Investoin siis tänään pakon sanelemana henkareihin. Oma vaatesäilytykseni sijaitsee eteisen naulakossa, siinä mihin yleensä ulkovaatteet jätetään sisälle tultaessa. On siellä toki ne perheen takitkin ja osa miehen vaatteista. Eli minulla on noin puolet käytössäni eli tarkalleen ottaen noin 70cm tilaa henkareille/omille vaatteille.
Kaappitilaa minulla on kaksi hyllyä yhdestä kaapista, jaamme sen puoliksi miehen kanssa. Olen haaveillut jo vuosia omasta paikasta vaatteilleni, vaan vielä en ole bongannut meidän kotiin sopivaa kaappia tai vastaavaa. Kaappi saisi siten toimia myös tilan rajaajana ja näköesteenä nukkumiseen käytettyyn nurkkaukseen.
Pyykkihuolto meni uusiksi, kuivausrumpu ilmoitti jälleen haluavansa uusia osia ja niiden saapuminen maailmalta kestää aikansa. Tilaa meillä ei ole missään, että saisi kuivaustelineen johonkin oleskelemaan. Tällä hetkellä pieni teline on jo valmiiksi ahtaassa kylppärissä ja sitä joutuu siirtämään edestakaisin päästäkseen liikkumaan sen pari askelta paikasta toiseen. Miten hankalaa ja ärsyttävää.
Pakon sanelemana, tuumasta toimeen sitten ja henkarille on pyykit laitettava kuivumaan toistaiseksi. No, siinä sitten etsin ja etsin turhaan ylimääräisiä henkareita kotoa ja oli ihan pakko kauppareissulla ostaa uusia, jotta perheen pyykki saadaan kuivaksi. Toteutin samalla pitkäaikaisen toiveeni ja hankin vihdoinkin kahteen oveen lakanankuivaustelineet.
Hieman kauhulla ajattelen viikkoja, kun lapset ovat luonani. Pyykin määrä on edelleen suuri, vaikka korin pohja onkin jo saavutettu. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun kaksi muksuista muutti omilleen. Kyllähän sitä pyykkiä tosiaan pesee, vaikka kuinka paljon. Eri asia on, miten saada kuivaksi ja karvattomaksi vaatteet. Koko pyykkihuollon toimivuus perustuu meillä juuri kuivausrumpuun.
No, eiköhän me tästäkin suoriuduta ihan kunnialla ja kekseliäisyydellä sen muutaman viikon, minkä kuivuri on käytöstä poissa.
Kauppareissu sujui odotusten mukaisesti ja koulutarvikkeet nuorelle tuli hankituksi. Vaateosastolle en häntä saanut sentään enää mukaan ja ehkä jonain toisena hetkenä sitten kokee tarvitsevansa vaatettakin. Kauppareissut tarkoittavat itselleni kidutusta ja vältän niin pitkälle kuin mahdollista kaikkea kauppailua. Valot, äänet, ihmiset jne saavat jokaikisen aistin ylikuormittuneeksi ja varsinkin isossa kaupassa jo pelkkä käveleminen käy urheilusuorituksesta, eli olen ihan takki tyhjänä kaupasta poistuessani.
Kello lähentelee jo yhtätoista illalla, mehunkeiton aloittaminen hieman venähti muutamalla tunnilla ja väsy on melkoinen. Odottelen vielä viimeiset marjat ämpärin pohjalta höyrystymään kattilaan, mehun pullotus ja huomiseen saa jäädä pakastus. Mehua tuli taas ihan hyvä määrä, melkein kymmenen litraa kahdesta ämpärillisestä.
Suunnitelmat muuttuvat lennosta ja elämä etenee aina tilanteiden mukaisina. Aamusta ei voi tosiaan tietää, mitä päivä tuo tullessaan ja aiottu siivouspäivä muuttui lennosta mummoiluun. Pikkuinen onnistui jälleen sulattamaan tämän mummon sydämen tullessaan halaamaan heti sisälle päästyään. Alan päästä jo jyvälle, mistä tässä mummona olemisesta onkaan kyse.
Kulunut viikko on ollut kovin pilvinen, tuulinen ja sateinen. Porottava aurinko tuntuu jääneen historiaan alkavan syksyn myötä. Tänäänkin on kovin pilvistä ja tuuli riepottelee puita. Ilma on hyvin raikasta hengittää. Ulkona on erittäin miellyttävää käydä lenkkeilemässä.
Alkuviikosta kävin kirpparikierroksella tyttären kanssa ja ajatus siitä, miten kierrätys esimerkiksi vaatteiden osalta on siirtynyt osaksi luontevaa kulutusta lapsilleni, lämmitti mieltäni kovasti. Löysin itsekin jälleen pienesti pari astiaa rikkoontuneiden tilalle. Tytär teki myös hyviä löytöjä, ja sai sen, mitä lähtikin etsimään.
Loppuviikosta suuntasimme nuorimmaisten kanssa pääkaupunkiseudulle retkelle, kohteena Suomenlinna. Otimme mukaamme myös meillä hoitopäivää viettävän mummon pikkuisen poikasen ja koira pääsi päivän ajaksi toisaalle hoitoon. Päivä oli matkoineen kaikkineen mukava, mutta raskas.
Söimme miehen tekemiä herkkueväsleipiä parkkipaikalla, ennen siirtymistä julkisiin kulkupeleihin, alkaen metrosta ja päätyen lopulta Suomenlinnan lauttaan. On se helppoa ja nopeaa liikkumista paikasta toiseen siellä Helsingin päässä. Meilläpäin ei ilman omaa autoa voi edes kuvitella elävänsä, julkista käyttäen esimerkiksi töihin meneminen kestäisi ikuisuuden ja silti ei vuorotyöläinen ehtisi ajoissa perille, kauppareissusta puhumattakaan. Välimatkat on pelkälle pysäkille usein kilometrejä.
Ihmisvilinä, vaikkei ollutkaan mikään pahin ruuhka-aika, kävi koko porukan aistien päälle ja totesimme jokainen, ettemme voisi elää siinä ympäristössä eli pääkaupungin tohinassa. Liikenteen kova meteli yhdistettynä ihmisistä lähteviin ääniin tuntui ylittävän sietorajan monessa kohdin. Kykenimme silti kaikesta huolimatta nauttimaan päivästämme, pikkuinenkin unohti uhma-ikänsä kotiin ja nautti parivuotiaan tavoin uusista jännittävistä kokemuksista eri liikennevälineiden kyydeissä sekä jahdatessa mm. lintuja.
Suomenlinnaa kiertelimme omaan tahtiimme ja totesin, ettei yhdessä eikä kahdessa päivässä koko saarta ehdi käydä. Historiaa olisi niin paljon nähtävillä. Itselle tuli siellä ollessa sellainen olo, kuin olisin joskus siellä joskus käynyt. Tiedän kuitenkin, etten ole ja uskon nähneeni vain unta taannoin samoista paikoista.
Punaiset viinimarjat tuli kerättyä lauantaina ja hämmästelin, kuinka isoja terttuja olikin pensaikon suojiin päässyt kasvamaan. Keräys sujui nopeaan ja pääsen mehustushommiin. Pusikoihin jäi vielä useampi ämpärillinen ja hieman harmittelen, ettei meille pakkaseen mahdu yhtään enempää mehua talveksi.
Pienesti jäämme jännittämään, toteutuuko säätieteilijöiden ennustukset alkuviikon myräkästä. Iltalenkillä aurinkokin pilkahti juuri ennen painumistaan vuoren taa ja ulkona tunnelma oli jotenkin odottava. Ympäristön hiljaisuus ja matalalla kulkevat pilvilautat loivat hyvin erikoisen tunnelman, jopa hieman pelottavan fiiliksen, ihan kuin jonkun kauhuelokuvan alkutunnelmat tai jotakin.
Puuhaa on riittänyt koko edelliselle viikolle ja ensi viikolla alkaakin jo koululaisilla uusi lukuvuosi. Koulun alku tarkoittaa meilläkin pienesti erinäisiä hankintoja, jotta koulussa käynti mahdollistuu suht kivuttomasti. Vanha reppu antoi vetoketjustaan periksi keväällä, joten sellainen ainakin pitäisi löytää. Kynät ja muut pikku tilpehöörit tuppaavat katoamaan koulussa ja niitäkin pitää uusia tasaiseen tahtiin. Ehkä pitää etsiä myös jotakin vaatetta, vaikka kyseinen nuori ei niin hirmuisesti (ainakaan vielä) välitä vaatekaupoissa ravaamisesta.
Olen saanut olla äitinä nyt yli kaksikymmentä vuotta. Takana on ne kuuluisat ruuhkavuodet, joista mieleen jäi parhaiten valtavat pyykkivuoret, kaikenkattava väsymys sekä ajatus lasten kasvamisesta hieman isommiksi toiveena arjen helpottuminen. Työssäkäynti raskaassa vuorotyössä ja lastenhoitopulmat neljälle ovat myös mielessä, ajatellessa ruuhkavuosia. Sain olla myös paljon kotona ja lapsia hoisin paljon itse, siitä piti huolen nuorimpien syntymät noin kolmen vuoden ikäeron tahdilla ja olin kotona niin pitkään, kuin talous antoi myöden.
