Havahduin siihen, kuinka elämäni tuntuu polkevan samaa uraa päivästä toiseen, tai peräti paikallaan joka ikinen päivä.
Herään, menen työhön, käyn sohvalle ja petiin. Seuraavana päivänä taas sama kuvio, joka ei muutu. Uskon ,että tälläkin ajanjaksolla on tarkoituksensa; löytää merkityksellisyys kaikista pienistäkin asioista, joita ei ole ehkä aiemmin edes ajatellut?
Jonain päivänä joskus tulevaisuudessa saatan kaivata näitä hiljaisia vuorokausia, ehkä? Tai sitten en ? Miksi on niin kovin vaikea antaa itselleen lupa nauttia hiljaisuudesta, jossa vietän suurimman osan vuorokaudesta?
Aika kuluu jälleen nopeasti, viikot vierähtävät ihan silmänräpäyksessä ja en meinaa perässä pysyä. Ensi viikolla on jo joulu, huh sentään.
Viisi vuotta sitten näihin aikoihin olin tietämättäni vakavasti sairas. Hoitajan työssä joulunalusaika oli kovin kiireistä, vajaamiehityksellä kotihoidossa juoksimme asiakkaalta toiselle, käyntien määrän ylittäessä joka työvuorossa 20.
Muistan selittäneeni itselleni rintakivut ja rytmihäiriöt ja huimaukset stressinä. Huonona kuntona hengästymisen kiivetessä portaikossa ja turvotukset kuuluvan ikään.
Oli paljon muitakin oireita, joihin olin jo ehtinyt tottua kuukausien aikana, vaikka välillä muistuikin mieleeni muutaman lääkärin sanat, joissa sydämen sivuääni oli kiinnittänyt huomiota, muttei niin paljoa, että olisin joutunut tutkimuksiin. Korona oli tullut edellisenä keväänä osaksi kaikkien arkea.
Kohta kulunut viisi vuotta siitä, kun sain uuden mahdollisuuden elämään. Tuohon jouluaattoon viisi vuotta sitten päättyi siihenastinen elämäni. Viisi vuotta olen opetellut elämään uudelleen, opetellut huolehtimaan ja välittämään myös itsestäni ja helppoa se ei ole vieläkään. Tähän pätee sanonta; jos on pipetillä annettu ei voi kauhalla vaatia.
Viisi vuotta olen sujuvasti opetellut syömään kiltisti lääkkeeni, tekemään valintoja ravitsemukseni suhteen, opetellut liikkumaan koiran kera, olen etsinyt uudelleen omaa paikkaani työelämässä. Yritän ymmärtää ja olla armollinen niin itselleni, kuin muillekin.
Meneillään on ensimmäinen syksy, joulu ilman koiraa ja edelleen ikävöin arkea ja kaikkea sitä hyvää, jota koira perheeseen toi pelkällä iloisella olemassaolollaan.
Kulunut syksy on ollut rauhoittumista kotona, kiireetöntä työntekoa, hiljaisuutta, kirjoja, sarjoja ja neuleita. Pysähtymistä elämän äärelle, moninkertaista hiljaisuutta, sulkeutumista.
Seurailen ikään kuin sivusta, miten maailma ympärillä velloo- ihmettelen asioita, joita ei enää uskalla ääneen sanoa, ei ainakaan julkisesti. Useammin, kuin kerran olen joutunut toteamaan näkemykseni siitä, miten hullua tämä aika onkaan ja miten niin moni asia saanut erikoisia, jopa huvittavia piirteitä julkisuudessa. (vaikkei asioissa itsessään ole oikeasti mitään huvittavaa).
Yleisesti ottaen henkilökohtaista rauhaa ja turvallisuuden tunnetta horjutetaan jatkuvasti, monin eri keinoin. Samoin on käynyt yhteenkuuluvuuden ja yhtenäisyyden tunteille. Manipulointi on taitavaa, tehokasta ja yksinäinen on heikompi, kuin joukko. Hajoita ja hallitse-oiva tapa pelottelun ja kiristämisen, eristämisen lisäksi ottaa valta mistä tahansa.
Huomio käännetään toisaalle, samaan aikaan toisaalla tapahtuu sitä, mikä on tärkeää ja olisi oikeasti huomionarvoista. Tiedämmekö oikeasti missä mennään ja miksi?
Ajatusten virtaa, huolta huomisesta. Ei ole kristallipalloa, josta voisi kurkata tulevaisuuteen. Hetki, päivä kerrallaan on kuljettava luottaen siihen, että asioilla on tapansa järjestyä parhain päin niin omassa elämässä, kuin yleisestikin.
Joulun ajan sanoma lienee selvä jokaiselle; rauhaa ja turvallisuutta ihmisten kesken. Edellinen herättää miettimään, oletko sinä turvallinen ja rauhaan pyrkivä aikuinen toiselle? Luotko ympärillesi turvallisuuden, jossa heikommatkin pärjäävät? Annammeko lapsillemme mallin fyysisestä turvallisesta aikuisesta? Entäpä psyykkisesti/henkisesti turvallisesta aikuisesta?