Katsahdin eräänä aamupäivänä ylös taivaalle, kotia tultaessa ja siinä se oli; täydellinen taivaan sini sopivan valkoisten pilvien kera. Täydellinen näky ja sain välttävän otoksen juuri siinä taltioiduksi myöhempääkin käyttöä varten. Pienestä se oma ilo syntyykin…
Vastaavasti hetkessä voi jokin mennä pieleen, ihan pienesti vain ja huoli on suurta sen jälkeen. Tämän saimme kokea viikonloppuna, kun koiruus sai lipoa jäätelötikusta loput herkut ja lipoi sitten mennessään koko tikun. Otteeni tikusta herpaantui ja siitä alkoikin vuorokauden mittainen jännitysnäytelmä, tuleeko se tikku nyt sitten itsekseen ulos koirasta vaiko ei ?
Päivälenkillä hieman toisenlaisissa maisemissa
Toimimme ohjeiden mukaisesti ja selailin vielä ihmisten kokemuksia vastaavasta tilanteesta ja totesin, että on aika tavallinen onnettomuus, silti mielessä kaihersi oma huolimattomuus.
Suunnittelimme päivän kulkua Uman ehdoilla. Päivälenkki ohjautui veden äärelle, pienen kosken rantaan. Kalliolta löytyi Uman hajuaistin ohjaamana mm. sukkapari, sisilisko, ongenkoukku siimoineen sekä pusikosta vielä hauenpää, jonka olisi mielellään hotkinut menemäään, jos luvan olisi saanut.
Ympäristöä mainostettiin kyltein roskattomaksi, mutta ihmisten lukutaito tuntuu olevan ruosteessa paikoitellen. Jos on jaksamista viedä luontoon jotakin sinne kuulumatonta, niin pitäisi olla jaksamista kantaa se sieltä poiskin. Ongenkoukku minkä tahansa eläimen kehossa sattuu aivan varmasti, siimasta puhumattamakaan.
Arabia 1962
Samalla reissulla kävimme vielä pienesti ja nopeaan pyörähtämässä kirpputorilla. Mielessä oli, josko lautasia löytyisi ja löytyihän niitä peräti neljä. Kotona vasta huomasin lautasia tarkemmin tutkaillessa, että ovat joo kyllä Arabiaa, mutta että vuosiluku leimassa on vuodelta 1962. Melkoista vuosikertatavaraa tällä kertaa. Innoissani sainkin heittää kaapista roskiin neljä jo pahoin kolhiintunutta /halkeillutta lautasta.
Kakkavaroitus seuraavassa kuvassa, joten älä lue pidemmälle, jos olet herkkä tyyppi!
Illalla saapuikin sitten helpotus koko poppoolle viereisen kuvan mukaisessa muodossa. Huh, tällä erää selvisimme säikähdyksellä ja suurella huolella. Vahinkoja sattuu, sellaista se elämä vaan on. Kaikkeen ei voi etukäteen varautua, mutta olemme jälleen hieman ”viisaampia” ja jatkossa aivan varmasti jää tikut nuolematta eräältä neidiltä.
Ylläoleva lause kuvastaa joinakin hetkinä omaa tunnetilaani. Olo on odottava, ikäänkuin aavistus jostakin uudesta ja mukavasta.
Toiveajattelua kenties? Itsensä positiivista psyykkaamista ehkäpä? Jotain sellaista sen on pakko olla? Minun on hieman vaikea käsittää näitä positiivia tunnetiloja, jotka kumpuavat sisältäni ihan samoin, kuin aikoinaan lapsuudessa.
Muistan lapsuudestani sen, miten jokainen aamu oli uusi seikkailu pienen ihmisen elämässä. Jokainen aamu oli jännittävä, positiivisella tavalla.
Sitten tilanne muuttui, ja jokaisesta aamusta tuli jo itsessään hirmuinen selviytymiskamppailu, joka alkoi jo ennenkuin ehdin silmiäni avata. Sitä sitten jatkuikin vuosikymmenet ja totesin, etten ole aamuihminen ollenkaan.
Olen nyt vuoden verran opetellut heräämään aikaisin aamulla ja voiton puolella ollaan tämän projektin kanssa, juhuu! Samaan syssyyn olen ihan tietoisesti pyrkinyt kääntämään omaa negatiivista ja väsynyttä sisäistä kamppailua toiseen suuntaan onnistuen siinäkin loistavasti. Enää ei ensimmäinen ajatus unien jälkeen ole väsynyt mantra, siitä miten kurjaa on nousta taas väsyneenä ylös…
Omien ajatuskuvioiden muuttaminen ei ole ihan helppoa, varsinkaan silloin, kun johonkin on niin kovasti piintynyt. Huomaan nykyisin, miten alan jälleen tuntea samaa lapsuuden mielenkiintoa uusiin päiviin ja en muistanutkaan, miten mukavaa sellainen jännitys on. Ajatella, ihan kokonainen päivä, ja mitä tahansa mukavaa voi olla tiedossa seuraavan kulman takana 🙂
Uman elämässä on myös tapahtunut hurjan paljon positiivista kehitystä aiempiin vuosiin verrattuna. Voin ihan rehellisesti tunnustaa, kuinka en saattanut uskoa ikinä todeksi tilannetta, mikä tänä päivänä on mahdollista. Uma on sosiaalistunut positiivisten koirakokemuksien kautta.
Yhtenä päivänä kävimme Uman kanssa aamupyöräilyllä, (kyllä, pitkästä aikaa taasen ja olipahan mukavaa) ja ajelimme koirapuistoon huilahtamaan. Hetken päästä puistossa oli kahdeksan eri ikäistä, kokoista ja rotuista tuttua koiraa ja Uma nautti olostaan ihan rauhassa, yrittäen välillä osallistua leikkiin mukaan itsekin. Muutos on aivan uskomaton, koska Uman käyttöohjeisiin kuului alunperin välttää koirapuistoja ja muita koiria. Nyt siis olemme siinä tilanteessa, että Uma on saanut niin paljon positiivisia kokemuksia muiden koirien kanssa olemisesta ja puistoilu on Umalle tuttujen kanssa enemmän kuin mieleen.