Työssäkäyntini useammassa vuorossa oli mahdollista, kun lapsilla oli vielä hoitopaikka vuorohoidossa ja ensimmäisen lapsen mentyä kouluun, selvisi nopeasti minullekin totuus yhteiskunnan ristiriitaisista mahdottomuuksista. Lasta ei saisi jättää yksin, ei iltavuoroon eikä yövuoroon. Kyllä, vuorotyötä tekemättömille asia onkin itsestään selvyys. Vaan, entäpä kun niitä aikuisia ei riitä siihen omaan perheeseen ilta,-yövuorojen ajaksi?
Pikkukoululaisten piti kuitenkin toisinaan opetella olemaan pitkiä päiviä yksikseen vanhempien iltavuoron osuessa molemmilla samaan aikaan. Hoitoalalla ei vuoroja vaihdella sen vuoksi, että lapset jäävät yksin. Silloin sanotaan, että itsepä olet työsi ja alasi valinnut. Työkaverit eivät jousta tuumakaan ja se on ihan ymmärrettävää. Itselläni ei ollut eron jälkeen muuta vaihtoehtoa, kuin lopettaa työt ja onneksi pääsin opiskelemaan mieleistä alaa aikanaan. En saattanut jättää lapsia heitteille omien työvuorojen ajaksi ja kun vuorot olivat mitä olivat eli yksi vapaa ja kuusi päivää työtä ja taas ehkä kaksi vapaata ja sitten jälleen useamman päivän työputki vaihdellen epäsäännöllisesti kaikkia vuoroja.
(on se, kumma miten ei hoitoalalle saada järkevää ja säännöllistä vuorotyörytmiä, ja työvuorot olisi tiedossa etukäteen, vaikkapa vuoden eteenpäin nykyisen kolmen viikon sijaan, aivan kuten miesvaltaisilla aloilla on vuorotyön haasteet tiedossa ja pyritty pitämään huolta työntekijän jaksamisesta kiinni. Ai, niin. Naisethan on koneita, väsymättömiä robotteja tosiaan ja jos yksi väsyy, on jonossa toinen valmiina uuvuttamaan/uhraamaan itsensä ja elämänsä toisten auttamiseen hiluilla. )
Lasten isovanhemmat olivat itsekin ilmeisen uupuneita, heillekin oli vuosien varrella siunaantunut enemmän kuin tarpeeksi meidän lasten hoitovuoroja, molempien vanhempien tehdessä vuorotöitä. Toisella isovanhemmista oli vähän kerrassaan siunaantunut raskas taakka omaishoitajana kotona ja sieltä ei niinvain enää lähdetty meille hoitamaan lapsenlapsia. Lasten toiset isovanhemmat taas jättäytyivät eron jälkeen kokonaan pois elämästämme; puhelimessa, pyytäessäni apua, saatesanoin, ”Koita pärjäillä, en koskaan edes sinusta pitänyt.” Ihan kiva mummo, ja ihan kivasti olin ollut siinä luulossa kaksikymmentä vuotta, että olimme ystäviä, ex-anoppi ja minä. Vaan olin ymmärtänytkin väärin. Kaipa anopilla sitten olikin ollut joku muu tyttönen pojalleen mielessään ja minä olin pettymys, jonka peitti erityisen hyvin, ja hänellä taisi olla herneitä nenässä oikein paljon? On ollut ex-anopilla todella taitavat näyttelijän lahjat, saatuaan minut uskomaan, että olin hänelle kuin oma tytär, mitä hän saattoi toisinaan jossakin yhteydessä lausua.
Yli kahteenkymmeneen vuoteen mahtuu paljon kaikenlaisia aloituksia ja lopetuksia lasten elämässä. Kerhoilut, paivähoidot, koulun aloitukset ja siirtymät luokalta toiselle, eri ikävaiheet omine haasteineen, harrastuksia jne. Siellä olen äitinä saanut sivusta seurata omien lasten eri etappeja. Peruskoulun päättäminen nuorimmalla tulee olemaan yksi iso merkkipaalu koko perheen elämässä. Olen kuudentoista vuoden ajan tehnyt yhteistyötä ylä,-tai alakoulun opettajien ja muun henkilökunnan kanssa. Tukenut ja tehnyt voitavani lasten oppimisen kanssa. Onneksi koulujen suhteen lasten elämä on pysynyt entisellään erosta riippumatta ja vasta nuorimman kohdalla kahden kodin lasten päivittäiset haasteet ovat alkaneet hahmottua koulunkin aikuisille. (kouluvälineet saattavat olla toisessa kodissa epähuomiossa unohtuneena esimerkiksi).
Elämäni on selkeästi jakautunut aikaan ennen eroa, ja aikaan eron jälkeen. Äitiyteni on myös saanut uusia piirteitä tämän tapahtuman seurauksena. Pieni tukiverkkoni romahti eron myötä, siis sekin vähä, mitä oli ollut ja mikä mahdollisti myös minun työssäkäyntini.
Koin aikanaan, että eron jälkeen minusta tuli osa-aikainen äiti. Viikko-viikko-systeemi lasten asumisen järjestelyissä hajoitti niin lasten elämän, kuin omanikin kahteen erilliseen osioon. Olin edelliset vuodet ollut lasten kanssa kaiken (24h/vrk) valveillaoloajan, työssä käyntiä lukuunottamatta ja sitten yhenäkin olikin kokonainen viikko elämää elettävänä ilman lasten läsnäoloa.
Lapset ovat käyneet läpi omia haasteitaan, haastaen samalla omaa vanhemmuutta. Minunkin on ollut vuosien varrella pitänyt katsoa peiliin ja kyseenalaistaa omaa äitiyttä ja kasvaa itsekin lasten kasvun myötä. Jokainen lapsi on erilainen, jokaisella on oma tapansa käsitellä elämää, maailmaa ympärillään.
Toisinaan saan nykyisin palautetta lapsilta, heiltä jotka ovat jo olleet hyvänaikaan itsekin aikuisia ja asuneetkin jo omillaan vuosia. He ihmettelevät, ja muistelevat omaa aikaansa kotona asuessaan ja sitä, miksi en ole äitinä enää niin ”tiukkapipoinen” ja ”vaativa” nuoremmille sisaruksille? Itse en ole asiaan kiinnittänyt huomiota, mutta totta on, että olen äitinä kasvanut ja tiedostan monia ”virheitä” omassa kasvatustyylissä vanhempien lasten kohdalla.
Olen miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että ensimmäinen lapsi on tosiaan vähän sellainen harjoitus kaikessa, kun äitiyttä opetellaan. Ensimmäiseen ja vielä toiseenkin lapseen kohdentuu tietty epävarmuus äitinä ja itse ainakin halusin tehdä kaikessa niinkuin on oikein kasvattaessani. Tästä seurasi ainakin jokseenkin tiukat rajat ja säännöt ja joku olisi voinut ehkä sanoa, että höllää vähän. Ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki kehitysvaiheet,,-haasteet ovat vanhemmillekin uusia asioita. Vaikka teoriassa kuinka tietäisi, ja vaikka kuinka olisi valmistautunut milloin mihinkin, sopeutuminen uusiin kasvun paikkoihin käy myös vanhemmalle kantapään kautta. Olen monesti pyytänyt anteeksi vanhimmilta lapsiltani omaa tapaani kasvattaa heitä ja jos nyt voisin tällä kokemuksella tehdä jotakin toisin, tekisin myös toisin.
Nuorempien kohdalla olen jo oppinut läksyäni, ja osaan olla äitinä hieman toisenlainen. Tästä tulee puhetta aika-ajoin vanhimpien muistellessa sitä, miten heitä olin kasvattanut ja olen väliin itsekin todella pahoillani, koska en tiennyt tai osannut muutakaan tilanteiden ja asioiden ollessa itsellekin uusia. Minun olisi ehkä pitänyt etsiä enemmän tietoa, vaikkapa nuoren normaalista arjesta, eikä toimia oman vanhanaikaisen käsityksen ja kokemuksen perusteella.
Olen kuitenkin armollinen itselleni ja totean, että tein äitinä parhaani. Tein parhaani sillä tiedolla ja kokemuksella, mikä minulla silloin oli. Nyt, saadessani olla mummo, monet asiat lapsen kasvussa ja kehityksessä ovat kovin tuttuja. Huomaan, miten jotkut asiat näyttäytyvät tuttuina ja jotkut toiset asiat ovat lapsen kehityksessä uutta itsellekin. Huomaan myös, kuinka tytär itse on ottanut opiksi ja tekee asioita oman lapsensa kanssa hieman eritavoin, kuin mitä hän kokenut omassa lapsuudenperheessään.
Lapsuus kestää niin vähän aikaa; aikuisena ehtii/ joutuu olemaan koko loppuelämän! Miksi siis kiirehtiä lasta aikuisten maailmaan?
Äitinä oleminen ei ole aina ihan helppoa, varsinkaan jos ja kun lapsia on enemmän kuin se yksi. On kyettävä jakautumaan niin monelle, mielellään vielä tasapuolisesti ja reilusti. Käytännössä se ei taida ihan niin helposti olla toteutettavissa sittenkään.
