Yhtenä kirkkaana ja hieman pilvisenä aamuna minuun teki vaikutuksen taivas. Tai oikeammin auringon värjäämät hahtuvaiset pilvet, jotka hohtivat helmiäisen väreissä vaaleanpunaista, vaaleansinistä ja vaaleanvihreää.
En alkanut kaivaa puhelinta taskusta, aurinkoa vasten kuvaaminen vaatii vakaan käden ja sitä ei ollut koiran vuoksi, joka oli toisessa kädessä hihnassa kiinni ja malttamattomana vinkui liikkeelle.
Ihastelin hetkisen ja jatkoin matkaani kotia kohti. Halo-ilmiö auringon molemmilla puolin myös näkyi pienesti ja enää se ei herätä suurempaa ihmetystä, niin monesti siihen olen törmännyt; mutta ne pilvet.
Helmiäishohtoisia ja hyvin kauniita. Vanhamummo tuumasi ykskantaan mielipiteensä ja kertoi, että ne oli niitä saastepilviä, kauneudesta hän ei ilmeisesti edes halunnut kuulla, joten annoin olla. Niinpä, niitä saastepilviä. Sateenkaaripilviäpäs, höh.
Sen kerran, kun viitsin kertoa jostakin omasta kokemastani kauniista ja hyvästä asiasta, se kuitataan negatiivisella tavoin yhdellä ainoalla sanalla ja mitätöidään näin koko minun ainutkertainen ja (hyvä) kokemus. Eihän nyt hyvä asia ole minkään arvoinen, minun hyvä on näköjään pois tuolta toiselta?
Jos olisin repostellut jollakin ikävällä asialla, niin…Niin sekin olisi mitätöity samoin, mutta toisella olisikin ollut mehevä juoru eteenpäin kerrottavaksi. Vaan, kun on jotain positiivista, niin se on helppo mitätöidä. Noh, asiahan ei ole mitenkään uusi, mitä odotin? Äidillistä suhtautumistako ja nyt jo rupeaa korpeamaan, joten annan olla. Turhaan sanon hällle yhtään mitään mistään, ei kiinnosta häntä muut kuin omat ongelmansa, joita meidän muiden pitäisi ratkoa hänen puolestaan. Juu, ei kiitos, ei enää.
Eräänä muuna aamuna sain jälleen nähdä taivaalla melkoisen upean auringon ja pilvien yhteiselon. Tälläkin kertaa jätin puhelimen taskuuni, koska aurinko paistoi tälläkin kertaa vasten linssiä ja en olisi saanut kuitenkaan sellaista kuvaa, kuin olisin halunnut.
Tällä erää aurinko paistoi suoraan, lämmitti ja auringon alapuolella, horisontissa kasvoi suuren suuri taivaanrannan peittävä tummanpuhuva pilvi, jonka reunus hipoi aurinkoa peittämättä sitä kuitenkaan. Samaan näkyyn mahtui myös tumman pilven edellä olevia vaaleita pilvihahtuvia, kuin kynällä olisi piirretty kaarevia paksuja viivoja. Tunnelma oli jotenkin erikoinen, kuin aika olisi pysähtynyt, mikään ei siinä hetkessä liikkunut. Käännyin katsomaan taakseni, siellä oli se perustuttu normaali ”tunnelma” ja näkymä ja kun katsoin ylös eteeni, tunnelma vaihtui jälleen erikoiseksi.
Kotiin päin kävellessä pilvet ja aurinko painuivat metsän reunan taa ja olisin voinut sitä näkyä katsella pidempäänkin, mutta jälleen koira oli kärsimätön jatkamaan taivallustaan.
Samana päivänä minussa heräili jokin aavistus, jostakin asiasta. Harvoin näitä tämmöisiä tunnelmia nousee ihan tietoisuuteen asti ja nyt minusta tuntuu, kuin jokin olisi muutoksessa, jossakin. Yleensä tiedän tai hahmotan hämärästi, mistä on kyse ja nyt en pääse kiinni tuohon heränneeseen aavistukseen, mikä ihme se oikein on ja mistä se oikein tulee? Tämänkertainen aavistus tuntuu hyvin neutraalilta, se ei ole hyvää, ei myöskään pahaa.
Jätin tämän tekstin loppuun kirjoittamisen myöhemmälle ja maailmalla on tapahtunut ikäviä asioita, kuten maanjäristykset sekä sitten uutisoimaton suuri junakemikaalionnettomuus aiheuttaen ympäristökatastrofin Ohiossa samoihin aikoihin maanjäristysten kanssa.
Ihmiset ovat tässä ajassa kummallisia olentoja; Tietoisesti tuhoavat ympäristöä, luontoa unohtaen elämän edellytykset. Meidän pitäisi kuitenkin elää siinä luonnossa ja luonnosta. Tuntuu, kuin kaikki maailman pahuus, välinpitämättömyys kiteytyisi puhtaan luonnon tahalliseen hävittämiseen? Mikään määrä rahaa ei puhdista saastuneita maa-alueita, vesistöjä eikä palauta puhdasta elintilaa eri lajistoille.