Omassa henkilökohtaisessa elämässäni on myös tapahtunut paljon positiivisia asioita, jotka johdattavat minut oman elämäni jäljille, aikaan ennenkuin hukkasin koordinaatit ja suunnan muiden kertoessa millainen minun pitäisi olla ja mitä ajatella ja mistä asioista saan olla kiinnostunut jne. Monissa asioissa juodun palaamaan siihen lapsuuteni minuuden kokemukseen, siihen mihin muut ihmiset eivät olleet ehtineet vaikuttaa ja sieltä käsin lähteä rakentamaan uudelleen kadonnutta minääni. Prosessi on vasta aluillaan, ja hitsi miten jännittävää elo on jo nyt, ihan kuin lapsuudessa, jolloin vielä kaikki oli mahdollista.
Mielenpäällä olisi miljoona ja sata asiaa, joista voisin edes jotain kirjoittaa; Ulos tuolta pimenevästä laatikosta, jota pääksikin kutsutaan. Olisi myös kattava valikoima erilaisia tunteita, tuntemuksia liittyen juurikin tuon laatikon ajatuksiin.
Minulla on kuitenkin valinnan mahdollisuus, jota käytän tietoisesti ohittaen ikävimmät asiat, erityisesti ne jutut, joille en itse yksinkertaisesti mahda mitään; Ne joihin en itse voi vaikuttaa millään tavoin. Säästyn samalla näiden juttujen aiheuttamista ikävistä tunteista myös.
Minun ei auta kuin toivoa ja luottaa asioiden järjestyvän parhain päin ja vain yrittää olla murehtimatta liikoja. Asioilla on tapansa järjestyä!
Avaan hieman, kuitenkin. Joskus tieynlaiset kohtaamiset jonkun ihmisen kanssa voivat herättää minussa tunteen, ettei tule kuulluksi, ymmärretyksi, taikka toinen ymmärtää joko tahallaan tai vahingossa sanoman väärin. Kommunikaatio ei toimi, joko sen toisen tai itsen vuoksi. Syntyy ymmärryksiä puolin ja toisin, asiat ohittavat toisensa yhtä nopeasti, kuin kaksi vastakkaisilla kaistoilla ajavaa autoa moottoritiellä; viuh, viuh, viuh….
Vuorovaikutuksessa ei siis synny aitoa kohtaamista. Kuunnella ja tulla kuulluksi. Monet asiat vaikuttavat onnistuneeseen kohtaamiseen toisen kanssa, vuorovaikutuksen epäonnistumiseen riittää yksikin pieni, väärässä paikassa ilmaistu ele, sanoista puhumattakaan. Joskus jo pelkkä toisen olemus kokonaisuudessaan viestii kohtaamattomuuden mahdollisuutta.
Onnistuneeseen vuorovaikutukseen ja toisen ihmisen kohtaamiseen tarvitaan aina molempien osapuolien tahtotila ja kyky ilmaista itseään sekä kyky ymmärtää toisen sanoma. Onneksi vuorovaikutusta voi opetella ja oppia läpi elämän.
Päivittäin ulkoillessa, säässä kuin säässä, kävellessä hihnan toisessa päässä, vastaan tulee kaikenlaista kohtaamista erilaisten ihmisten (eläinten) kanssa. Jotkut kohtaamiset jäävät mieleen paremmin, toisten kohtaamisten jäädessä unholaan nopeasti.
Sain itse eräänä aamuna tuossa taannoin palautetta. Itsestäni. Palaute tuli täysin vieraalta ihmiseltä, joka pysäytti minut ja koiran ollessamme aamulenkillä. Hän oli myös aamulenkillään koiran kanssa.
Ihminen, joka pysäytti meidät ihmetteli kovasti minulle, miksi hänen koiransa aina alkaa räksyttää ja haukkua nähdessään meidät. Ja hän kysyi minulta, olenko ihmetellyt hänen käytöstään, kun hän väistelee meitä ollessamme samoilla teillä samaan aikaan. Sanoin, etten ollut kiinnittänyt hänen liikkumiseen mitään sen kummempaa huomiota kuin, ettei hän halua kohdata kadulla ja ymmärrän oikein hyvin, kun hänen koira reagoi niin voimakkaasti.
Yllätys oli ehkä pieni sana kuvaamaan tuntemuksiani, tyypin tokaistessa ihan muitta mutkitta ja suoraan hänen koiransa pelkäävän minua, koska minä kävelen niin vihaisen näköisenä lenkillä, kun joskus harvan kerran olemme kohdanneet kadunpätkällä ja hän itse väistelee meitä koiransa aiheuttaman rähinän vuoksi.
Niin, minua ei hirmuisesti hymyilytä siinä tilanteessa, kun keskityn haukkuvan ja rempovan koiran ohitukseen ja ei, en todellakaan pysähdy ja päästä sellaista koiraa omani lähelle, joka hampaat irvessä ja suu kuolaa valuttaen haukkuu itsensä henkihieveriin ja repii omistajaansa hihnasta, jota kaksin käsin pidellään kiinni omistajan jarruttaessa kantapäiden varassa menoa.
Ja kyseisen tyypin mielestä minä olen syypää hänen koiran käytökseen, koska minä olen niin vihaisen näköinen. Niin hän sanoi, suoraan ja rehellisesti.
Siinä tyypin jututtaessa, Umppa istuskeli ja makoili hiljaa kiltisti jalkojeni juuressa, eikä provosoitunut milläänlailla toisen koiran yrityksiin saada aikaan haukuntakilpailu. Aikansa siinä muristuaan, haukuttuaan toinen koira rauhoittui epämääräiseen ravaamiseen hihnanmitan verran. Lähtiessä tyyppi tokaisi, ettei koirani olekaan mikään pelottava otus ja hän oli tyytyväinen, kun oma koiransa rauhoittui ja lopetti rähinänsä. Oliko kyse sittenkin kuitenkin koirastani?
Olen jostain kuullut, että huskyn elekieli on vaikeasti tulkittavissa muiden koirien taholta. Se varmaankin pitää paikkaansa, ainakin oman kokemukseni mukaan. Olen kuullut jokseenkin usein vastaantulevilta koiran ulkoiluttajilta, miten juuri heidän koiransa ei pidä huskyista taikka heidän koiransa pelkäävät huskyjä. Ihmisen elekieli on myös tulkinnanvarainen ja se riippuu tulkitsijan aiemmista kokemuksista.
Elekielen ollessa ristiriidassa puheiden kanssa, elekieli paljastaa yleensä totuuden. Ja tämän perusteella olen itse tulkinnut, kuinka itseasiassa moni vastaantuleva koiranulkoiluttaja itse pelkää huskyjä, ei se hihnan päässä oleva talutettava, joka vaistoaa kuitenkin omistajansa tunnetilat ja reaktiot, vaikkei ihminen itse olisi perillä omista reaktioistaan.