Lasteni ollessa pieniä, minulla ja lapsilla oli tapana kokoontua viimeistään iltapalapöytään juttelemaan. Keskustelimme yleensä lasten mielistä lähtevistä asioista, niistä mitä kukakin mietti sillä hetkellä, tai mitä oli tapahtunut päiväsaikaan kouluissa, kotona, kaverilla tai mitä tunteita mikäkin asia herätti. Lasten kasvaessa jutustelut siirtyivät yhä myöhempään iltaan ja jossakin vaiheessa minulle tuli tavaksi juoda vielä myöhäinen iltatee isoimpien lasten kanssa. Joko uni ei tullut jollekin, oli vaikeus nukahtaa tai asiat yleensä mietityttivät. Ihan kuin aikuisellakin stressin alkaessa tuntua enemmän.
Joskus kaipaan niitä aikoja, kun istuin lasteni kanssa yhdessä, jutellen keittiön pöydän äärellä niitä näitä ja joskus hieman tiukempaan sävyyn pidin ruokailun päätteeksi perhepalaveria ongelmien ratkomiseksi. Eron jälkeen niitä ongelmia alkoi siunaantua ihan kiitettävästi lastenkin elämään ja niitä sitten yhdessä pyrittiin ratkomaan ja yhdessä etsimään keinoja vaikkapa kahden kodin erilaisiin toimintatapoihin nähden.
Lapsille tuli varmaan hyvin tutuksi minun käyttämäni lauseet, joita melkein mantrana toistin. ”Minun kodissa on tällaiset säännöt ja tavat toimia eli aivan samat kuin aina ennenkin, ja isän kodissa on sitten isän tavat ja säännöt, joista keskustelette isänne kanssa.” Kävimme myös paljon keskustelua siitä, mikä on oikein/väärin,taikka mikä on normaalia/epänormaalia perheessä ja elämässä yleensä.
Kahden kodin elämä muodostui lapsille kovin ristiriitaiseksi tavaksi elää ja minun tehtäväksi jäi tämän ristiriidan lieventäminen omilla viikoillani sekä lasten tukeminen ja kannustaminen myös isäviikkoihin. Ero oli jo itsessään likainen ja riitaisa tilanne vanhempien välillä jatkui vielä vuosia eron jälkeenkin. Pidin kuitenkin kiinni lasten oikeudesta molempiin vanhempiinsa, tasapuolisesti.
Tein kaikkeni tukeakseni lasteni suhdetta toiseen vanhempaansa. Lasten oikeus tutustua ja löytää se omanlainen suhteensa eron jälkeen molempiin vanhempiinsa. Tein kaiken voitavani tukiessani lapsia tapaamisiin isänsä kanssa ja vuoroviikoin se mahdollistui kaikkein parhaiten. Lapset ennenkaikkea saivat näin tutustua isäänsä, isän omalla tavalla ja ehdoilla.
Muistan, kuinka pahimmillaan uhkasin soittavani poliisien tulevan hakemaan lapsia isälleen, jos eivät vapaaehtoisesti suostu menemään isäviikoilleen. Kuulostaa kamalalta ja sitä se olikin pahimmillaan. Äitiviikoilla ratkoimme myös isäviikkojen ongelmia lasten kanssa yhdessä puhuen, puolustin isää ja hänen toimiaan joskus valehdellenkin. Maalasin ja väritin isästä koko ajan positiivista kuvaa, sitä kuinka hänelle pitää antaa mahdollisuus ja kukaan ei ole täydellinen, ei edes vanhemmat. Samalla painotin, mikä on oikeinoikein ja mikä on väärinväärin, jotta lapset osaisivat itse ainakin toimia oikein. Pyysin jokaisen äitiviikon lopulla lapsia olemaan kilttejä ja ymmärtäväisiä isälleen.
Minun tueksi tässä epäkiitollisessa ja melko epätoivoisessakin tehtävässä jäi kontakti perheneuvolaan, jossa tunnistettiin perheemme hankala eron jälkeinen tilanne. Minulle tuki tuli tarpeen, jotta tiesin toimivani lasten kannalta oikein, erityisesti pienimpiä ajatellen ja niin, ettei heidän normaali kehitys ja kasvu vaarannu tarpeettomasti.
Lapset sopeutuivat kahden kodin elämään ristiriidoista huolimatta ja tilanteeseen nähden hyvin ja viimeisten vuosien aikana olen itsekin päässyt elämään jo melkein normaalisti omaakin elämääni, ilman jatkuvaa huolta lasten elämästä.
Keskustelu erään lapseni kanssa kirvoitti tämän tekstin kirjoittamiseen ja asioiden ajatteluun näin vuosien jälkeen. Keskustelun edetessä mieleeni hiipi ajatus, kuinka paljon nuorimmainenkin lapseni on kypsynyt ja elämä on häntäkin jo koulinut sen verran, että kykenee toimimaan oikein sekä arvioimaan sitä, mikä on oikein/väärin. Ihmeissäni kuulin kertomuksen välitunnilla tapahtuneesta ja hän oli itsekin vihainen opettajan välinpitämättömyydestä kiusaamistilanteessa, eikä hän voinut ymmärtää aikuisen kyvyttömyyttä toimia niinkuin pitäisi. Tämä koulun aikuinen jätti siis itkevän pienen alakoululaisen selviämään kiusatuksi tulemisen jälkeen yksin, omineen ja vaikka hänelle ilmoitettiin tapahtuneesta, hän käski kaikkien poistua hänen luotaan ”menkäähän matkoihinne nyt”. Siinä meni oman lapseni luottamus koulun aikuiseen, sekä varmasti myös sen pienen kiusatun lapsen luottamus ylipäänsä aikuisiin koulumaailmassa ja seurauksia voi jokainen miettiä muutaman vuoden päästä. Näin kylvetään se pieni vihan/epätoivon siemen kiusattujen sydämeen ja se kasvaa jokainen kerta, kun kiusaaminen ja nöyryytys osuu omalle kohdalle. Kiusaaja jatkoi elämäänsä, ehkä ymmärtämättä itse, että toimi väärin kiusatessaan ikätoveriaan.
Lapseni uskalsi puuttua kiusaamiseen, puolustaa pienempäänsä. Tilanne taisi olla hänelle tuttu omasta alakouluajastaan, jolloin häntä on joku isompi puolustanut ja asiat on ratkottu perinpohjin osapuolten välillä aikuisten avulla? Odottiko lapseni, että oikeus toteutuu myös tällä kertaa? Sai pettyä tällä kertaa pahoin itsekin ja hänenkin luottamus tähän kyseiseen aikuiseen katkesi juuri sillä hetkellä, kun opettaja torjui avunpyynnön.
Milloin meillä hyvinvointiyhteiskunnassa on viidakon lait alkaneet toimimaan? Milloin vastuullisella aikuisella on lupa sulkea silmänsä nähdessään kiusaamista? Eikö tähän aikaan vuodesta enää jakseta alkaa puuttua kiusaamiseen, kun lukuvuotta on niin vähän jäljellä? Kun numerot on jo koneella ja valmiina tulostettaviksi päätöspäivänä? Onko lapsilla turvallisuus ja oikeus oikeudenmukaiseen kohteluun toteutunut? Lapsillakin on oikeuksia, joita kukaan aikuinen ei saisi omalla välinpitämättömyydellään mitätöidä.
Kesäloman alku saattaa monissa perheissä olla helpotus. Jokapäiväinen pelko kiusatuksi ja nöyryytetyksi tulemisesta väistyy edes hetkeksi, alkaakseen taas syksyllä uudelleen. Useinkaan lapsi ei kerro vanhemmilleen koko totuutta ollessaan kiusaaja tai kiusattu. Itselle oli aikuistumisen kynnyksellä suuri järkytys, pettymys ainakin sen suhteen, etten millään halunnut ymmärtää ja uskoa työyhteisöjen ihmisten jatkavan ihan sitä samaa käytöstä, kuin peruskouluaikanakin. Olen kokenut, ettei kiusaaminen lopu aikuistumiseen, vaan sama kiusaa tai tule kiusatuksi mentaliteetti on jatkunut riippumatta ihmisen iästä. Hankalasti muotoiltu ajatus, myönnän.
Persoonia on kyllä monenlaisia ja jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on sisimmässään. Entisaikaan on ollut helpompi ehkä elää, koska julkiseen kanssakäymiseen liittyi tiukat normit ja muodollisuudet, jotka takasivat jokaiselle kasvojen säilyttämisen sekä tiedon, miten ja milloin asioita ylipäänsä hoidettiin. Hyvät tavat ja etiketti helpottivat ihmisten välistä kanssakäymistä. Asiat hoidettiin tahdikkaasti, ymmärrettiin ihminen inhimillisenä olentona, joka otti oppia erehdyksistään.
Nykyisin kanssakäyminen on rajatonta, sanotaan mitä sylki suuhun tuo ja pienillekin jo opetetaan olemaan välittämättä ikävistä puheista. Pahimmillaan kiusaamisen uhri syyllistetään ja näin oikeutetaan muiden kiusanteko. Monilla aikuisilla on valitettavasti itselläänkin kadoksissa se, mikä on oikein ja mikä väärin.
