Uncategorized – Saman auringon alla

Yllätyksiä ja arkea

Ihania uutisia kantautui kaukaa, ja kovin odotettu lapseni valmistuminen varmistui illalla. Opinnäytetyönsä hyväksyttiin ja arvioitiin melkein kiitettäväksi, mikä oli lapselle itselleen todella positiivinen yllätys. Voi, miten olenkaan äitinä helpottunut ja onnellinen. Mutkia lapsen opintopolulla oli enemmän, kuin tarpeeksi ja korona-aika teki myös omat ongelmansa. Paikkakunnan vaihto ja pakoksi muodostunut työnteko elämän ylläpidossa eivät myöskään helpottaneet opiskelua. Kuitenkin, kaikista hidasteista huolimatta lukion jälkeen suoritettu ammattikorkeakoulu ja sieltä valmistuminen on mahtava juttu. Onneaaaa!!!!!

Pakkailin pakettia lähetysvalmiiksi, toivottavasti kaukana asuva lapseni puolisoineen saa lahjansa ennen aattoa. Minulla on mennyt ihan ohi mahdollinen lakko, joka vaikuttaa myös meihin tavaraliikenteen kautta. Olisin mielelläni lähtenyt itse viemään paketteja vierailulle, vaan on mahdotonta järjestää tähän hetkeen niin pitkää matkaa. Paketti matkasikin nopeasti, parissa päivässä oli jo perillä.

Jouluiset valmistelut on meilläkin aloitettu. Sinappia on tehty ensimmäinen erä, kuusi on koristeltu, ja loputkin vähäiset koristeet on kaivettu komerosta esiin odottamaan, että saan niitä aseteltua paikoilleen. Sopivan kokokoinen possu löytyi yllättäen kaupan pakaste-altaasta jo nyt, emmekä jättäneet sen hankintaa tänä vuonna viime tippaan. Suunnittelun asteella on laatikoiden valmistus raaka-pakasteeksi, ja on kätevä aattona ja muina pyhinä sitten kypsentää laatikko kerrallaan ja ei jää ylimääräisiä tähteitä.

Viimeistään porkkanalaatikon, lanttulaatikon valmistaminen saa aikaan hyvin jouluisen olon. Jotenkin niiden tuoksu muistuttaa vain ja ainoastaan joulusta, koska muutoinhan niitä ei tule tehtyä. Vaikka, olisi ihan soveliasta ruokaa arkeenkin.

Olen aina ennen tehnyt piparitaikinan ja olemme muksujen kanssa pipareita leiponeet. Edellisen vuoden kokemuksia ajatellen, taidan jättää tuon perinteen ihan suosiolla pois. Kaupasta saa myös piparia, vähemmällä vaivalla. Nuorisolaisilla on enemmän muuta tekemistä, kuin leipoa ja itsekseni en todella jaksa alkaa vääntämään taikinaa pipareiksi. Jostain on pakko luopua, silloin kun omat rahkeet ei kaikkeen riitä.

Joulu tulee, vaikkei tekisi yhtään mitään joulun eteen. Menneinä vuosina olen luopunut jo korttien askarteluista, lähettämisistä sekä koko lähisuvun lahjonnasta. Joskus harrastin myös jouluisia muita askarteluja lasten kanssa, vaan nyt nekin on jo historiaa meidän perheessä. Aikansa kutakin ja hyvä niin.

Joulun uskonnollinen merkitys on omalla kohdalla myöskin historiaa, pohdin mieluummin aikaa, ennen uskonnon sekoittumista arkeen ja juhlaan. Pimeän aika taittuu 22.12, talvipäivänseisaukseen, jolloin olisi se ”oikea juhlahetki”. Talvipäivänseisaus, sekä luonnon perusjutut perustuvat todellisuuteen, asioihin mitkä ovat totta ja näkyvissä. Luonnossa ja ympäristössä tapahtuvat havainnoitavat asiat eivät ole uskonvaraisia, ne ovat näkyvillä ja tosia, jokapäiväisiä asioita.