Nostan hattua tälle tyypille, joka uskaltautui sanomaan suoraan oman ongelmansa minulle. Harmi vain, etten voi, enkä halua muuttaa omaa olemustani miellyttääkseni toista; ollakseni vähemmän pelottava tai vihainen kulkiessani kadulla. Sama pätee koiraan. Palaute tuli kuitenkin vastaanotettua, täysin vieraan ihmisen suusta rehellisesti. Suoraan sanoessa asia ei jäänyt tulkinnan varaiseksi.
Ylläoleva esimerkki kahden ihmisen (ja eläimen) kohtaamisesta oli vuorovaikutuksellisesti selkeä. Tilanteessa toinen kertoi rehellisesti oman näkemyksensä ja arvostan suuresti aidosti rehellistä puhetta. Monesti vuorovaikutus perustuu pelkkiin olettamuksiin, luuloihin ja metsäänhän siinä mennään silloin pahasti, koska vuorovaikutus ei ole rehellistä; olettamukset ja luulot kun eivät ole totuus. Joskus sitä voi jäädä miettimään, miksi toinen sanoi niin tai näin.
Ihmisen ulosanti on riippuvainen monista tekijöistä. Esimerkiksi voimakas koettu kipu ei saa ketään hymyilemään tai liikkumaan iloisen rennosti. Koetut sisäiset tunteet saavat aikaan kehonkielessä muutoksia, aina ei voi olla se parhain päivä ,kohdatessa satunnaisesti lenkillä ja sitä ei vihaisen ilmeen ihmettelijä voi tietää.
Onhan ollut ihania lämpöisiä päiviä ja sama näyttää jatkuvan vielä. Puihin on puhjennut hiirenkorville lehdet ja vihertävä vehreys kasvaa kohisten ympäristöön.
Parveke on nyt siistitty ja siellä viihtyy kahvikupposen äärellä hetken, jos toisenkin nauttien lintujen konsertista, joka ilokseni peittää paljon ympäristön muuta melusaastetta. Melusaaste eli jatkuva autojen/mopojen hurina, tehtaiden ja junien kolinat yötäpäivää, lisääntynyt ja päivittäinen helikopteri,- ja muu lentoliikennöinti alueemme ylitse jne. Onhan tuota kaikenlaista saastetta, johon ei tämmöinen yksittäinen ihminen voi oikein vaikuttaa, muuten kuin laittamalla ikkunat ja ovet säppiin, jos korviin oikein sattuu.
Mutta, sitä en ymmärrä miksi aikuiset ihmiset roskaavat ympäristöään? Roskaaminen on jotenkin sanoinkuvaamattoman ällöttävää ylipäänsä, saati aikuisen ihmisen tekemänä. Aikuisen luulisi jo tietävän/osaavan toimia silleen ”aikuisten oikeesti”.
Yhtenä päivänä ollessani aamukävelyllä koiran kanssa, näin kuinka päiväkodin pikkuiset hoitajineen keräsivät kävelytien varrelta ja puistoalueelta jätesäkkiin toisten luontoon heittämiä ROSKIA! Ilmeisesti ympäristökasvatukseen liittyvänä osana nämäkin pikkuisetkin pääsivät kampanjoimaan paljon mainostettua roskienkeruukampanjaa. Omat lapseni ovat käyneet samaa päiväkotia ja siellä ympäristötietoinen kasvatus oli sydämen asia koko henkilökunnalle, ei huono teema ollenkaan mielestäni. Oppi näkyi mukavasti myös kotona ja tuki hyvin kodin kasvatustyötä.
Lasten roskien keruu aiheutti minussa monenmoisia ja ristiriitaisiakin tunteita. Pienet olivat kuitenkin sen ikäisiä, etteivät yksin saisi liikkua siinä ympäristössä, joten he keräsivät puhtaasti toisten, isompien ihmisten luontoon heittämiä jätteitä. Yksi lapsista yritti kerätä jätesäkkiin myös koirankakkaa, jonka hoitaja onneksi kielsi.
Meilläpäin ei ole kaupungin taholta panostettu julkisiin katujen varsilla oleviin roskiksiin ja niitä ei löydy oikein mistään enää (ne vähätkin on poistettu ilmeisesti ilkivallan takia) kävelyreiteiltä valitettavasti. Ja vaikka niitä roskiksia olisikin, tuskin roskat löytäisivät siltikään oikeaan paikkaan?
Kaikki kasvatus lähtee aikuisista, jotka omalla esimerkillään näyttävät muillekin, kuinka toimitaan erilaisissa tilanteissa, myös ympäristössä. Lapset näkevät paljon liikkuessaan ulkona, he ottavat mallia aikuisten ja muiden lasta itseään vanhempien lasten tekemisistä ja tekemättä jättämisistä.
Näiden lämpimien päivien aikana parvekkeellani tulee istuttua enemmänkin ja samalla sitä kuulee ja näkee kaikenlaista kulkijaa menevän ohitse läheisellä jalankulkuväylällä. Ihmiset ohi kulkiessaan eivät välttämättä tiedosta, että heidät nähdään ja kuullaan siinä selvästi.
Olen kyseisellä katuosuudella ihmetellyt, kuka heittää koirankakkapussejaan, joko ihan tielle tai pöpelikköön? Ja nyt se henkilö jäi kiinni itse teosta, pusikko vaan rapisi koiran tehtyä tarpeensa ja ihmisen viskatessa jätökset muovipussissa melkein meidän takapihalle. Se sai sappeni kiehumaan välittömästi.
Kuka aikuinen on oikeasti niinkin idiootti, että viitsii kerätä ne koiran kakat muovipussiin ja sitten heittää kyseisen pussin luontoon? Eihän tuo toimenpide edistä luonnon puhtaanapitoa ollenkaan, päinvastoin. Muovi, kuin muovi saastuttaa luontoa, paljon puhutulla mikromuovilla ja muilla kemikaaleilla ja eihän se koirankakka mihinkään häviä siellä pussissa. Onko tälläiset koiralliset pussiheittelijä- ihmiset muutoinkin välinpitämättömiä luonnon suhteen ja onko nämä nyt niitä ihmisiä muutenkin, jotka heittävät kaikenlaiset muutkin roskat ympäristöön? Joita sitten pienet päiväkotilapset keräävät osana ympäristökasvatusta?