Lapseni kertoi minulle oman epäilynsä kiusaajan motiiveista kertoessaan tapahtunutta välitunnilla. Hän arveli kiusaajan puheiden, huuteluiden ja käytöksen perusteella netin irvokasta maailmaa syyksi, ja että lapsi on viettänyt ihan liikaa aikaa netissä sekä ottanut sieltä mallia ja sen kuulemma näkee/kuulee puheista ja olemuksesta. Kysyin, kiusaako se tyyppi aina samaa ihmistä? Ei, vaan kiusaamisen kohteet vaihtelevat. Eli, mitä voin itse päätellä asiasta? Kiusaajalla on todellakin itsellään ongelma, jokin mikä pakottaa etsimään uhreista syyn kiusaamiseen. Ulkoistamaan oman näkymättömän/tiedostamattoman ongelmansa kenties?
Onko syynä kiusaajan oma kateus muita kohtaan? Vaiko pelko, paha olo sisimmässä? Halu olla kova, katu-uskottava jo ihan pienestä? Vaiko ymmärtämättömyys siitä, millaiselta se kiusaamisen kohteena oleminen tuntuu? Onko kiusaajalla tarve näyttää muille, kuinka kiusaaja on vahvempi ja parempi kuin muut? Tunteeko kiusaaja olevansa jotenkin muiden yläpuolella? Kiusaaja ei ole sisäistänyt oikean ja väärän eroa ehkäpä ja etsii kokemuksen kautta rajoja itselleen? Mitä saa tehdä ja mitä ei?
Kaikenlaisia persoonia tarvitaan yhteiskunnassa, ja oikealla ohjauksella kiusaajakin voi päästä mahdollisesta ylemmyydentunnostaan vähemmälle ja tuumasinkin lapselleni, miten tästäkin kiusaajasta voi tulla aikuisena ihan hyvä johtaja johonkin tehtävään, yritykseen jne. Kukaan ei tiettävästi synny pahana ihmisenä, vaan aina siihen pahuuteen liittyy jokin ulkoinen tekijä, joka saa aikaan ihmisessä välinpitämättömyyttä muita kohtaan?
Yksin reissussa, on asia, mitä en olekaan kokenut aikoihin ja tätähän voisi harrastaa enemmänkin. Tai, enhän ihan yksin reissaa, koira on mukana siellä missä minäkin.
Pieni maiseman vaihdos sillointällöin ei tekisi jatkossakaan huonoa, päinvastoin. Sitä vain unohtaa kaivata pientä taukoa arkeen, eläessä joka päivä lähes sen saman rytmin mukaisesti.
Olen ollut itsekseni matkassa viimeksi ennen ensimmäisen lapsen syntymää ja siitähän on yli kaksikymmentä vuotta. Huh, mihin aika rientääkään.
Tyttären luona kyläillessä tajusin, miten emme ole viettäneet aikaa kahdenkesken oikeastaan ikinä. Vanhimpana sisaruksena tytär jakoi minun huomion ja ajan nuorempien sisarustensa kesken.
Nyt sitten viimein vietimme aikaa paljon kahden, ulkoilimme ja elimme ihan tavan arkea. Suuren suuri ikävä kaikkosi ainakin hetkeksi ja oli itselleni vapauttavaa huomata aikuistuneen lapseni pärjäävän vastuuntuntoisesti elämässään.
Uma ulkoili paljon, viettäen aikaa omasta halusta pihamaalla luuta kaluten ja pötkötellen haravoitujen lehtien kasassa. Lenkillä ollessa koira nautti viimeisistä puhtaista lumikylvyistään ikäänkuin tietäen talven jääneen taakse. Uman ruoka vaihtui lennosta toisenlaiseen ja positiivisina vaikutuksina sanottakoon uudenlainen vireys sekä kakkamäärien pienentyminen ja laadun parantuminen. Yritti Uma myös pysyä lajitoveriensa perässä, päästessään kirmaamaan vapaasti puistossa.
Kevät eteni pohjoisessakin ihan silmissä ja moni palaava lintulaji ilmoitti olemassa-olostaan äänillään. Jäisellä merellä ei enää loppuviikosta uskaltanut kävellä, vaikka pilkkijöitäkin siellä vielä näkyi harvakseltaan lokkien saattelemana saaliin toivossa. Näkyipä jäällä seisoskelevan merikotkakin, joka kuulemma siinä lähistöllä asustelee. Iso otus ja jos en olisi tiennyt asiasta, olisin luullut kissan eksyneen jäälle.
Mielelläni lähden toistekin kyläilemään, joko yksin tahi koko poppoon kanssa. Tilaa tyttären luona onneksi on, joten sen puolesta ei tarvitse majoitusta miettiä. Junaillen ei ole järkeä liikkua, mikäli joskus päätämme lähteä, autoillen pääsee sitten edullisemmin ja ajajia alkaa löytyä useampia jatkossa, joten koko matka ei sitten ole ajon puolesta minun harteillani.
Lähtiessä pohjoisesta toppatakkini oli oikein oiva varuste hyisen ilman vuoksi ja kotona asemalla olikin vastassa sellainen lämmin lehahdus ja niin voisinko sanoa jopa kesäinen keli mittarin näyttäessä reilusti yli kymmentä plussaa. Lumet olivat odotetusti kadonneet kotikulmilta viikon aikana ja ihan kesäinen olotila valtasi mielen kuunnellessani iltalenkillä lintujen kova-äänistä liverrystä.
Somen ja valokuvauksen jätin suosiolla vähemmälle lomani ajaksi. En lukenut edes uutisia puhelimesta. Pieni tauko siitäkin osasta minun elämää teki tehtävänsä.
Sanotaan ja kaipa siitä on tutkittuakin tietoa olemassa, nimittäin pienituloisuuden periytymisestä ja köyhyyden (elämänhallinnanongelmien) aiheuttamista ikävyyksistä.
Ymmärrän oikein hyvin, kuinka elämänhallinnalliset ongelmat periytyvät sukupolvelta toiselle jatkumona ja kierrettä ei katkaise kukaan tai mikään. Se on sikäli sääli, aina niitä syntyviä lapsia kohtaan, joilla ”pitäisi” olla samanlaiset mahdollisuudet kaikkien ikätoverien kanssa menestyä elämässä.
Jo päiväkodissa lapset ovat tietoisia, siitä keiden lasten kanssa on soveltuvaa leikkiä ja keiden (ei ole sana, tiedän) seuraa pitäisi välttää, jos vain mahdollista. Syrjintä lähtee aina kodista käsin ja siitä, kuinka lapset ohjelmoidaan jo pienestä tiettyyn muottiin.
Entisaikaan saattoi löytyä kodeista ymmärrystä, ehkä nykypäivää laajemmalti. Vanhemmat pyysivät omiaan ymmärtämään, jos tiesivät jossakin perheessä olevan ongelmia. Vanhemmat saattoivat ehkä myös vaivihkaa auttaa ongelmaisia perheitä tai ainakin niiden perheiden lapsia, joissa oletettiin olevan jotakin vialla. Nykyisin vanhemmat syyllistyvät yhä useammin arvottamaan muita ja määrittelemään lastensa vapaa-ajan myös kavereiden osalta.
Näin ollen heikompiosaisten lasten asema yhteiskunnassa jää ikäänkuin pimentoon, ja heistä muodostuu/on muodustunut oma ryhmittymänsä vuosikymmenien saatossa.
Menneinä aikoina ongelmaisten perheiden lasten oli mahdollista kurkistaa kavereidensa perheiden kautta sitä toisenlaista elämänhallintaa ja tapaa elää, ja useimmat elämänhallinnan ongelmista kärsivien perheiden lapset saivat kavereidensa kautta kipinän haluta itsekin sellaista parempaa ja normaalia elämää omaan elämäänsä. Lapsi näki myös sitä ns. normaalia elämää ja sai ehkä hetken huolenpitoa itsekin muistaen nämä hetket läpi elämänsä mahdollisesti.
Nykyisin enää harvoin eri taustoista tulevien lapset kohtaavat, ja jos kohtaavatkin, yksin jää se heikommassa asemassa oleva lapsi erottuen joukosta niin selvästi. Se on ikävä nykyajan vitsaus. Yksinäisyys kulkee lapsen kaverina päiväkodista aikuisuuteen. Kovin usein nämä lapset kokevat pienestä pitäen huonommuuden tunteita, häpeää ja eriarvoisuutta lähes kaikessa.
Usein vielä koulu viimeistään tekee näkyväksi ja mahdollistaa eriarvoisuuden, vaikkapa mahdollistamalla erikseen maksullisia retkiä (ns. opintomatkoja, virkistyspäiviä) ja vaihto-ehtoisesti ilmainen retki tarkoittaa eioota tai normaalia kouluopetusta. Ja jos retkelle pääseekin, viimeistään välineet, eväät, sopiva vaatetus puuttuvat oppilailta, joilla on kotioloissa vähävaraisuutta tai muuta ongelmaa. Näillä lapsilla ei ole välttämättä elämässä edes sitä parhaan kaverin äitiä lainaamassa tarvittavia juttuja, taikka maksamassa reissua hiljaisesti ihan vain hyväntahdon eleenä.
