Ulkona on vielä pimeää, pikkupakkanen onneksi. Koiran tassujen ja vatsanseudun kuivaaminen on… Ulkoilu on kuitenkin mukavaa, ellei salakavalaa liukkautta huomioi. Arjen pienet rutiinit- pyykit koneeseen, tiskit, päivälepo ja ja siivous. Lepoa lisää, vaikka toisinaan jo tuntuu pahimman uupumisen menneen ohi? Vai olenko jo tottunut elooni väsymisen kanssa?
Aika näyttää, vieläkö tästä toivutaan? Ehkä, tai sitten ei, kuka tietää? En minä ainakaan. Edessä on jokatapauksessa ainakin alanvaihto, keho ei enää siedä kuormitusta, selkä on myös rikki ja hoitajan työväline on oma keho. Mitä sitten tekisin, mihin omat rahkeet riittäisivät? Paljon olisi mietittävää…
Elän hetken kerrallaan, päivän kerrallaan. Huoli huomisesta on turhaa, asiat ovat aina järjestyneet parhain päin ,jo ihan oman kokemukseni puitteissa. Tiedän ja luotan kaiken olevan tässä ja nyt niinkuin pitääkin olla.
Hyvää alkanutta viikkoa ihan jokaiselle!!!
aamut ajatuksia arki armollisuus c-ptsd elämä elämänhallinta elämäntapa ilo joulu kesä kierrätys kiitollisuus kipu kirjoittaminen kiusaaminen koira koti köyhyys lapsenlapsi lapset lapsuus lepo luonto masennus mummoilu mummola oma elämä Onnellisuus painonhallinta pohdintaa rutiinit siivous siperianhusky sle säästäväisyys taapero traumat tunteet ulkoilu unelmat uupuminen valokuvat valokuvaus vanhemmuus