Mikä ihme siinä on, että kannetaan roskaa mukana, ja sitä jätettä ei viitsitä kiikuttaa kotiin asti? Kun kuitenkin jaksetaan se luontoon ottaa mukaan? Eihän ne roskat kuitenkaan itsestään sinne luontoon pääse, vaan ihmisten välinpitämättömyyttä sellainen on.
On oikeastaan hieman harmi, etten ole sellainen röyhkeä ihminen, joka olisi huutanut koirankakkapussin heittelijän perään parhaat valitut sanat. Kakka ei paljoa paina, sen kakkapussin jaksaa kantaa kotiin asti, jos matkalla ei ole soveltuvaa roskista. Luonto ei ole oikea paikka hävittää koirankakkapusseja, ei edes silloin, vaikka pussi olisikin maatuvaa lajiketta. Koirankakka on jäte, siinä missä se muovipussikin on.
Ylipäänsä ympäristön roskaaminen on vastuutonta keneltä tahansa. Mikään tekosyy ei oikeuta ketään, jättämään luontoon roskia muiden siivottavaksi. Jokainen huolehtisi omat jätteensä omaan roskikseensa, ongelmaa ei olisi ja ihmetellä pitää, onko ympäristöään roskaava ihminen tyhmä, välinpitämättömyyden lisäksi? Ympäristön roskaaminen on aina tietoista toimintaa, se on joka kerta oma valinta toimia joko oikein tai väärin. Miksi niin moni valitsee toimia väärin?
Kohta on kesä, ja odotan kovin lämpöisiä kelejä alkavaksi. Sitä, ettei aina tarvitse pukeutua moniin kerroksiin ulkovaatetta tai, ettei aina palele ulkosalla. Odotan, että saisin muutamia kukkia silmäniloksi parvekkeelle ja jopa niitä helteitä. Edellisen talven kylmyys tuntuu vieläkin luissa ja ytimissä.
Viimepäivinä olen puuhastellut pienesti parvekkeen kimpussa. Maalausurakka parvekkeella siirtyi kunnon vesipesusta ja puhtaalle lattialle sain monen vuoden haaveilun jälkeen uuden, vaalean ja pehmeän maton jalkojen alle. Viimekesäksi hankittu kankainen roikkuva istuin pääsi paikoilleen yli vuoden odottelun jälkeen ja tulihan se jo kokeiltua hyväksi hankinnaksi siivousten päättyessä.
Kiukkutuoliprojekti etenee hitaasti, mutta varmasti ja tarveaineet uudelleen päällystämiseen on kasassa. Jännityksellä hieman odotan, tarvitsenko järeämpää välinettä niittien kiinnitykseen? Materiaalit on uusvanhaa eli kierrätysmeininki jatkuu tässäkin projektissa. Tosiaan ainoa uutena ostettu on valkoinen nahka päälliseen. Kaikki muu löytyy kotoa jo valmiina (maalit, tuolin sisukset). Nyt vaan peukut pystyyn, että saan kasattua tuolin käyttöön.
Lämpimän ilman vuoksi Umppa halusi aamulenkiltä oikotietä kotiin aamusella ja siitä hyvästä käytin säästyneet energiani sitten Operaatioon Harjaa Husky, karvat vain pöllysivät sen tunnin ajan. Alkuun yritin keräillä suoraan pussiin karvatuppuja, lopulta keräilin villoja maasta ja omat vaatteeni menivät suoraan koneeseen mustan värin vaihtuessa valkoiseen. Työsarkaa vielä turkin kanssa riittää, tämä oli vasta ensimmäinen harjaussessio ja luulen Uman pääsevän pesullekin lähiviikkojen aikana.
Etupihan kanssa on myös tapahtunut edistystä ja sain markkinoitua idean myös miehelle, jonka apua tarvitsen saadakseni hommat aluilleen. Hieman betonilaattaa jalkojen alle ja idea varjoisasta kahvittelupaikasta ulkosalla saa tuulta siipiensä alle. Samalla sisäänkäynnin ilme muuttuu paremmaksi.
Ikkunoiden pesua olisi tiedossa, vaan vesiämpärin kantaminen ja huonekalujen siirtäminen taitaa tulla esteeksi siihen hommaan. Toisaalta, katsoessani ulos auringon paistaessa ikkunaan, niin noh, pakkohan nuo olisi pestä jokatapauksessa. Toteutus vaatii hieman enemmän mietintää, kuinka selvitä urakasta. Joskus kokeilin käyttää ikkunoiden pesussa oikotietä suihkeen ja pyyhinnän muodossa; lopputulos ei ollut kovin mairitteleva. No, katsellaan tätäkin ja ehkä jonain päivänä ikkunat (kin) on pestyinä.
Olisi niin helppoa, jos voisi raskaimmat kotityöt ulkoistaa jollekin muulle, mutta sellaisesta voin vain haaveilla. Kun kodin kaikki työt on omalla vastuulla, ja kun kroppa tekee tepposiaan, yhtälö ei ole ollenkaan mukava. Mieli tekisi tehdä ajallaan kaikki työt, vaan kun keho ei ole yhteistyössä. Yritän kuitenkin sinnikkäästi olla masentumatta, harva nykyisin saa apua omiin kotitöihinsä, ellei ole kykyä maksaa siitä lystistä. Viimeaikoina olen paljon joutunut miettimään kotia sillä silmällä, että mitä vielä voin tehdä, mistä vielä luopua, jotta saan pidettyä yllä tietyn tason vaikkapa siivouksien tai oman jaksamisen kanssa.
Viimeisin suuri haaste on ilmennyt imuroinnin kanssa, varsinkin mattojen imuroinnista on tullut erittäin kivuliasta ja haastavaa ja joudunkin luopumaan syystä kaikenkarvaisista pehmeistä matoistani, siirtyen johonkin helpommin imuroitavaan mattolajiin. Vaan niin se menee, on tehtävä ratkaisuja oma vointi edellä ja aina ne ratkaisut eivät ole miellyttäviä.
Roikkuva tuoli on jo kokeiltu toimivaksi ja hyväksi selän lepuuttajaksi. Kuvan kukkanen pääsee vielä roikkumaan, jahka aluslautasen saa pysymään jollakin konstilla, ettei multainen vesi heti ensi kastelussa sotke juuri pestyä lattiaa ja uutta mattoa.
Muistelen, taas kerran aikaa, jolloin meilläkin kaapit pursuivat kaikenlaista purkkia, purnukkaa ja härpäkettä.