Lapselle on kova ja häpeällinen paikka erottua toisista, tietoisuus on iskostettu jo sieltä päivähoidosta alkaen. Moni kasvattaja ei halua nähdä eriarvoisuutta ympärillään, ei ehkä kykene näkemään syystä, ettei itsellä ole kokemusta, taikka näkemystä erilaisesta elämästä, ympäristöstä, missä lapset vapaalla ollessaan ovat. Nykyisin ”välittäminen” tarkoittaa korkeintaan sen lastensuojeluilmoituksen tekemistä, kylmää lapsen ongelmien tarkastelua ja ehkäpä lapsen elämän kannalta mahdottomien vaatimusten vaatimista, vain koska kaikilta muiltakin vaaditaan samaa. Aikuisilta ei löydy ymmärrystä eikä siten keinoja helpottaa erilaisen kasvuympäristön lapsille ja se taasen on omiaan omiaan aiheuttamaan lapsessa yhä kasvavaa häpeää ja sen myötä vihaa kaikkea ”normaalia” kohtaan.
Kurjista oloista voi ponnistaa pois, sen historia on näyttänyt toteen tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Miten siinä on lapsi onnistunut? Vastaus on hyvin perinteinen, klisee. Lapsen elämässä, lähellä on ollut se yksi aikuinen, joka on onnistunut säilyttämään luottamuksen lapsen mielessä ja tämä aikuinen on tuonut ja näyttänyt lapsen elämään edes hetkittäin kokemuksen normaaliudesta, sekä tämä aikuinen on onnistunut luomaan lapsessa vahvan tahdon tavoitella omaan elämäänsä edes sitä vähimmäistavoitetta normaalista elämästä.
Entisaikaan lapsia valistettiin, nykyisin valistus annetaan paatuneille aikuisille. Lapsille kerrottiin, mikä on hyvästä ja mikä pahasta. Jos oppia ei kotona herunut, niin ei lapsi kuitenkaan välttynyt tiedosta. Ympärillä oli aina joku, joka välitti myös sen heikompiosaisen lapsen valistuksesta, jos ei aikuinen niin viimeistään kaverit pitivät tiedonsyrjässä kiinni valistaen kaveriaan hyvällä tavalla, ottivat mukaan rehdisti ja reilusti välittämättä kaverin taustoista.
Nykyisin tämä ei toimi, lapset ovat jakautuneet hyvä,-ja huono-osaisiin ja ryhmät eivät vahingossakaan pääse sekoittumaan, ja tervettä vuorovaikutusta ei pääse syntymään. On vain kyräilyä, ihmettelyä, kiusaamista ja halveeraavaa ylenkatsomista ja suoranaista arvostelua. Kasva siinä sitten terveeksi aikuiseksi, sairaassa ympäristössä.
Pinnallisia, näkyviä ja uusia asioita pidetään hyväksytyn erilaisuuden mittareina. Hehkutetaan sitä, kuinka ollaan suvaitsevaisia, avarakatseisia ja niin edelleen. Somessa liikkuu milloin mikäkin teema, jolla tietoisuutta pyritään lisäämään eri ihmisryhmien lähinnä negatiivisista kokemuksista ja tasa-arvoa halutaan jokaiselle. Samalla on unohdettu ne ihan tavalliset ”teemat”, on eriarvoistettu lapset vanhempien elämänhallinnan ja tuloluokan mukaan. Kuka puolustaa lapsia?
Lapsi on aina syytön elämäänsä, lapsi ei ole saanut mahdollisuutta valita syntymäänsä, juuri siihen tiettyyn perheeseen, painimaan niistä tietyistä ongelmista vanhempiensa kanssa. Lapsi on aina vain lapsi ja jokaisella lapsella on ainakin teoreettinen mahdollisuus saada parempi aikuisuus, jossa vastuunkanto,-tunto näyttelee suurta osaa elämästä. Siis, mikäli lapsi saa mahdollisuuden tuntea sitä normaalia elämää, mikäli lapsi alkaa haluamaan itse saada parempaa elämäänsä ja ottamaan vastuun itse omasta elämästä aikuisena. Lapsen pitää nähdä, millaista on normaali, tasapainoinen ja elämänhallinta kunnossa olevaa elämää, eikä pelkästään nähdä, vaan kokea edes joskus turvallista ja tasapainoista elämää. Se turva voisi olla hyvinkin koulussa, ellei syrjintä aiheuttaisi vihaa ja epäluottamusta ihmisiin. Se normaaliuden kokemus voisi lapselle tulla ikätovereiden kautta, samanarvoisuuden kokemuksen kautta.
Valitettavaa vain, että et ole samanarvoinen, jos ei ole sitä, eikä tätä ja tuota. Pinnallisia, näkyviä asioita painotetaan ja korostetaan vanhempien taholta jo ennen syntymää. Ennen lapsilla oli leikkinä mun vanhemmat sitä ja tätä, nykyisin aikuiset leikkivät samaa lastensa kautta. Jokin on kääntynyt nurinkurin, ja lapset eivät enää leiki sitäkään vähää, kilpailu paremmuudesta kaikessa (johon ei ongelmien kanssa painivat lapset pääse mukaan) vie kaiken leikin mennessään.
Kouluissa jaksetaan pienillekin kertoilla, kuinka on erilaisia sateenkaariperheitä onnellisten kuvien saattelemana. Sanallakaan ei mainita perheistä, joissa eletään myös erilaista elämää todellisten ongelmien parissa. Lapsia kyllä sivistetään ja siedätetään ja opetetaan toimimaan ”oikein”, kohtaamaan oikein nykyajan muoti-ilmiöitä, kielletään tiettyjä sanoja ja opetetaan mitä rasismi tarkoittaa. Mitä se on muuttanut maailmaa? Ongelmat tuntuvat kasvaneen suuremmiksi, eriarvoisuus on lisääntynyt.
Ketä kiinnostaa? Niin vähän ajattelinkin. Voisin ehkäpä ajatella vähän enemmän? Itsekkyys on tämän päivän valttia, huomisesta on turha murehtia, vaikka tämän päivän lapset ovatkin tulevaisuuden aikuiset. Ehkei ei tarvitse tulevaa murehtia, ei ole minun lapsia, ei ole minun ongelmaakaan?
Parin viikon flunssasta toipuminen tapahtuu sekin pikkuhiljaa ja levon määrä näyttää vähenevän päivittäin, jess. Kovasti jo kevät kutkuttelee ja mielessä olisi paljon asioita, mitä tehdä.
Istuttaa siemeniä, uusia ruukkukasveihin multia, vaihdella verhoja ja tehdä kunnollinen suursiivous talven jäljiltä. Mielessä siintää ulkokukat ja niiden sijoittelu etuoven läheisyyteen, sekä viime kesänä virinnyt ajatus asetella ulos ikkunan alle pöytä ja tuolit,nyt näin nopeasti ajatellen.
Ajatuksien toteuttaminen on sitten eri asia käytännössä. Kaikki toteutumiset riippuvat omasta voinnista ja siitä, mitä ja miten kovin väsyn mistäkin puuhastelusta.
Jos nyt oppisin miettimään tekemiseni niin, etten väsyttäisi kehoa ensimmäisellä puuhalla ja sitten muut hommat jäisivät odottamaan, että jälleen jaksaisin tarttua toimeen? Eli, yrittäisin tehdä ensin kevyet ja vähemmän väsyttävät hommelit alta pois ja sitten vasta ne raskaammat, fyysiset jutut?
Olen myös pitkästä aikaa miettinyt, josko ompelisin jotakin pientä tässä kotosalla ollessani? Elvyttäisin hieman tapaani kierrättää esimerkiksi vanhoja vaatteita toisiin käyttötarkoituksiin? Ehkä tekisin jotain uutta vaatetta? Selkäni ja niskani eivät tosin kiittele siitä ajatuksesta; istuminen ja hartioiden jännittämisen ajatuskin koskee. No, katsellaan. Hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty. Aloittamani villasukatkin olisi hyvä neuloa valmiiksi.
Ajatus alkaa jälleen pelaamaan, paremmin kuin aiemmin ja se kertoo minulle sen, että pahenemisvaihe (sle) alkaa olla takanapäin, aivosumu ja ikuinen väsy väistyvät hiljalleen ja uupumus helpottaa. Vuosi siinä uupumisesta toipumisessa näköjään meni.
Nyt onkin sitten tärkeää opetella (taas) omien voimavarojen käyttöä niin, etten väsytä itseäni täysin. Ikäänkuin säästellä energiaa ja jaksamista, säännöstellä tekemisiä aiempaa tarkemmin, kuunnella kehoa, opetella omaa hyvinvointia kunnioittavaa tapaa elää. Helpommin sanottu, kuin tehty.
Menneisyyttään ei voi muuttaa, sen toki tiedän. Mutta, ennenkuin suostun hyväksymään joitakin asioita, minun on saatava olla vihainen lapsuudessa tapahtuneisiin laiminlyönteihin, joiden vaikutus on jatkunut läpi aikuisuuden terveyteni kohdalla. Mitätöinti, huolimattomuus, välinpitämättömyys ja kaikki muu kantavat nyt hedelmää kehossani ja kaikelta tältä olisi vältytty mikäli sikäli, no jooo…Ammatinvalintani olisi ollut jokin muu, kuin fyysisesti raskas hoitotyö.
