Aamut ja illat viilentyivät yhdessä yössä. Eräänä päivänä onnistuin nappaamaan kuvan lämpöisestä helteisestä elokuun iltapäivästä, kun valo siivilöityi keittiön ikkunasta mielestäni kovin kauniisti. Seuraava päivä olikin sitten kovin sateinen ja muistutti vääjäämättä syksyn lähestymisestä.
Onpahan ollut pitkän tuntuisia viikkoja, jotka ovat madelleet hitaammin, kuin aikoihin. Yhtenä torstaina havahduin jäljellä oleviin työpäiviin ja tuntui, etten millään jaksaisi kahta päivää töissä. Viikonloput ovatkin sitten menneet, kirjaimellisesti menneet huomaamatta pyykkiä pesten ja viikolla aikaansaatua epäjärjestystä suorien. Väsy työpäivien jälkeen on kaatanut pitkälleen ja pää on ollut yhtä puuroa, joten tekemiset kotosalla on jääneet suosiolla pois työpäivien jälkeen.
Mennyt viikko muistutteli jälleen itselleen armollisena olemisesta. Omalla kohdalla se on tarkoittanut erityisesti fyysisestä tekemisestä irroittautumista ja oman jaksamisen rajojen tunnistamista sekä tekemättömyyden opettelua levon muodossa.
Siinä sitä onkin opettelua, edelleen. Mieli haluaisi kaiken olevan järjestyksessä, tiptop ja raaka todellisuus iskee vasten kasvoja; kun ei kykene, niin ei kykene tekemään kaikkea sitä, mitä tahtoisi.
Hyvin usein käy niinkin, että väsytän itseni jo ihan lenkkeilemällä koiran kanssa ja kotiin palatessa en kykene enää siihen, mitä olin ajatellut tehdä. Se on turhauttavaa ja erityisesti noina hetkinä positiivinen ajattelu on sieltä jostain hyvin syvältä.
On melkoisen raskasta hyväksyä oma rajoittuneisuus, kun se hyväksyminen pitää tehdä jokainen kerta aina vaan uudelleen ja uudelleen. Kun pelkkä tahto ei riitä; kun ei voi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa tekemään.
No, elämä on. Kulunut lausahdus, jonka myötä pyrin päättämään ylläolevan kaltaiset ajatukset ja siirtymään jonkin muun asian miettimiseen. Koira odottaa ulos, pidemmälle lenkille. Vapaapäivä.
