Suuri pieni oivallus

Tänään on perjantai, vika koulupäivä ja syysloma on ensiviikolla koululaisilla. Lapset ovat lomansa isäviikolla viikonloppua lukuunottamatta. Aika harvinainen tilanne omalle kohdalle. Yleensä lasten syysloman ajankohta, tai mikä tahansa loma on aina sattunut juuri omalle viikolle.

Vuosi sitten paahdoin töissä pää kolmantena jalkana ja sekään ei riittänyt muuhun kuin itseni totaaliseen väsyttämiseen. Muistelen ensimmäisen stopin omassa jaksamisessa tulleen juurikin näihin aikoihin, ja siitä yritin vielä vähän jaksaa yli talven. Tammikuussa taisin sitten romahtaa ylitsepääsemättömien työsuorituksien edessä ja jäin sairaslomalle uupuneempana, kuin koskaan aiemmin.

Paluuta ei enää ole rakastamaani työhön. Kevään kuluessa irtisanoin itseni ja olen sen jälkeen yrittänyt toipua työn aiheuttamasta uupumisesta. Vajaan työaikani sisältö muuttui kovin nopeaan ja minulle kävi niin, että jouduin yhden työpäivän aikana tekemään kahden, jopa kolmen ihmisen työt yhdessä vuorossa. Minusta ei ole sellaiseen rääkkiin ja vaikka oli ollut kolme päivää peräkkäin vapaata, en enää palautunut vapaapäivillä työkuntoiseksi. Liian raskaaksi kävi työ kuukausien edetessä ja kuulemma muutosta työn määrälliseen keventämiseen ei ollut mahdollista toteuttaa. Joten irtisanoutuminen oli minulle ainoa vaihtoehto.

Olla itselleen armollinen? Koko kevään mietin tuota teemaa ja opettelin aiempaa enemmän huomioimaan omaa kokonaisvaltaista oloa. Nyt talven kolkuttaessa ovelle, henkinen puoli minussa alkaa olla entisellään. Ajatus kulkee ja pystyn taas suuntautumaan muuhunkin kuin itseeni, noin pääpiirteissään.

Tein erittäin suuren havainnon menneellä viikolla ja olen makustellut asiaa mielessäni muutamia päiviä. Minulla on yksi erittäin suuri ongelma oman kehoni kanssa. Jännitäpä kehosi aivan äärimmäisen jännittyneeksi, päästä varpaisiin ihan syviin lihaksiin asti. Pidä jännitys niin pitkään kuin pystyt ja veikkaan, ettei se kovin pitkään onnistu, ennenkuin on palautettava keho luonnolliseen olotilaansa? Oma havaintoni itsestäni oli juuri tuo, jännittyneisyys koko kehossa jatkuvana kipua aiheuttavana olotilana. Kehoni ei kykene siis rentoutumaan, jopa nukkuessani kehoni on jokaista lihasta myöden jännittyneessä kivuliaassa tilassa ja kaikkeen tottuu, niin että asiasta on tullut minulle aivan normaali inhottava olotila. Kehoni ei osaa rentoutua, mieli ei ymmärrä rentouttaa ja oma tietoisuus asiasta on ollut poissa.

Ei ole mikään ihme, että joka kohtaa koskee ja kävely on yhtä helvettiä, vaikka kävelyn pitäisi nimenomaan rentouttaa. Kehoa koskee levossa, istuessa ja eihän se mikään ihme ole, kun on kokovartalojäykistys päällä 24h vuorokaudesta. Aloin miettiä, milloin viimeksi olisin kokenut oloni rennoksi ja omaksi kauhuksi en saata muistaa aikaa, jolloin olo olisi ollut rento. Paitsi ehkä juuri sairaalassa hyvin lääkittynä sen pari viikkoa pötkötellessä ja kotona muutamia viikkoja toipuessa leikkauksesta.

Loppusyksyn teemaksi tuleekin itselleni rentoutuminen, ihan fyysinen rentoutumisen opettelu. Olen nyt ulkoillessani kiinnittänyt huomion siihen, miten kivuliasta kävelyni on, riippumatta nopeudesta, kengistä tai hengityksestä, kävelytyylistä tai asennosta. Kävellessä lihakset ja koko kroppa jännittyvät vielä vähän lisää jo olemassaolevasta korkeasta jännittyneisyyden tilasta. Kyllähän sellainen sattuu pidemmän päälle. Olen iltaisin kiinnittänyt huomioni siihen, miten myös nukkumaan käydessäni kehoni jännittyy äärimmilleen ja siinä sitten nukun, heräten yhtä väsyneenä kuin illalla osaamatta edes unen aikana rentoutua.

Kehollinen terapia varmaan olisi minulle tällä hetkellä se paras apu, vaan tiedän sen olevan todella hankalaksi saada ja niin pitää tämäkin asia opetella nyt itsekseen. Hieronta olisi ehkä hyvä, vaan en saata edes ajatella, että joku koskisi kehooni, ei. Se ei ole vaihtoehto ainakaan nyt. Olen päässyt nyt alkuun kuitenkin, tiedostaminen ja tunnistaminen on erittäin hyvä alku lihasjännityksen purkamiseen. Pitää oppia rentouttamaan lihakset, pitää oppia tunnistamaan se hetki, kun lihakset alkavat jännittyä ja opetella pysymään rentoutuneena jotenkin.

Ollessani tänään aamulenkillä, huomioin erityisesti omaa jännittyneisyyttä ja kipua kehossa askelia ottaessa. Jännittyneisyys todellakin lisääntyy jokaisella askeleella ihan koko kehossa, vaikka asian pitäisi olla juuri päinvastoin, eli rentoutuminen pitäisi tapahtua juuri kävellessä. Pohdin omaa historiaa ymmärtäen itselleni kävelyn olleen useimmiten pakoa jostakin tilanteesta, en muista kävelleeni aiemmassakaan elämässä vain kävelyn ilosta, vaan aina mukana oli jonkinlainen pakko.

Pienimmät oivallukset arjessa, ovat näköjään niitä kaikkein tärkeimpiä..