Kaupasta tullessa kotiin oli kantautunut lisää, lisää ja lisää kaikenmaailman aineita, sen kummempia miettimättä. Olin ahkera tilailija ja silloisen postimyynnin kautta sain käyttööni kosmetiikkaa ja kotiin kaikkea tarpeellista ja vähemmän tarpeellista.
Syömisistä ei huolta tarvinnut kantaa, ihan sama mitä suuhunsa laittoi, kunhan nälkä lähti. Vaatteet tuli pestyä jollakin pesuaineella, yleensä juuri sillä, mikä mainoksista jäi parhaiten mieleen. Siivous sujui melkolailla samoin, miettimättä mitä myrkkyjä käytti.
Tuohon aikaan vaatteillakaan ei ollut merkitystä, kunhan ne kestivät jonkin aikaa hyvinä, tarkoittaen nykymittapuulla ikuisuutta. Sen ajan keinokuitumateriaali ei käytössä paljoa kulunut. Materiaalit todella olivat kestäviä ja kyllästyminen oli ehkä ainoa syy luopua jostakin omalla kohdalla. Parhaiten kesti ehkäpä tuulipukuni, jonka päästin keräykseen yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen ihan silkkaa kyllästymistäni ja vedenpitävyyden häviämistä harmitellen.
Samoihin aikoihin aikoinaan ongelmat kehossa olivat mittavat. Ihottuma vaivasi häpeään ja epätoivoon asti. Mitkään lääkärin määrämät voiteet eivät tahtoneet tepsiä märkivään, kutisevaan ihoon, joka liimautui vähän väliä vaatteisiin kiinni ja vaatteita joutui vaihtamaan päivässä useaan kertaan. Migreeni vaivasi viikottain, ja keho oli kovilla kaikenkaikkiaan jatkuvasti.
Pahimmat myrkyt kehoon tuli juuri kosmetiikan kautta. Ei sitä nuorena jaksanut välittää, kunhan sai itsensä paklattua ja laitettua. Nykyisin ajattelen kauhulla, kuinka paljon hiuksiin tuli tungettua väriä. Vanhanajan kestosellaisia, jotka eivät lähteneet päästä kulumallakaan, ja juurikasvu oli kerran kuukaudessa pyyhittävä pois näkyvistä uudella värillä. Hajusteita oli kaikissa muodoissaan ja kaikissa tuotteissa ja jos ei ne itsessään riittäneet, huoneenraikastimella sai lisää kemikaalia ilmoille.
Oma terveys, se kun itse alkaa ottamaan vastuuta kehosta, saa automaattisesti miettimään ehkä ensimmäisenä ulkopuolelta tulevia ärsykkeitä ja niiden vähentämistä. Niin kävi minullekin. Jatkuva lääkärissä ramppaaminen ilman toimivia hoitoja oli kova rasite niin kukkarolle, kuin mielellekin ja siitä oma kemikaalikuorman miettiminen oikeastaan alkoikin. Kun lääketiede ei pystynyt auttamaan, kun lääketiede ei kyennyt kertomaan syytä ongelmiin aloin itse miettiä, missä mahdollisesti oli syy kokemiini oireisiin.
Ihotautilääkäri tunnusti, ettei kyennyt auttamaan enempää, kuin määräämään kokeiluun aina vain uusia voiteita. Kutinaan ei auttanut edes voimakas antihistamiini ja elämä oli kaikenkaikkiaan hirveää senaikaisen ihon kanssa. Siinä tilanteessa on itse valmis kokeilemaan melkein mitä tahansa, jotta olo helpottuisi edes vähän.
Jotenkin olen kasvanut siihen ajatukseen, että kaikella on syy ja niinpä en hyväksynyt lääkärin suhtautumista hänen ilmaistessaan, ettei edes hän tiedä, miksi ihottuma oli sellainen kuin oli. Perusallergiatestit näyttivät negatiivista ja nikkelin tiesin jo ihan lapsuudesta olevan yksi ärsytyksen tekijä.
Aloin omatoimisesti ja vähän niinkuin vahingossa karsia elämästä pois kemikaaleja, etsin tietoa ja perusteita, sekä kiinnitin huomiota syötyihin ensimmäistä kertaa eläessäni, sillä ajatuksella, että kaikeen on olemassa jokin syy. Jos on ongelma, se ei ratkea oireita hoitamalla, vaan jokin aiheuttaa sen oireen, johon elimistö reagoi. Jättämällä pois syyn, oirekin poistuu. Tuo oli lähtökohtana itselläni alkaessani etsiäni ihottumaani syytä. Ihottuman lisäksi hengitys alkoi olla vaivalloista ja mukaan astui myös astmapiiput, joista luovuinkin lähes samointein kemikaalien vähentyessä käytöstä.
Nyt olen saanut elää lähes oireettomasti ihoni kannalta jo parikymmentä vuotta. Mitä sitten tein oikein? Minimoin kemikaalien ja myrkkyjen päätymisen iholle ja hengitykseen asti. Sen jälkeen on löytynyt monia yksittäisiä tuotteita, joille reagoin samantien koskettaessani /haistaessani niitä.
Lähtiessäni vähentämään omaa ja sittemmin myös perheeni kemikaalikuormaa, en ajatellut voivani päästä kokonaan eroon kutinasta ja oireista ja vielä vähemmän ajattelin rahaa, muutoin kuin niiden lääkärikäyntien jälkeen, joista oli tullut iso rasite elämään.
Nyt voin jo todeta säästäneeni pitkän eurosen vähentämällä perheen kemikaalikuormaa.
Hajuvesi ja muut kodin hajusteet
Hiusvärit,-lakat ja hoitoaine
Meikit, kynsilakat ja poistoaineet(säästö ihan huikea)
Talkit, puuterit
Rasvat&voiteet sekä turhat ”ihonpuhdistustuotteet”
alumiinia sisältävät deodorantit yms.
Keinokuituiset muovivaatteet
Pyykinhuuhteluaine
Lisä,-säilöntäaineet ja makeuttajat syötävissä/juotavissa
Erilaiset ja useat pesuaineet kodin siivouksessa
kodintekstiilit ja rättikauppavaatteet sekä huonekalut
Aikoinaan saatuani käyttööni astmapiiput, jouduin tekemään kodissa ”allergiasaneerauksen” niin tekstiileissä, pesuaineissa kuin ihan huonejärjestyksessäkin tähdäten mahdollisimman yksinkertaiseen ja helppoon kodin hoitoon vähentämällä mahdollisten ärsykkeiden minimointia kaikessa. Tekstiilien osalta pölyämättömät ja helposti puhdistettavat luonnonkuituiset (ei villaa) materiaalit, samoin vaatteissa ihokontaktissa olevat vain luonnonkuituja jne. Kemikaalit jäivät pois käytöstä samassa yhteydessä.
