulle, milloin toinen tarkoittaa sanomaansa, ja milloin olisi kyse vitsistä, valheesta ja tulkitsisi sanattoman viestinnän, mitä en ole tähän ikään mennessä oppinut havainnoimaan.

Alkeet osaan kyllä, mutta sillähän ei kovin pitkälle pötkitä sivistyneessä ihmisyhteisössä. No, juu yritin olla hauska miettiessäni kuinka suojautua, välttäen aistien kautta tulevaa yli-informaatiota. Kaikki edellämainittu aiheuttaa myös uupumisen. Olen aina tiennyt omasta kokemuksesta, että kaikenlaiset sosiaaliset tilanteet väsyttävät ja yleensä olen juhlienkin jälkeen niin poikki, ettei edes ajatus kulje. Pidän juhlista kuitenkin omalla tavallani, vaikka osallistuminen, taikka järjestäminen on rankkaa kaikinpuolin.

Hyvää kesää!