Tuossa eräänä iltana tajusin, miten kotitöiden määrässä on tapahtunut huomattava vajentuminen. Lapset ovat todellakin kasvaneet isommiksi. Kotikin alkaa säilyä jokseenkin mukavasti juuri siinä kunnossa, ettei tarvitse olla koko ajan siivoamassa ja järjestelemässä paikkoja. Se on todella omituista se ja minun on hirmuisen vaikeaa vain ”olla” kotosalla, kun pakollinen jatkuva tekeminen alkaa olla poissa.

Tänä syksynä ja alkutalvesta koiran turkki on myös ilmeisen hyvänä, ja ihmettelenkin, miksei karvaa lähde entiseen malliin? Monesti aiempina vuosina olen saanut tuskailla imuri kourassa jatkuvaa karvavallankumousta vastaan. Ja nyt voisin todeta, ettei meillä näy koiran asuminen muutoin kuin kippona lattialla, sekä tietenkin itse koirana. Sillä on näköjään suuri vaikutus, ettei koiralla ole enää sohvalle mitään asiaa?

Pieneen tuulikaappiin olen yrittänyt vuosien varrella keksiä järkevää käyttökenkien säilytystä. Hyllyn kiinnitys seinään on vähän niin ja näin, koska seinän sisällä kulkee paljon johdotuksia ja oikeiden ruuvien paikkojen arpominen ei innosta. Perinteinen kenkäteline lattialla ei toimi, koska se vie ihan liikaa tilaa ja aiheuttaa kokemuksella melkoisen vaarallisia kompastumisia, niin sisään tullessa, kuin ulos mennessäkin. Olen selannut netistä kaikenlaisia kuvia löytääkseni ratkaisua tähän kenkäongelmaan. Tuulikaapissa on myös kaapisto, eli ovien eteen ei voi sijoittaa, patteri ja seinän sisällä sähköjohdot estävät toiselle puolen kiinnityksiä ja kaiken lisäksi itse ulko-ovi aukeaa väärältä puolen, eli juuri siltä puolen tilaa, mihin olisi tarkoitus jokin uloke saada kengille, eli patterin puolelta. Niin ja syvyyssuunnassa tilaa on vain ovien listoituksen verran, eli noin viisi senttiä. Kenkien kanssa ei sisälle asti voi tulla, koska laminaatti ja oven eteen ei saa sisäpuolelle mattoa, koska oven ja lattian välissä ei ole tilaa. Hankala yhtälö kaikenkaikkiaan.

Monien tekijöiden summana olenkin jälleen alkanut katsella asuntoja hieman enemmän sillä silmällä, että jos tarjolle tulisi meille sopiva, niin voisin jälleen jopa harkita muuttoa? Noh, haaveilla voi aina ja mikäli nyt kävisi niin, että meille sopivat kriteerit täyttävä koti jossakin olisi asukkaita vaille, miettisin asiaa vakavasti. Ihan tässä lähitulevaisuudessahan meiltä on lentämässä pesästä jälleen yksi aikuistunut nuori ja tilan tarve ei ole niin suurta, kuin tähän asti on ollut.

Kaikenlaisia sitä pohtiikin ”ääneen”, juttuja. Isoja ja pieniä arjen asioita. Elämä on muutoksessa jatkuvasti, juuri kun ehtii johonkin ”vaiheeseen” sopeutua, alkaakin jo uusi kolkutella oven takana ja rytinällä siitä paukkaa sisälle.

Mukavia viikonlopun hetkiä!

Itsenäisyyspäivää

Meillä ei lapsuudessa itsenäisyyspäivää juhlittu mitenkään. Selityksenä oli, ettei ollut mitään juhlimista. Miksikö?

En välttämättä itsekään juhlisi sellaista, minkä seurauksena olisi koko elämäni ja perusturvallisuuteni murentunut. Kuvittele saavasi sodan kauhut kotiisi jokainen päivä, ja koitahan sitten juhlistaa sitä?