Vuosien jälkeen, ottamalla vastuun itse omasta hyvinvoinnista, voin todeta kaiken kannattaneen. Ainoa, mistä en aikanaan tiennyt ja mikä oli ja on edelleen harmina sillointällöin, on homeille altistuminen ja niille herkistyminen aiheuttaen voimakkaat oireet hyvin lyhyessä ajassa. Asuessa ensimmäistä omaa kotia, home oli todennäköinen ja yksi syy muiden joukossa kärsiessäni mahdottomasta oireiden määrästä.
Nykyisin olen jo uskaltautunut ainakin kokeilemaan uudelleen asioita ja tuotteita, joiden käytöstä luovuin. Villamatot ja koira itsessään ovat olleet positiivisia yllätyksiä. Samoin paljon olen tehnyt selvitystyötä löytääkseni meille oikeanlaiset kodinkoneet, kuten ”miljuunakertaisella” hepasuodattimella varustettu imurimme, taikka pesukone, joka ei jätä pesuainejäämiä tekstiileihin. Aikanaan meillä oli käytössä pyykinpesuun pesupähkinät, joista luovuin löytäessäni vuosien etsinnän jälkeen meille sopivan pesuaineen.
Kodin järjestys on mietittävä aina siivouksen kannalta mahdollisimman yksinkertaiseksi ja tekstiilien osalta ne pitää voida pestä korkeassa lämpötilassa tarvittaessa. Homeeseen reagoin edelleen nopeasti ja voimakkaasti ja viimeksi tästä taisin kärsiä kiukkutuoliprojektin edetessä ja tuodessani tuolin vanhoine päällysteineen sisälle, aikomuksena työstää sitä siinä paikallaan.
Meinasin vielä oikaista päällystämisen kanssa ja vain tehdä päällisen vanhan päälle. Vaan toisin kävi, ulkohommiksihan se meni kankaiden/pehmusteiden homeisuuden vuoksi. Mitään näkyvää vauriota ei siis ollut, eikä sen erikoisempaa hajuakaan istuinosasta lähtenyt, vaan tuolin kuivuessa kunnolla, aloin oirehtimaan ja meni hetki, ennenkuin edes ymmärsin syy-yhteyden oireiden ja tuolin sisääntulon kanssa. Purin tuolin sitten ihan kokonaan ulkona ja päällystäminen pehmusteineen kaikkineen on edessä, jahka puuosat ovat saaneet oman käsittelynsä.
Kemikaalikuormaa hengitysilmaan/kehoon tulee myös uusista erityisesti muovisista tahi suojatuista/pinnoitetuista kankaista,/tekstiileistä, kattiloista, huonekaluista, käsitellyistä kodin materiaaleista esimerkiksi liimojen, asennus,- suoja,-ja rakennusmateriaalien ja vaikkapa tiettyjen maalien kautta. Myrkkyjä tuntuu olevan ihan kaikkialla ja niiltä ei voi oikein välttyä mikäli elää kovin kulutuskeskeistä ja uudenkarheaa elämää. Homekin on myrkky, ja käytetyissä tuotteissa on aina myös riskinsä.
Silti on uskallettava elää, tehdä valintoja ja päätöksiä; usein punniten useasta pienestä pahasta, ehkäpä sen pienimmän pahimman vaihtoehdon mukaan.
Joskus päätökset ja vaikka hankinnat ovat myös ympäristön kannalta kestävämpiä, kuten oma päätökseni aikoinaan luopua pikkuhiljaa muovisista käyttöesineistä. Jäljellä ja käytössä meillä on enää oikeastaan pakastusrasiat ja mehupullot. Kipot ja kupit käytössä on korvautuneet lasisilla ja metallisilla ikuisuusesineillä tässä vuosien saatossa.
Yksin reissussa, on asia, mitä en olekaan kokenut aikoihin ja tätähän voisi harrastaa enemmänkin. Tai, enhän ihan yksin reissaa, koira on mukana siellä missä minäkin.
Pieni maiseman vaihdos sillointällöin ei tekisi jatkossakaan huonoa, päinvastoin. Sitä vain unohtaa kaivata pientä taukoa arkeen, eläessä joka päivä lähes sen saman rytmin mukaisesti.
Olen ollut itsekseni matkassa viimeksi ennen ensimmäisen lapsen syntymää ja siitähän on yli kaksikymmentä vuotta. Huh, mihin aika rientääkään.
Tyttären luona kyläillessä tajusin, miten emme ole viettäneet aikaa kahdenkesken oikeastaan ikinä. Vanhimpana sisaruksena tytär jakoi minun huomion ja ajan nuorempien sisarustensa kesken.
Nyt sitten viimein vietimme aikaa paljon kahden, ulkoilimme ja elimme ihan tavan arkea. Suuren suuri ikävä kaikkosi ainakin hetkeksi ja oli itselleni vapauttavaa huomata aikuistuneen lapseni pärjäävän vastuuntuntoisesti elämässään.
Uma ulkoili paljon, viettäen aikaa omasta halusta pihamaalla luuta kaluten ja pötkötellen haravoitujen lehtien kasassa. Lenkillä ollessa koira nautti viimeisistä puhtaista lumikylvyistään ikäänkuin tietäen talven jääneen taakse. Uman ruoka vaihtui lennosta toisenlaiseen ja positiivisina vaikutuksina sanottakoon uudenlainen vireys sekä kakkamäärien pienentyminen ja laadun parantuminen. Yritti Uma myös pysyä lajitoveriensa perässä, päästessään kirmaamaan vapaasti puistossa.
Kevät eteni pohjoisessakin ihan silmissä ja moni palaava lintulaji ilmoitti olemassa-olostaan äänillään. Jäisellä merellä ei enää loppuviikosta uskaltanut kävellä, vaikka pilkkijöitäkin siellä vielä näkyi harvakseltaan lokkien saattelemana saaliin toivossa. Näkyipä jäällä seisoskelevan merikotkakin, joka kuulemma siinä lähistöllä asustelee. Iso otus ja jos en olisi tiennyt asiasta, olisin luullut kissan eksyneen jäälle.