Ajatella, että minun piti elää näinkin pitkään, kenenkään huomaamatta kieron selkäni kanssa, ihmetellen tasaisesti esiintyvää kipua ja esimerkiksi kävelyn hankaluutta sekä nostojen jälkeen esiin tulevaa kipua ergonomiasta huolimatta. Voisin ehkä vähän kiukutella lisääkin, vaan mitäpä se muuttaisi? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Sillä mennään, mitä on ja toivotaan parasta. Selkä olisi ollut korjattavissa kasvuiässä helposti. Joitakin kertoja olen käynyt lääkärissä asti hakemassa apua selän ongelmiin ja aina sama laulu, syö buranaa ja panadolia niin paljon, kuin sielu sietää, koita pärjätä.
Kun elämä kaventuu käsittämään pelkän kotiarjen ja siinä selviytymisen jotenkuten, voi kysyä itseltäänkin, missä meni pieleen? Kysymys on siinä mielessä turha sekin, kun se ei mitään asiaa muuta paremmaksi. Joko sitä hyväksyy olemassa olevan tilanteen tai ei hyväksy ja thäts it. Yksinkertaista tosiaan.
Syödään siis riisipuuroa ja kiisseliä päivälliseksi, iltapalaksi ja seuraavan päivän aterioiksi niin pitkälle, kuin riittää. Ikkunasta avautuva näkymä takatalvesta saa ainakin koiran iloiseksi, lunta riittää vielä hetkeksi. En valita, koska itsekin pidän enemmän puhtaasta lumenvalkeasta maisemasta, kuin märästä, ankeasta, likaisenrumasta kuravellistä. Olen hereillä lasten lähtiessä opinahjoon, vaikka voisin hyvin nukkua pidempään.
Olen iloinen kohta valmistuvasta kylpyhuoneen kaapista, tasosta elämääni helpottamaan pyykkihuollossa. Paikkailen sikailevien teini- lasten kavereiden jälkiä seinistä, katosta ja ihmettelen, eikö niille mukuloille ole opetettu minkäänlaista kunnioitusta, käytöstapoja jne kehdatessaan tuhota kaverinsa kotia, ihan tietentahtoen ja sillä seurauksella, ettei meille ole enää tervetulleita kyläilemään.
Nautin mummoilusta, pikkuisen kasvun ja kehityksen seuraamisesta iloiten yhdessä uusien taitojen saavuttamisesta ja kaksivuotiaan niin hersyvistä uhmakiukkukohtauksista ja haluamisen vaativasta taidosta. Ihmettelen uusia tapoja keskustella, perustella ja neuvotella lapsen kanssa niin, että tämä myös muistaa ja ymmärtää asioita, vaikka on vasta niin pieni.
Sopeudun elämääni ja alan vähän kerrallaan suuntautua ajatuksissa tulevaan. Uudelleenkouluttautuminen vaiko eläkkeelle jääminen sairauksien vuoksi? Mikä on realistista, selviää tässä seuraavien kuukausien aikana. Halu ja tahto eivät aina riitä, jos ruumis ympärillä ei toimi, niinkuin pitäisi. Pitkälle on riittänyt, vaan nyt alkaa olla kynnys liian korkealla…
Mielessäni on pyörinyt jo pitkään ajatus kirjoittaa elämänhallinnasta ja siitä, miten se näkyy arjessa tai mitä se oikein on.
Niin, elämänhallintaa on monenmoista ja eri rooleissa tapahtuvaa rutiinien muodostamaa tapaa toimia arjessa. Elämänhallinnasta puhuttaessa tarkoitan juuri arjessa tapahtuvaa elämää ja niitä pienenpieniä ja joskus suurempiakin rutiinien muodostamia kokonaisuuksia. Asioita, joita tekee ikäänkuin automaattisesti ilman sen kummempaa miettimästä ja yleensä vielä tietyssä järjestyksessä.
Itse esimerkiksi normaalisti aloitan aamun rutiinit astianpesukoneen tyhjennyksellä tai täytöllä sekä laitan pyykit koneeseen pyörimään. Sitä ennen tietysti aamiainen ja kahvia lääkkeiden kera. Toki oma vointi vaikuttaa paljon ja huonoina aamuina näiden rutiinien tekeminen kestää pidempään. Aamutoimet teen vasta juuri ennen ulostautumista, ja pedinkin petailen monesti vasta ulkoilun jälkeen. Lasten ollessa pieniä aloitin päiväni järjestään koneiden täyttämisellä ja tyhjäämisellä sekä aamupuuron ,-palan teolla herätellen muksuja yksi kerrallaan. Päivään mahtui paljon samoina toistuvia tekoja ruuanlaitosta siivouksiin ja toisinaan kaipaan jopa tuota hektistä aikaa, ollen samalla kiitollinen siitä, että tällä hetkellä monet päivittäiset rutiinit on jääneet poiskin lasten kasvaessa.
Lasteni aikuistuessa, ja heidän alkaessaan haaveilemaan poismuuttoa lapsuudenkodista, oli elämänhallinnan perusteet erityisessä syynissä. Toivoin ja toivon jokaiselta nuorelta tiettyjä asioita tapahtuvaksi, ennenkuin edes alan / aloin keskustella tosissani itsenäistymisestä omilleen kunkin nuoren kanssa.
Pelkkä arjen asioiden osaaminen ei vielä ole elämänhallintaa. Nuori saattaa todellakin olla taitava monissa arjen askareissa ja tehdä asioita kotona esimerkiksi saadakseen rahaa. Matkaan tulee tietty mutta siinä vaiheessa, kun muutetaan omilleen ja kukaan ei palkitse niistä tehdyistä kotitöistä esimerkiksi sillä rahalla. Jos ja kun kotitöihin on ollut pelkkänä motivaatiotekijänä raha,(tai pakko) itsenäisyyden kynnyksellä omassa kodissa voipi tulla eteen pienimuotoinen ongelma, koska kukaan ei ole vaatimassa ja palkitsemassa hommista. Kukaan ei jaa tarroja jääkaapin oveen, kukaan ei kiittele tai huomaa mitä on tehty, tai mitä ei olla tehty. (no, ei kai kukaan enää nuorisoa tarroilla oikeasti palkitse, tiedän.)
Ylläoleva on vain yksi mahdollinen esimerkki, ja tuo esiin vain yhden osan elämänhallintaa eli ne kotiin liittyvät rutiinit ja niiden oikea-aikaisen hallinnan. Samaan syssyyn kuuluu myös kyky huolehtia aikatauluista ja noudattaa niitä sekä toimia vastuullisesti esimerkiksi opinnoissa. Perusteet opitaan yleensä kotona ja jonakin päivänä on ihme tapahtunut;nuori haluaa ihan aikuisten oikeasti hallita oman elämänsä, niin hyvin kuin mahdollista ja mielestäni ennen tätä nuoren on turha haaveilla muuttavansa omilleen asumaan.
Itse olen edellyttänyt omiltani, että elämänhallinta pitää olla siinä määrin kunnossa, että tietävät itsekin pärjäävänsä arjessaan ilman valvovaa silmää ja vastuut ja velvollisuudet tulevat hoidetuiksi. Näyttöä tästä siis pitää löytyä jo kotona asuessa.
Siinä vaiheessa, kun nuoriso saa päähänsä mahdollisuuden omilleen muuttamisesta omasta mielestäni asiaa tulisi hieman jarrutella ja yhdessä pohtia aikuisten oikeasti asiaa. Onko nuorella riittävästi vielä tahdonalaisia kykyjä hallita itsenäisesti oma elämänsä? Vaikka nuori periaatteessa osaisikin kaiken tarvittavan, miten se osaaminen ja taidot oman elämänhallinnan kanssa näkyy juuri sillä hetkellä, kun kotona nuoren aloitteesta asiaa aletaan pohtimaan? Onko se nuoren oma tila sellainen, että oman elämän vastuunotto jo näkyy kaikessa siinä käsillä olevassa arjessa? Eli, asuuko perheessä kenties yksi aikuinen vai vielä teini-ikää läpikäyvä nuori?
Elämänhallinta käsitteenä on useimmiten täysin itsestäänselvää ja ehkä niinkin selviö, ettei sitä tule ajatelleeksi. Ei ennenkuin elämässä alkaa mahdollisesti tulla ongelma eteen elämänhallinnan rakoillessa jostakin päin. Joten, mitä elämänhallinta oikein pitää sisällään?
Rutiineja, rutiineja ja vielä kerran rutiineja
Itse en aikanaan edes tullut ajatelleeksi, kuinka tärkeitä nuo jokapäiväiset, pienet, samoin toistuvat kuviot arjessa ovatkaan. Kokemuksesta tiedän, kuinka erityisesti juuri nuo rutiinit ja niistä kiinni pitäminen hankalina aikoina pelastivat ja pitivät elämässä kiinni. Muistelen toisinaan, miten olisin voinut myös oksentaa pelkästä ajatuksesta samana toistuvien arjen kuvioiden keskellä, niin itsepintaisesti pidin kiinni niistä. Ja hyvä kun pidin kiinni, näin vanhana ajatellen. Elämänhallinta tuo mukanaan turvan, vaikka eteen tulisi mutkia matkaan, sitä tietää pärjäävänsä aina jotenkin ja arjesta ei pääse muodostumaan kaaosta. Arkirutiinit pitää kiinni elämänhallinnassa.
Rutiinit siis suojaavat elämässä erityisesti vaikeiden aikojen aikana. Ja erityisesti vaikeina aikoina niistä arjen perusrutiineista tulisikin pitää kiinni kynsin ja hampain kiinni. Kunhan niitä on ensin ehtinyt muodostua ja niitä on tietoisesti rakennettu elämään.
