Elämästäsi tuntuu kadonneen jotakin, eikö vain? Värit, ilo ja onnellinen olo? Kaikki on nykyisin synkkää harmaata, ahdistavaa sumua ja pimeyttä. Mikään ei ilahduta, vaikka saatat nauraa ja hymyillä esittäen muiden mukana. Sisälläsi kalvaa pohjaton epämukavuuden tunne, mikään ei tunnu oikein miltään. Ellei sitten kökköä oloa lasketa; jos jokin tuntuukin, niin se on sitä itseään sitten.
Sinusta saattaa tuntua, ettet oikein näe eteesi, paksu harmaa usva on saartanut mielesi ja kykysi aistia hyviä asioita tuntuu kadonneen?
Sinusta ehkä tuntuu, kuin olisit pimeässä, pohjattomassa kaivossa. Ilman mahdollisuutta kiivetä ylös. Olet ehkä kuin säkissä, jota ei kukaan saa auki. Rimpuilet aikasi, odottaen lopulta ihmettä tapahtuvaksi; ihmettä, että joku avaisi säkin suun ja valo virtaisi jälleen.
Parhaimmillaankin elosi on yhtä suossa tarpomista. Sumuisessa harmaassa liejussa tallaamista pääsemättä kunnolla etenemään. Kärsit, kärsit kärsimästä päästyäsi aamusta iltaan, illasta aamuun. Kärsimys ei jätä rauhaan edes yöksi, koska uni ei tule. Vaihtoehtoisesti nukkuisit vuorokauden ympäri, ollen ihan liian väsynyt kaikkeen elämään.
Huono ja epätoivoinen olotila on kanssasi koko ajan, olet käpertyneenä, solmussa omaan tilaasi.
Ihmettelet, mikä sinua oikein vaivaa ja soimaat itseäsi omasta saamattomuudestasi kaikkien asioiden kanssa. Elosi on yhtä tuskaa ja kärsimystä.
Taidatkin tietää ne syyt, miksi olet mieli maassa, voimatta tehdä niille asioille mitään. Mikään ei muutu. Koet olevasi täysin yksin kaikkien niiden hankalien asioiden kanssa ja kukaan ei ymmärrä sinua. Totta onkin, ettei kukaan voi ymmärtää sinun sisäistä kokemusmaailmaa. Tottaon, ettei kukaan ymmärräkään sinua. Sinun on siis itsesi vuoksi ymmärrettävä itse itseäsi. Ymmärryksen myötä tulee kyky olla itselleen armollinen.
Kahta samanlaista ihmistä samoine kokemuksineen ei ole olemassa. Masennuksia on niin montaa, kuin on ihmisiäkin ja jokainen reagoi eri asioihin ja tilanteisiin eri tavoin. Ainoa todellakin, joka ymmärtää olet sinä itse.
Mikään määrä lohdullisia sanoja ei sinua auta suostasi pois. Se matka on vain kuljettava, matka ilman määränpäätä. Uppoat, kaadut, jämähdät paikoillesi vielä useita kertoja ja sumu sakenee kietoutuen ympärillesi. Mikään määrä apua ei auta ja voi olla, että ihmiset ympärilläsi väsyvät sinuun ja sinun kaameuteen. Niin se vain on, masennus on sairaus, josta on yksin selviydyttävä.
Masennus on kuin matkalippu helvettiin. Perille et pääse koskaan, matka on täynnä kurjuutta, epäonnistumisia, ikäviä tuntemuksia. Olet yksin, ilman minkäänlaista apua ja menetät toivosi lukemattomia kertoja. Luovutat, kunnes matka jatkuu jälleen.
Masennusta ei voi valita osakseen, se tulee jos on tullakseen, ikäänkuin kierona lahjana muistuttamaan kaikesta jo koetusta vielä kertaalleen. Masennus vääristää kykysi ajatella, tuntea ja kokea positiivia asioita. Masennus on toisaalta hyvin rehellinen, ja suora kertoen heikkoutesi, huonoutesi kaikessa mahdollisessa. Masennus kääntää jokaisen kiven ja kannon etsiessä asioita, paikkoja mihin takertua.
Masennusta ei oikein voi lääkitä kokonaan pois, oireita voi lievittää jonkinverran. Puhumisesta ei ole apua, ja voit puhua kuulijat tainnoksiin saamatta ikävää oloa pois. Oikeastaan jokainen keino yrittää vaientaa/helpottaa masennuksen tunnetta, kasvattaa masennusta entisestään.
Masennus on kuin polku, joka vain on kuljettava loppuun asti. Perille on pitkä tie, lähes toivoton kulkea. On parempi jäädä kaivoon, kuin hukata voimansa kiipeämiseen, sieltä ei pääse pois. Ei, ennenkuin masennuksen mitta on täysi ja vähän ylikin. Masennus on yksi keino oppia lisää itsetuntemusta, ymmärrystä.