Mielelläni lähden toistekin kyläilemään, joko yksin tahi koko poppoon kanssa. Tilaa tyttären luona onneksi on, joten sen puolesta ei tarvitse majoitusta miettiä. Junaillen ei ole järkeä liikkua, mikäli joskus päätämme lähteä, autoillen pääsee sitten edullisemmin ja ajajia alkaa löytyä useampia jatkossa, joten koko matka ei sitten ole ajon puolesta minun harteillani.
Lähtiessä pohjoisesta toppatakkini oli oikein oiva varuste hyisen ilman vuoksi ja kotona asemalla olikin vastassa sellainen lämmin lehahdus ja niin voisinko sanoa jopa kesäinen keli mittarin näyttäessä reilusti yli kymmentä plussaa. Lumet olivat odotetusti kadonneet kotikulmilta viikon aikana ja ihan kesäinen olotila valtasi mielen kuunnellessani iltalenkillä lintujen kova-äänistä liverrystä.
Somen ja valokuvauksen jätin suosiolla vähemmälle lomani ajaksi. En lukenut edes uutisia puhelimesta. Pieni tauko siitäkin osasta minun elämää teki tehtävänsä.
Edellisessä postauksessa meni pieleen kuvamuokkaus, jossa piti näkyä ylläoleva muistilista itselleni lähinnä niistä ravinto-aineista, joita on sallittua syödä. Rajoituksia on nyt sen verran paljon, että pitää ihan miettimällä miettiä, kuinka koostan lautaselle eväät.
Aamiainen, lounas ja välipala
Päivälliseksi olikin sitten kanaa ja riisiä, ilman tomaattia tällä kertaa. Tomaatista luopuminen on haikeaa, samoin perunasta. Vaihtoehtoja ei nyt taida olla, luotan omaan intuitioon ja kokemukseen tässä asiassa ja odotukseni ovat korkealla tämän ruokavalion suhteen. Lehtikaaliin tutustuin parisen vuotta sitten ja tänään yllätykseksi huomasin oivan makuyhdistelmän sillin, lehtikaalin ja kesäkurpitsan kanssa 🙂 . Avokado on ihan uusin tuttavuus, voisin sanoa maisteluvaiheen olevan ohi hyvällä menestyksellä.
Valmistin päivällistä ja Umppaliini vahti vieressä kiltisti, saadakseen maistiaisia; tuloksetta tällä kertaa. Uskollisesti koiruus päivysti myös pöydän vierellä meidän ruokailua, josko jotain heltiäisi hänellekin. Viimein luovutti onnettomana ja kömpi pää painuksissa ja kovin surullisen oloisena kuvan mukaisesti sohvan alle mököttämään. Huskyt ovat draamaan taipuvaisia, ja tämän episodin aikana koira piti huolen, että varmasti näen ja kuulen hänen ylhäisyytensä kärsimyksen. Voi poloista, illalla saa nappuloiden kanssa pakastelihapullia piimään kuorrutettuna.
Draamailija
Aamusella käveltiin koirapuiston kautta meidän perusnormilenkki ekaa kertaa flunssani jäljiltä ja huomasin toisen talvikenkäni pohjan irronneen puoliksi kotiin tultaessa. En enää tähän talveen viitsisi uusia talvikenkiä hankkia ja täytyy ihmetellä nykykenkiä, jotka eivät näköjään kahta kokonaista talvea kestä. Aiemmat kenkäni kestivät ja olivat jokapäiväisessä käytössä sen 18 talvea ainakin ja pelkkää kyllästymistäni hävitin ne ja ostin uudet. Taisi olla väärä teko?
Narsis_it
Kaupan tarjouksessa oli kolme ruukkua kevätkukkia joista kaksi annoin eteenpäin vanhalle mummolle sekä tyttärelle omaan kotiin vietäväksi. Pääsiäisen vietto on meillä laimentunut, sillä joskus aikoinaan sain päähäni, etten välttämättä halua juhlistaa kuolemaa ja kuvitteellista tarinaa henkiin heräämisestä. Kevät on luonnossa elollisen kasvukauden alkamista, uusia alkuja talven levon jälkeen, luonnollinen osa koko vuoden kiertoa ja se on näkyvä osa elämää.
Kevättä ja vuodenajan vaihtumista voi kunnioittaa ihan todellisuuteen ja tähän hetkeen perustuvien (tosi)asioiden pohjalta. Mennyt on mennyttä ja elämää, sekä uskomuksia on ollut olemassa jo ennen ajanlaskunalkua. Muinoin luonto ja siihen liittyvät ilmiöt selitettiin uskomuksin, tarinoin. Uskomukset on nimensä mukaisesti uskomuksia, satuja ja kertomuksia samalla lailla, kuin muutkin vastaavat tarinat. Ei niitä muitakaan satuja palvota ja nosteta jalustalle, ne ovat olemassa viihdykettä varten. Nykyajan sadut ja iltanuotio ovat tänään laitteissa, joissa silmämme ja kätemme valikoivat mitä milloinkin katseltavaksi ja kuunneltavaksi.
Parin viikon flunssasta toipuminen tapahtuu sekin pikkuhiljaa ja levon määrä näyttää vähenevän päivittäin, jess. Kovasti jo kevät kutkuttelee ja mielessä olisi paljon asioita, mitä tehdä.
Istuttaa siemeniä, uusia ruukkukasveihin multia, vaihdella verhoja ja tehdä kunnollinen suursiivous talven jäljiltä. Mielessä siintää ulkokukat ja niiden sijoittelu etuoven läheisyyteen, sekä viime kesänä virinnyt ajatus asetella ulos ikkunan alle pöytä ja tuolit,nyt näin nopeasti ajatellen.
Ajatuksien toteuttaminen on sitten eri asia käytännössä. Kaikki toteutumiset riippuvat omasta voinnista ja siitä, mitä ja miten kovin väsyn mistäkin puuhastelusta.
Jos nyt oppisin miettimään tekemiseni niin, etten väsyttäisi kehoa ensimmäisellä puuhalla ja sitten muut hommat jäisivät odottamaan, että jälleen jaksaisin tarttua toimeen? Eli, yrittäisin tehdä ensin kevyet ja vähemmän väsyttävät hommelit alta pois ja sitten vasta ne raskaammat, fyysiset jutut?