Rutiinit ovat siis niitä pienenpieniä asioita, joita säännöllisesti ihminen tekee ja ne pääosin tähtäävät hyvinvointiin eri muodoissa sekä pitkällä tähtäimellä pitävät kunnossa. Syöt, juot, peseydyt ja huolehdit ympäristön puhtaaksi, liikut ja käyt kodin ulkopuolella, olet jossakin määrin sosiaalinen sekä huolehdit taloudenpidosta vastuullisesti. Näitä kaikkia asioita tulee tehtyä toistuvasti, usein tiettyyn aikaan ja tietyssä järjestyksessä ja rutiineja on myös helppo luoda tietoisestikin. Monet rutiinit on myös opittuna jo ihan lapsuudesta lähtien liittyen oman kehon hoitamiseen fyysisten tarpeiden kautta. Parhaimpia rutiineja ovatkin siten kaikenmaailman pienet hemmottelut arjessa, jotka tuovat iloa elämään.
Rutiinien puuttuessa elämä ajautuu kovin helposti ja nopeasti kaaokseen. Ja kuten positiivinen ruokkii positiivista, myös kaaoksella on taipumus laajentua ja levitä.
Koti on perusyksikkö. Koti on se paikka, missä saa ja voi voida hyvin, pitää voida hyvin. Koti on kaiken perusta ja rutiinit kutoutuvat kodin ympärille. Jollekin koti voi olla yhtäkuin reppu selässä, jollakin koti on se yksi huone. Jokatapauksessa on ne rutiinit, mitkä toistuvat samoina päivästä/viikosta/vuodesta toiseen luoden tunnetta turvasta ja jatkuvuudesta sekä siitä, että sinä itse hallitset omat rutiinisi ja olet niistä vastuussa, että ne tulee tehdyksi/huolehdituiksi.
Huolehdit itsestäsi ensin, ennenkuin kykenet ottamaan vastuuta muiden hyvinvoinnista. Kaiken voi opetella, myös aikuisena voi luoda itselleen ja elämälleen rutiineja, mikäli niitä ei jostain syystä ole lapsuudenkodissa oppinut. Rutiinit vähentävät ja poistavat kaaosta ympärillä, ne selkiinnyttävät ja järjestävät koko elämää edelleen luoden tunnetta jatkuvuudesta. Aikuisella vastuu on itsellään, kaikessa arjessa.
Olen vierestä kuullut, kuinka moni nuori on muuttanut liian aikaisin kokeilemaan siipiään omassa kodissaan ja lopputuloksena on elämään tullut kaaos. Raha-asiat ovat sotkussa, pahimmillaan on velkaannuttu pahasti ja nuori on menettänyt kiinnostuksensa kaikkeen. Opinnot tökkivät, koti on hujanhajan ja elämässä pitää kiinni enää jokin itseaiheuttettu riippuvuus tai ylitsepääsemätön kiinnostuksen kohde, joka vie kaiken ajan elämästä. Vaihtoehtoisesti vapaus maistuu niin makealta, ettei rutiinit kiinnosta, biletys ja kaverit menevät etusijalle ja jälleen seurauksena on oman elämän kaaos.
Olen myös omaksi järkytykseksi kuullut sellaistakin, missä vanhemmat heittävät lapsensa kylmästi ulos lapsuudenkodistaan ja toivovat parasta, vaikkei elämänhallinnantaitoja olisi ollenkaan kehittynyt. Sitten samat vanhemmat kantavat kassikaupalla valmista ruokaa toiseen osoitteeseen, maksavat vuokrat yms nuoren puolesta, käyvät siivoamassa sotkut pois ja maksavat nuoren elämää ilman, että kantaisi mistään vastuuta omineen, vanhemmat kyllä hoitavat varmaan niin pitkään kuin elonpäiviä riittää? Yhteiskunta sitten varmaan ottaa vastuun, vai kuka ottaa, jos ja kun ei itse sitä ymmärrä ottaa? Joskus käy niinkin, että nuori muuttaa opiskelemaan muualle ja on vielä liian kypsymätön elämään omillaan ja kantamaan itse itsestään huolta.
Rutiineja voi siis alkaa tekemään elämäänsä milloin vain, parempi myöhään kuin ei ollenkaan. Monilta ongelmilta putoaisi pohja pois, kun elämänhallinnan osa-alueita pidettäisiin tärkeinä, ei itsestäänselvyyksinä. Pahoinvointi elämässä yleensä voi olla seurausta puutteellisesta elämänhallinnasta eli kaaoksesta, jonka voi kylläkin ja onneksi taltuttaa opettelemalla ottamaan vastuuta, vaikka niillä muodostetuilla rutiineilla.
Kun lapsi syntyy, harva miettii siinä hetkessä lapsensa elämää parikymmentä vuotta eteenpäin. Harva sitä miettii myöskään pikkulapsiarjen ja ruuhkavuosien tiimellyksessä. Pitäisikö kuitenkin, vanhempien jo ihan vauvan syntyessä miettiä se lopputulos, mihin omassa kasvatuksessa tähtää ensisijaisesti? Kuka miettii tietoisesti lapsensa tulevaisuuden taitoja elämänhallinnan kautta? Tavoite ohjaa silloin arjessa, automaattisesti ja vauvasta kasvaa joskus aikuinen, jonka on pärjättävä omillaan ja ehkä huolehdittava myös muista. Oppiiko lapsi pienestä pitäen kotonaan arjessa tarvittavat taidot, jotka määrittävät myöhemmin myös hyvän elämänhallinnan taidot?
Tietääkö vanhempi varmasti, ettei nuorensa kuole nälkään tai elä ötökkäinvaasion keskellä osaamatta pitää ympäristön siisteydestä huolta? Oppiiko lapsi ajattelemaan rahan käyttöä ja sitä, kuinka taloudellinen tilanne ei pääse karkaamaan käsistä ja osaa elää sillä mitä on käytettävissä ja ennakoimaan hieman tulevaa? Osaako ja kykeneekö nuori käymään ihan vain ruokakaupassa ja hieman suunnittelemaan rahan käyttöä niin, että se riittää myös laskuihin ja syömisiin? Oppiiko nykypäivän lapsi enää elämänhallinnan perusteita kotona?
Onko lapsillakaan enää rutiineja, jotka luovat perusturvan tunnetta ja elämänjatkuvuuden näkökulmaa elämään? Kaikkihan pitää olla kivaa ja hohdokasta tänä päivänä, ja usein tulee viestiä siitä, kuinka tylsää ja mälsää se peruselämä on. Mutta, aikuisen elämä kaikkine vastuineen ja velvollisuuksineen on pääosin sitä tylsää ja samaa päivästä toiseen. Yhtään en ymmärrä, mikä kiire nuorisolla on saada kokea aikuisten asioita, kun sitten ei osata kuitenkaan ottaa aikuisen vastuuta edes omista asioitaan?
Olin itse aikoinani osin väärässä, kun perustelin vanhimmille lapsilleni irrottautumista netistä ja puhelimesta tekemään muutakin. Perusteluni tuolloin oli tietämättä tulevaisuudesta, ettei puhelin esimerkiksi tuo/tee ruokaa kotiin, eikä se siivoa tai pese pyykkiä tai pese kehoa jne. Nykyisin on hyvä oppia, kuinka kotiin saa tarvittaessa puhelimen avulla sen kauppakassin, jos jostain syystä ei itse kauppaan pääse.Netin kautta voi myös opetella tekemään asioita vaikka omaan kotiin liittyen. Nykyisillä valmisruokien määrillä ei tarvitse myöskään nälkiintyä pahasti, joten pärjäähän sitä niinkin. Kotiin voit puhelimella tilata siivouksen, ja monia muita palveluja pyykkihuollosta lähtien. Peseytyminen taitaa vielä olla taito, jota ei puhelimella voi hoitaa?
Nykyisin puhelimesta saa arjen ja kodinhoitoon paljon neuvoja, jos jotakin ei osaa niin netin kautta voi hyvin videoiden ja muun materiaalin avulla opiskella. Kaikki tehdään nykyisin netissä ja netin välityksellä, kotoa ei oikeastaan tarvitsisi poistua lainkaan.
Maailma on muuttunut hyvin lyhyessä ajassa ja sitä en osaa määritellä, onko kaikki muutos ollut hyvää tai pahaa. Itse olen huolissani erityisesti lasten suuresta pahoinvoinnin määrästä, joka näkyy jokaisessa kadunkulmassa jollakin lailla. Pientenkin lasten väkivaltainen käytös heijastaa mielestäni perheiden laajempaa hätää siellä kulissien takana. Kenties lapset itse pääsevät käsiksi ja näkemään väkivaltaa ja muuta ihmisen silmille sopimatonta netin kautta ja tekevät itsekin sitä, minkä he luulevat normaaliksi tavaksi toimia? En tiedä, kauhistuttaa miten tuleva kokonainen sukupolvi on vääristynyt jotenkin piloille jo ennen kouluikää.
Aamuista on pikkuhiljaa muodostumassa mukavia pieniä hetkiä. Hiljaisuus, käsinkosketeltava hiljaisuus yön jäljiltä jatkuu ja hämärän siimeksessä aloitan oman päiväni.
