Viikon ajalta kuulumisia
Mennyt arkiviikko? Onhan se kulunut, ja mikä parasta? Olen ottanut itseäni niskasta kiinni tai oikeammin jostain on löytynyt energiaa tehdä kotona asioita enemmän kuin aikaisemmin. Ihan huippuhienoa!
Aamuisin olen ollut hereillä jo kukonlaulun aikaan ja sen ansiosta sain kokea yhden hetken luonnon kaunista näytelmää eräänä joulukuisena aamuna. Lähtiessä Uman kanssa ulos, oli kovin valotonta, harmaata. Lenkkeillessä annoin Uman johdattaa ja kipusimme sitten korkealle mäen päälle. Taaksepäin katsahtaessa huomasin takaani auringon alkavan kivuta ylemmäs, pilkistäen pilvien raoista kauniisti, värjäten taivasta lilalla ja vaaleanpunaisilla sävyillään. Kauneutta kesti puolisen tuntia, tähän vuodenaikaan auringonpilkahdus on suoranainen ihme. Ja sattumalta olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, nähdäkseni tuon ylläolevan auringonnousun kauniine väreineen. Kuvaan en niitä sävyjä onnistunut taltioimaan.
Kun saisin pitää tämän jaksamisen tason, kun voisi jotenkin säilöä omaa energiaa otettavaksi tarpeen mukaan? Kun voisikin jaksaa sillätavoin normaalisti arjessa ja tehdäkin kaikenlaista ilman, että uupuu niin kovin?
Muutamina aamuina olen tehnyt pakollisia kotihommia jo ennenkuin lähden Uman kanssa ulos. Silloin ei ole pelkoa ainakaan, että jokin tärkeä asia jää tekemättä, kun lenkkeily vie voimat loppupäiväksi. Tyhjennän astiat, sekä laitan pyykit, viikolla pesin myös wc:n ennen ulos menoa- ja toisena aamuna myös imuroin. Liekö edellisillä toimilla jaksoin päiväunieni jälkeen paneutua verhojen vaihtoonkin? Näinä aamuina Uma kävi aikaisella aamupissillään miehen kanssa, joten sen puoleen ei ollut kiirettä ulos.
Pitkin syksyä olen opetellut syömään lenkin jälkeen kaurapuuroa. Aikaisin aamusta en saata saada kurkustani alas oikeastaan muuta kuin kahvin ja lääkkeiden kanssa olen joutunut opettelemaan nielemään myös jogurttia, koska tyhjään mahaan niitä ei ole tarkoitettu. Muutokset omissa opituissa tavoissa käyvät hitaasti ja syömisten kanssa minulla on eniten korjaamisen varaa.
Olohuoneen puolelle sain kuin sainkin verhot vaihdettua. Vaaleus jatkuu myös siellä. Joulun aika on meillä siis valkoinen. Kyllä siinä verhoja miettiessä menikin lähes koko päivä. Ihan turhaan en enää tätä nykyä jaksa verhoja silittää, vain kokeillakseni jotakin. On hankalaa saada yhtenäistä ilmettä, kun olohuoneen tila on jaettu kahteen toimintoon, eli minun sänkyni toisaalla, ikäänkuin huoneena ja sitten olohuoneen puoli ja mitään seinää ei ole välissä erottamassa tiloja. Verhoseinämä on suuri, kahden ikkunan ja oven kera. Olohuoneen verhon taakse piilotin valot ihan kokeilumielellä, mutta mutta…Saa nyt nähdä, jäävätkö sinne vai siirränkö toisaalle?
Oma mieli on parempi jo ihan siitä syystä, että olen saanut aikaiseksi jotakin pientä ja näkyvää arjessa. Ylipäänsä jo se tunne, kun tiedän jaksaneeni, on itsessään saavutus. Toivoa on vielä palautumiseen, normaaliin toimimiseen tämän sairauden kanssa. Viikko on tosin kovin lyhyt määre, mutta alku on ainakin lupaava. Olemme Uman kanssa myös lenkkeilleet ennätyspitkiä hitaita kävelyjä, pitkin pientareita ja lumen tulon myötä Uma on virkistynyt myös ja ottaa ilon irti aina, kun mahdollista, piehtaroidessa lumessa.