Olen myös pitkästä aikaa miettinyt, josko ompelisin jotakin pientä tässä kotosalla ollessani? Elvyttäisin hieman tapaani kierrättää esimerkiksi vanhoja vaatteita toisiin käyttötarkoituksiin? Ehkä tekisin jotain uutta vaatetta? Selkäni ja niskani eivät tosin kiittele siitä ajatuksesta; istuminen ja hartioiden jännittämisen ajatuskin koskee. No, katsellaan. Hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty. Aloittamani villasukatkin olisi hyvä neuloa valmiiksi.
Ajatus alkaa jälleen pelaamaan, paremmin kuin aiemmin ja se kertoo minulle sen, että pahenemisvaihe (sle) alkaa olla takanapäin, aivosumu ja ikuinen väsy väistyvät hiljalleen ja uupumus helpottaa. Vuosi siinä uupumisesta toipumisessa näköjään meni.
Nyt onkin sitten tärkeää opetella (taas) omien voimavarojen käyttöä niin, etten väsytä itseäni täysin. Ikäänkuin säästellä energiaa ja jaksamista, säännöstellä tekemisiä aiempaa tarkemmin, kuunnella kehoa, opetella omaa hyvinvointia kunnioittavaa tapaa elää. Helpommin sanottu, kuin tehty.
Menneisyyttään ei voi muuttaa, sen toki tiedän. Mutta, ennenkuin suostun hyväksymään joitakin asioita, minun on saatava olla vihainen lapsuudessa tapahtuneisiin laiminlyönteihin, joiden vaikutus on jatkunut läpi aikuisuuden terveyteni kohdalla. Mitätöinti, huolimattomuus, välinpitämättömyys ja kaikki muu kantavat nyt hedelmää kehossani ja kaikelta tältä olisi vältytty mikäli sikäli, no jooo…Ammatinvalintani olisi ollut jokin muu, kuin fyysisesti raskas hoitotyö.
Ajatella, että minun piti elää näinkin pitkään, kenenkään huomaamatta kieron selkäni kanssa, ihmetellen tasaisesti esiintyvää kipua ja esimerkiksi kävelyn hankaluutta sekä nostojen jälkeen esiin tulevaa kipua ergonomiasta huolimatta. Voisin ehkä vähän kiukutella lisääkin, vaan mitäpä se muuttaisi? Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Sillä mennään, mitä on ja toivotaan parasta. Selkä olisi ollut korjattavissa kasvuiässä helposti. Joitakin kertoja olen käynyt lääkärissä asti hakemassa apua selän ongelmiin ja aina sama laulu, syö buranaa ja panadolia niin paljon, kuin sielu sietää, koita pärjätä.
Kun elämä kaventuu käsittämään pelkän kotiarjen ja siinä selviytymisen jotenkuten, voi kysyä itseltäänkin, missä meni pieleen? Kysymys on siinä mielessä turha sekin, kun se ei mitään asiaa muuta paremmaksi. Joko sitä hyväksyy olemassa olevan tilanteen tai ei hyväksy ja thäts it. Yksinkertaista tosiaan.
Syödään siis riisipuuroa ja kiisseliä päivälliseksi, iltapalaksi ja seuraavan päivän aterioiksi niin pitkälle, kuin riittää. Ikkunasta avautuva näkymä takatalvesta saa ainakin koiran iloiseksi, lunta riittää vielä hetkeksi. En valita, koska itsekin pidän enemmän puhtaasta lumenvalkeasta maisemasta, kuin märästä, ankeasta, likaisenrumasta kuravellistä. Olen hereillä lasten lähtiessä opinahjoon, vaikka voisin hyvin nukkua pidempään.
Olen iloinen kohta valmistuvasta kylpyhuoneen kaapista, tasosta elämääni helpottamaan pyykkihuollossa. Paikkailen sikailevien teini- lasten kavereiden jälkiä seinistä, katosta ja ihmettelen, eikö niille mukuloille ole opetettu minkäänlaista kunnioitusta, käytöstapoja jne kehdatessaan tuhota kaverinsa kotia, ihan tietentahtoen ja sillä seurauksella, ettei meille ole enää tervetulleita kyläilemään.
Nautin mummoilusta, pikkuisen kasvun ja kehityksen seuraamisesta iloiten yhdessä uusien taitojen saavuttamisesta ja kaksivuotiaan niin hersyvistä uhmakiukkukohtauksista ja haluamisen vaativasta taidosta. Ihmettelen uusia tapoja keskustella, perustella ja neuvotella lapsen kanssa niin, että tämä myös muistaa ja ymmärtää asioita, vaikka on vasta niin pieni.
Sopeudun elämääni ja alan vähän kerrallaan suuntautua ajatuksissa tulevaan. Uudelleenkouluttautuminen vaiko eläkkeelle jääminen sairauksien vuoksi? Mikä on realistista, selviää tässä seuraavien kuukausien aikana. Halu ja tahto eivät aina riitä, jos ruumis ympärillä ei toimi, niinkuin pitäisi. Pitkälle on riittänyt, vaan nyt alkaa olla kynnys liian korkealla…
Perusaamulenkillä en voinut jättää tilaisuutta käyttämättä ja ottaa muutamia kuvia olosuhteiden ollessa lähes täydelliset omaan makuuni. Umppa oli hieman kärsimätön ja halusi jo jatkaa matkaa, mikä myös kuvien ilmeistä tulee hyvin esille. ”Joko mennään?” ”Taasko tuo kapine kädessä?” ”Tule jo, mennään!”
Ilma oli kylmää, pakkasta -14 kotoa lähtiessä ja kuvan tyypille oikein passeli keli ulkoiluun ja lumessa piehtarointiin. Sanoinkin tyypille, ettei mennä puistoilemaan, koska mamma jäätyy siellä ja hienosti reitti valikoitui niin, että aurinko paistoi ja lämmitti mukavasti koko ulkoilun ajan. Puistoonkin siitä eksyttiin, koska aurinko tosiaan lämmitti jo niin paljon, ja kylmä pysyi loitolla. Toista tuntia vierähti ulkoillessa kauniissa, kirpeässä pakkasilmassa.
Onni tulee niin pienestä yleensä
Täydellinen ulkoilu ja nämä ovat niitä hetkiä, jotka jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Lähtiessä kotoa, ajatus oli enemmänkin niin, ettei aina jaksaisi taaplata eteenpäin. Niin kuitenkin mieli muuttui ensimmäisten auringonsäteiden lämmittäessä mukavasti ja kotiin tullessa olin oikein iloinen ulkoilusta.
