Keltaista syksyä

Väriä elämään

Pidin jo lapsena valokuvien ottamisesta ja monesti sainkin ikuistaa tärkeät hetket vanhempani kameralla. Ne olivat niitä peruspönötyskuvia, joihin tallentui merkkipäivä jos toinenkin. Harvemmin, tulin ottaneeksi myös maisemia talteen. Niitä ei tuolloin kukaan arvostanut, meni filmiä hukkaan kuulemma ja semmoisesta ei haluttu maksaa, kunnon kuvia piti ottaa tarkoittaen juurikin niitä pönötyksiä, jotka olivat ainoita oikeita säilöttäväksi piirongin laatikkoon vuosikymmeniksi.

Hieman yllättäen lapseni innostui yläkoulun aikaan valokuvaamisesta ja hän saikin myöhemmin kunnon järjestelmäkameran lahjaksi. Tai no, yllättäen? Olihan taipumus kuvaamiseen jo ollut ilmoilla pienestä pitäen ja nykyisin on ilo katsella hänen taitavia kuvia. Harrastus kulkee ilmeisesti suvussa, koska myös isäni oli kuulemani mukaan taitava kuvaaja sen aikaisilla kameroilla.

Oma innostus hiipui digijuttujen myötä, yksi osuus kuvaamisesta jäi pois, kun paperisia valokuvia ei samallatavoin enää saanut filmikameran jäädessä käytöstä. Opiskeluni myötä sitten kävin pakollisen valokuvauskurssin alkeita, käyttäen itsekin järkkäriä ja tajusin jääneeni paljosta paitsi koko elämäni.

Pidän kuvaamisesta todella paljon ja on hieman typerää pitää omaa kameraa varastossa odottamassa päivää, jolloin perehdyn käyttöön kunnolla- puhelin, kun on matkassa mukana aina ja kuvien ottaminen on näppärää niinkin.

Edellisiin päiviin on mahtunut parit syntymäpäiväkekkerit sekä Uma on jälleen putipuhdas koiruus. Mielelläni maksan pesupalvelusta, sillä Uman turkki/pohjavillat vaatii kunnon kuivauksen ja sellaista laitetta meillä ei kotona ole, jotta kuivuisi tarpeeksi hyvin kastuttuaan läpikotaisin. Karvanvaihto on alkanut talviturkkiin ja pesu hieman saattaa nopeuttaa prosessia, kuulemma.

Iltaisin, pimeällä lenkkeillessä on ihan oma tunnelmansa. Pimeys on toisaalta kiehtovaa ja toisaalta pelottavaakin. Ainakin, jos pusikossa rapina seuraa pysähdellen ja Uma nostaa niskakarvat pystyyn kiihdyttäen askeliaan eteenpäin juoksuun asti. Erään kerran meilläpäin lähimetsässä seikkaili susi, josta tehtiin muuallakin havaintoja useaan otteeseen seuraavien päivien aikana.

Onneksi en silloin lenkillä ollessa ollut kuullut näistä jutuista ja vasta jälkeenpäin ymmärsin, mikä Uman omituisen käytöksen takana oli kyseisenä iltana. Susihan se siellä taisi hiiviskellä perässä.

Lajisto on meilläpäin muutoinkin hyvin rikasta kaupunkiympäristöön. Jos nyt ei viikottain, niin usein kuitenkin meidän nokan edestä hyppii milloin peura lapsineen, jänikset ja rusakot sekä muut hieman pienemmät eläimet näyttäytyvät tasaiseen tahtiin. Keväällä metsiköstä huhuili yksinäinen pöllö iltaiseen sekä kettu jolkottelee näyttäytyen ihan asutusten pihapiirissä.

Ulkoilu Uman kanssa on tuonut luonnon lähelle myös näin ajateltuna, jokainen lenkki on omalla tavallaan elämys ja ilman Umaa jäisin monista luonnon ihmeistä paitsi. Ei tulisi mieleenikään, että yksin lähtisin syyspimeään kävelylle ihan vain lenkkeilemään.