Lapset ovat isukillaan vielä huomiseen, eli saan olla melkoisen itsekseen vielä tämän päivän. Kovin paljoa en ole kirjoitellut meidän perheen vuoroviikko-arjesta, joka tosiaan on jo vuosia mennyt kahden viikon vaihtovälillä lasten toiveesta.
Ja onpa joskus niinkin, että joku lapsista on jäänyt jommallekummalle vanhemmalle pidemmäksikin aikaa. Nyt kun jokaisella lapsella alkaa olla ikää tarpeeksi, saavat myös itse määritellä missä kodissa ovat. Toki edelleen pääsääntoisesti kahden viikon rytmi säilyy toistaiseksi ja viimeinen sana on vanhemmilla tässäkin asiassa, jos näyttäisi siltä, että kahden kodin vanhemmuutta käytettäisiin jotenkin hyväksi. Kokemusta on tästäkin asiasta vuosien varrella.
Viikko/viikko rytmitys oli hyvä eron alkuun, lapset olivat myös sen verran pieniä, että olisi saanut olla tiuhempikin vaihtoväli kotien kanssa lasten ikävää ajatellen. Nyt tuntuu kaksi viikkoa todella lyhyeltä ajalta ja se hurahtaa meillä todella nopeasti.
Sopeutumisvaikeuksia ei ole nuorimmilla kodin vaihdon jälkeisinä päivinä, ei enää. Meni vuosia siihenkin, että kodinvaihdon jälkeiset arkipäivät olivat pelkkää sopeutumista erilaisine ominen haasteineen ja oli työn ja tuskan takana ylläpitää perusarki ja omat tunteet ja mieli jokseenkin normaalina.
Kaikesta siitäkin on selvitty jokseenkin täyspäisenä, vaikka pahimmillaan aikoinaan tuntuikin, että olisi ollut helpompaa luovuttaa ja kadota kaikesta. Siis vain tuntui ja sitkeästi pidin kiinni omilla viikoilla kiinni kaikesta siitä, mihin lapset olivat kanssani tottuneet. Olinhan jo ennen eroa huolehtinut lapset samoin kuin yksinhuoltaja, lasten isän ollessa jatkuvasti jollaintasolla poissa arjesta. Eron myötä lapset saivatkin sitten juuri tuolla viikkoviikko-systeemillä tutustua isäänsä ja opetella elämään arkea myös hänen kanssaan.
Tulevan vuoden aikana on jälleen tiedossa isompia merkkipaaluja lasten elämissä. Hurjaa, kuinka vuodet on vierineet nopeasti loppujen lopuksi ja lapsista on kehkeytynyt itsenäisiä, reippaita nuoria.
Siitä olen aina ollut kovin pahoillaan, ettei yhteiselo avioliiton auvoisessa satamassa onnistunut ja lapset joutuivat elämään kahdessa kodissa. Toki heilläkin on muistikuvansa eroa edeltäneistä vuosista ja ymmärtävät, ettei vanhemmillaan ollut enää muuta vaihto-ehtoa, kuin ero.
Aamun pimeys on vaihtumassa sarastavaan valoon. Pukeudun ja teen aamutoimet rauhassa. Petaan pedin vielä ennen Uman kanssa ulos menoa ja ehdin jo vaihtaa pikkuisenkin kanssa aamuiset kuulumiset äitinsä kera.
Ulkoilusää näyttää hieman kurjalta lauhtumisen vuoksi ja yöllä satanut lumi sulaa näillä näkymin päivän aikana poies. Miten onkin, että melkein jokainen juhlapäivä on kurjalla säällä kuorrutettu? Ei varmaan oikeasti, mutta oma mielikuva aiemmista uusista vuosista on sään osalta edellisen kaltainen. Toki vielä ehtii vuorokaudessa tapahtua paljonkin sään osalta, ja toivoa sopii hyvää ulkoilukeliä huomiselle.
Tälle päivälle pitäisi mahduttaa kauppareissu johonkin väliin, huomisia syömisiä ajatellen. Toiveissa olisi myös, jos jaksaisin vähän siivoilla, vaikkei karvoja lukuunottamatta tarvetta olisikaan. Päiväunet odottavat sitten iltapäivästä ja jälleen tiedossa on kovin hiljainen ja rauhallinen ilta.
Eilen sain idean, kun tulin kotiovelle. Ulko-ovesta puuttuu koriste ja pikkuhiljaa alkaa idea kehittymään, mitä tai minkä laitan siihen. Tiedossa olisi siis pientä askartelua vaihteeksi. Aiempi puinen ei kestänyt säänvaihteluita ? Ja nyt kun mietin, niin en kyllä saa muistikuvaa kyseisen kapineen kohtalosta, mitä koristeelle loppujen lopuksi tapahtuikaan? Ehkä olen sen siittä ovesta ottanut pois ja heittänyt roskiin?
Jouluihin on tullut uusi sävy perheessämme. Jotenkin kaikki ulkoinen ja muu hömpötys on jääneet taka-alalle. Ihan kuin ei aikoinaan eron myötä jo olisi tullut tarpeeksi muutoksia myös joulun ajan perinteisiin, tapoihin ja tottumuksiin. Useat minun ja lasten perinteiset jutut jäivät erossa pois vuoroviikkojen särkiessä arkea tasaiseen tahtiinsa. Itsetehty joulukalenteri menetti merkityksensä, kiireellä yhden viikon aikana piti yrittää tehdä sitten niitä juttuja, mitä olimme perinteiksikin jo luoneet. Jossain vaiheessa vuosien kuluessa sitten lapsille tuli itselleen omat ikänsä, jolloin ei huvittanut, ei kiinnostanut enää ne ”lapselliset” perinteet ja niinpä ne on jääneet pois yksi kerrallaan. Nuorimman kanssa teimme sentään pipareita vielä ennen aattoa ja jatkossa taidan päästä piparitalkoisiin pikkuisen kanssa.
Jouluaatto pari vuotta sitten
Kaksi vuotta sitten jouluaaton vietto päättyi päivystyksen sydänvalvontaan monitoreihin ja siitä matka jatkui seuraavana päivänä sydänteho-osastolle ja sieltä muutaman lepopäivän jälkeen taasen suureen sairaalaan pariksi päiväksi odottamaan leikkausta. Uudenvuoden pauketta heräsin hetkeksi kuulostelemaan, oltuani leikkauksen jälkeen useamman vuorokauden tajuttomana teholla ja sieltä sitten siirtyessäni toipumaan jälleen uudelle osastolle. Kaikkineen sairaalassa vierähti parisen viikkoa ja kotiin pääsin nopeammin kuin oli odotettu.
Koen edelleen olevani jossakin määrin toipilas, henkisesti sydänasioiden kanssa. Olen myös kovin yksin sairauteni kanssa. Korona puski päälle kotiutuessani leikkauksen jälkeen, ilman mitään tietoa oikeastaan mistään; jatkoista, vertaistuesta yms. Onneksi minulla on kuitenkin perhe ympärillä, sekä aivan mahtava Uma, joka kärsivällisesti jaksoi viikko viikon perään kulkea kanssani ulkoillen hitaasti, mutta varmasti ja ilman koiraa toipumiseni olisi ollut hyvin hidasta juurikin sen liikunnan aloittamisen vaikeuden kanssa.
Tänään
Juuri nyt olen kiitollinen, olen edelleen tässä ja hengissä. Jouluaattona paikalla oli hetkisen verran melkein koko perheeni, vanhinta lasta lukuunottamatta. Hänen kanssaan puhuimme videopuhelulun välityksellä ja onneksi oma lapsuuden haaveeni on nyt totta edellisen suhteen eli juurikin nuo videopuhelut.
Aamu alkoi riisipuurolla ja hitaalla heräämisellä, ei ollut mihinkään kiire. Ulkoilimme ennen jouluaaton ateriaa ja kävimme sen jälkeen saunomassa. Kaksi nuorinta lasta poikkesivat myös ja pääsivät aterialle kanssamme samaan aikaan. Kahdessa kodissa on lasten näkökulmasta etunsa; kahdet lahjat, kahdet erilaiset ateriat jne.
Lahjat oli tuotu aattona ruokailun jälkeen kuusen alle, olikohan ollut joku tonttu asialla? Taisi olla mieleisiä paketteja jokaiselle, ainakin yhdet toiveet toteutuivat niin isoilla kuin pienelläkin. Mopoja ja autoja löytyi kahdesta taaperon paketista sekä pari vaatekappaletta. Niiden kanssa piti illalla myös nukahtaa mummolan matkasänkyyn.
Jouluiset tunnelmat jatkuvat nyt ainakin uuteenvuoteen saakka, rakastan kynttilöiden tuomaa tunnelmaa ja niitä sytyttelen pitkin kotia, kuten kuvistakin näkyy. Tämä joulu on ollut siitä kovin erikoinen, ettei ole ollut kiirettä yhtään minnekään ja stressikin on loistanut poissa-olollaan. Levollinen ja rauhallinen olo on vielä kovin vieras tuttavuus, saatika kiireettömyys tai se, ettei tarvitse ravata kylästä kylään vieraisilla yms. Ensimmäinen jouluni ihan vain kotona on nyt totta. Noh, tänään käymme tervehtimässä isoamummoa kaupan kautta. Huomiselle ei taida enää olla aterianrippeitä.