Masentuneena olet kuin kuplassa. Et kuule, näe muita. Vaellat pimeydessä, täysin yksinäsi, määräämättömän ajan. Ajanjaksoa ei voi kiirehtiä, ehkä tila päättyy tai ei pääty? Kärsimys on kärsimystä, ja vastaanlaittaminen ei paljoa auta, päinvastoin. Lieka ympärillä kiristyy tehden olon entistäkin kurjemmaksi.
Mitä sitten tehdä, jos mitään ei voi tehdä? Hyväksyä se ikävyys osaksi elämää ja opetella elämään sen kanssa. Oikeastaan muuta ei ole tehtävissä. Hidastaa kulkemista, ottaa vain sen yhden askeleen kerrallaan, eikä edes yrittää juosta suossa.
Pysähdy, hengitä ja opettele tuntemaan itsesi. Menneellä on väliä; tunteet, ajatukset, päätökset. Anteeksianto, ymmärrys. Jonakin päivänä valonsäde pilkistää ja hälventää sumun ympäriltä. Jonakin päivänä huomaat kaivon täyttyneen kyynelistä. Askel ei uppoudu suohon, vaan alla onkin kova maa. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä.
Jonakin hetkenä on helpompi hengittää, on parempia hetkiä ja sitten on kokonaisia parempia päiviä, tulee romahduksia. Kyllä se siitä, ehkä. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.
Masennus on yksi keino itsetuntemukseen, kaikki ei voi olla aina hyvää ja hyvin. Kaikella on se kuuluisa kolikon kääntöpuoli ja masennus on kolikon toinen puoli, joka sekin pitää nähdä, oppia tuntemaan. Masennuksen kanssa voi oppia tulemaan toimeen, jopa niin, ettei se häirinne elämää kovin vahvasti.
Masennuksella on aina jokin tarkoitus, ainakin se saa ihmisen pysähtymään ja miettimään itseään ja elämäänsä. Kaikelle tulee stoppi, joka on viestinä, ettei samoin voi enää jatkaa elämäänsä. Jonkin on itsessä, ajatuksissa, elämässä muututtava. Oletko uskollinen itsellesi ja omille tarpeillesi? Teetkö elämässä sitä, mitä haluat vaiko onko muutoksen paikka sittenkin?
MIkään määrä lohdullisia sanoja ei riitä masentuneelle, mikään määrä ymmärrystä, apua ja tukea ei riitä. Masennus loppuu, kun riittävä määrä itsetuntemusta, syitä ja seurauksia jne. on tunnistettu, tunnustettu ja toimittu. Opittu sietämään voimakkaat tuntemukset, ymmärtämään niiden luonnollinen vaihtelu, hallitsemaan mieltä, ajatuksia jne. Masennuksella on monia tehtäviä, jokaisella se on hieman omanlaisensa. Ja voi kysyä, mikä tarkoitus masennuksella on juurikin omalle kohdalle, mitä sen on tarkoitus näyttää/opettaa minulle?
Masennus on kuin matka, sekin päättyy joskus johonkin, aivan samoin kuin alkoikin joskus jostakin. Kädestä kiinni, lempeästi. Siinä on uusi seuralainen, tai vanha. Ihan miten vaan. Sen kanssa on vain elettävä. Masennus on kuin pakollinen oppikurssi elämän tarkoituksen etsimistä, tarkoitusta jota ei vain kykene näkemään nurinkurisesti synkän mielen vallatessa kaiken tilan.
Ihminen on ihmeellinen olento. Jaksaa, vaikkei jaksaisi jaksaa. Koneisto käy ja kukkuu, huonosti hoidettunakin. Masennuksesta huolimatta vastuu itsestä pitäisi jaksaa kantaa. Vastuu omista ajatuksista, tunteista, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Hyvin usein ne omat ajatukset masentavat entisestään, ne aiheuttavat lisää masentavia tuntemuksia ja ne taas lisää masentavia ajatuksia. Kierre on loputon, ja voimia ei tunnu olevan negatiivisen kierteen katkaisuun. Kaikki on ikävää, mikään ei huvita, kiinnosta, ei jaksa, ei halua…Kukapa sen kissan hännän ylös nostaa, ellei kissa itse?
Masentuneena on helppoa vierittää vastuu kaikesta toisten niskoille. Kaikki on jonkun muun syytä, jopa ne omat tuntemukset ovat jonkun toisen aiheuttamaa, vaikkei asia todellakaan ole niin. Masennus tuppaa vain vääristämään niin ajatukset kuin tunteetkin hyvin erikoisella tavalla. Masennuksen lasien takaa on kovin vaikeaa nähdä yhtään mitään, katse on kovin kapealla tavoin rajoittunut.
Mesennus on kuin viesti, joka kehoittaa opettelemaan itsen tuntemista ja oman hyvinvoinnin opettelua ja vastuunottoa kaikesta itsestä lähtevästä sekä tunnistamaan omia rajoja jne.