Onkohan monikaan kokenut tai ajatellut hintaa, mitä edelleen maksamme entisestä itsenäisyydestämme tässä maassa?
Itselleni ei tullut mieleenkään vielä aikuisuuden kynnyksellä, että moni elämäni ikävä lieve-ilmiö olisi suoraa seurausta itsenäisyyden saavuttamisesta.
Nyt voin itse puhua omasta kokemuksesta, jälleen. Myös siitä, kuinka kamalana tuo sukupolvien negatiivinen lasku on jäänyt meidän seuraavien sukupolvien maksettavaksi. Käytännössä siis meilläkin laskua riittää jopa viidennelle sukupolvelle. Piti ihan laskea, koska itse olen sodassa olleiden isovanhempieni lapsen lapsi. Ja minulla on lapsia, ja lapsenlapsi.
Voin rehellisesti sanoa, ettei itsenäisyyden juhlapäivä ole koskaan ollut helppo. Joskus kysyin asiaa ja sain vastauksena vain, että mitä sitä juhlimaan, kun koko elämä oli piloilla sodan jälkeen. Kun sodassa ollut tarttui pulloon ja alkoi käymään humalassa omia sotatraumojaan läpi. Olen saanut tietää, kuinka lähes jokainen yö on mennyt taisteluissa, haavoittuessa ja huudoissa rintamalla. Kuinka pelko asui tiiviisti seinien sisä,-ja ulkopuolella. Rauhaa ei ollut missään, koskaan.
Siinä sodan jälkeen on sitten pitänyt pitää perhe kasassa, hankkia elantonsa maasta, viljellen ja muokaten se ensin kuntoon. Pitää maatilaa eläimineen, suuren lapsilauman vaatiessa ravintoaan. Arjessaan selviytyminen oli sen ajan terapiaa ja en oikein usko edes raavaan miehen kovin herkästi apua etsineenkään? Ei kuulunut sen aikaisiin tapoihin ruikuttaa menneestä. Tärkeintä taisi olla selviytyä muuttuneesta arjesta niin hyvin kuin pystyi.
Samaan aikaan mieli on järkkynyt, sirpaleet kohossa muistuttaen joka heti kokemuksista, joita ei kukaan voi käsittää. Ei edes Väinö Linna ja elokuvat. Niissä on kuvattuna vain pintaa, raapaistu vähän sieltä, täältä. Sodan kokemuksia ja kauheuksia yhteisen hyvän edessä ei ole tehty sanottaviksi, ei kuvattaviksi. Seurauksista on vielä vähemmän puhuttu, kerrottu, tuotu ilmi. Pelkät sotakorvaukset ja yhteiskunnan ylösajaminen kovalla työllä, sisulla ja päättäväisyydellä toimivat koko kansan terapiana.
Itsenäisyyden juhlapäivänä todellakin pitää pitää matalaa profiilia, muistaa se kaikkinainen kauheus ja tuska, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle perintönä, kunnes tulee vastaan riittävän etäinen sukupolvi käsitelläkseen traumat riittävältä etäisyydeltä. Itsestä tuntuu, että olen vielä liian lähellä sotaa ja kuitenkin, paljon olen jo tehnyt katkoakseni sukupolvien mittaista kärsimystä. Tiedän senkin, että lapseni jatkavat traumojen käsittelyä, riittävältä etäisyydeltä mihin minulla ei ole ollut mahdollisuutta.
Itsenäisyyden merkitys on kovin erilainen tänään, kuin mitä se oli viimevuosituhannella. Suomi ei ole enää vapaa, ei siinä merkityksessä kuin se sodittiin järjettömällä hinnalla vapaaksi. Globaali-ajattelu on kuitenkin tuhonnut vapauden käsitteen, itsenäisyyden merkityksen.
Meillä tämä juhlapäivä on kuorrutettu traumalla, jota sotaelokuvat ruokkivat vuodesta toiseen silotetulla kuvantamisellaan. Syyllisyydellä, kun itse jäi henkiin toverien kuollessa vieressä ja itse olisi mieluusti poistunut maailmasta jääden sinne tulihelvettiin. Eloonjäämisen syyllisyys kuplii siis meilläkin pinnan alla, siirtyneenä sukupolvelta toiselle. Moni muukin, vielä nimeämätön odottaa pintaan pääsemistään, ja juhlia ei oikein voi traumojaan, ei niissä ole mitään hienoa, ei juhlittavaa.
Nuorempana en ymmärtänyt, miksi meillä ei oltu iloisia ja juhlatuulella näin itsenäisyyspäivänä. Tänään jo ymmärrän paremmin ja kunnioitan aiempia sukupolvia siinä määrin, etten heidän kärsimyksellään repostele tai juhli. Arvostus on läsnä pikemmin, se että olemme saaneet elää rauhanaikaa, vaikka pelolta emme olekaan välttyneet.