Ne, ketkä taistelivat, toivat kuka mitenkin sodan kotiinsa mikäli hengissä pääsivät pois. Yrittivät jatkaa elämäänsä, miten kykenivät, vammautuneina eriasteisesti. Mielenterveys hukattuna vähintäänkin. Itselääkittynä alkoholilla. Samaan syssyyn on ollut perhe, lapset huolehdittavana.

Kohtalot olivat traagisia, yhtään väheksymättä sodan jälkeistä elämää. Kolmannen sukupolven edustajat kärsivät yhä edelleen vaikutuksista ylisukupolvien kulkevien traumojen muodossa. Elämä ei palautunut koskaan enää normaaliksi.

Olen itse vasta myöhään aikuisena ymmärtänyt melkoisen vihamielisenkin asenteen itsenäisyyspäivän juhlimista kohtaan. Hinta, jonka perheet ovat maksaneet, on ollut kova niin yksilötasolla, kuin perheissäkin.

Itse kuulun siihen kolmanteen sukupolveen ja vasta aikuisena olen saanut kuulla, millaista on ollut elää sotatraumojen kanssa arkea lapsena. Ei ole mitään onnellista lapsuutta ollut sellainen. Joten ymmärrän melkoisen ikävän suhtautumisen juhlintaan itsenäisyyspäivässä. Ei todellakaan ole halua juhlia, koska juhlathan mielletään iloiseksi tapahtumaksi.

HIljainen kunnioitus, ilman karkeloita sopii siis meidänkin perheen itsenäisyyden päivään. Juhla kuuluu iloisiin asioisiin ja taistelu itsenäisyyden puolesta aikanaan ei ole ollut karkeloita ja juhlaa, vaan totista veristä vuodatusta, henkien menetystä ja tappamista. Sitä ei vaan voi juhlia iloisesti, koska itsenäisyyden hinta on ollut kaikenkaikkiaan julma.

Ihmiset rintamalla tekivät suuren ponnistuksen, jonka jälkeen alkoi varsinainen kotimaamme rakentaminen. Nyt se kotimaa on myyty ja kaupallistettu maailman hengessä ulkomaisille toimijoille ja ihmisten kovan työn tulokset valuvat toisaalle. Itsenäisyyskin on enää muisto, symbolinen aate, joka kummittelee korvan takana huutaen kaiken työn valuneen hukkaan.

Kaikki tärkeä ruukataan kirjoittaa pienellä präntillä. En nyt sano, että olisi tärkeää mutta…Maailmalla suomi on listattuna yhdeksi yritykseksi muiden joukossa, olikohan peräti nimellä Suomi Ab oy tai jotenkin sinne päin. Paljonkohan yksi suomen osake maksaa maailman markkinoilla? Kuinkahan montaa eri osakkeenomistajaa löytyykään ? Aikamoinen hyppy valtiosta yritykseksi on tapahtunut jossakin vaiheessa.

Mukavaa joulun odotusta myös tähän päivään!

Omia ajatuksia

Kenen ajatuksia toistat mielessäsi? Ajattelun ajattelu on mielenkiintoista ja tätä harrastin tuossa jokunen vuosi sitten itsekin.

Onko ajatuksesi täysin omiasi? Voisin kysyä peräti, uskallatko ajatella itse, ihan omia ajatuksia?

Ajattelu on työlästä, ainakin jos alkaa selvimään mistä mikäkin ajatus on tullut. Onko se omaa tuotantoa, vai tosiaankin muualta vaivihkaa imetty ja sisäistetty ajatuskuvio?

Oletkohan koskaan ajatellut kyseenalaistaa omia mieleen tulevia ajatuksia? Miettinyt niiden todenperäisyyttä ja sitä, onko jokin omalta tuntuva ajatus sittenkään täysin oma?

Ympäristömme alkaa vaikuttamaan meihin jo ennen syntymäämme. Ensimmäiset kokemukset tästä maailmasta tulevat jo kohdun läpi aiheuttaen sikiölle tuntemuksia. Syntymän jälkeen ympäristön vaikutus kehittyvään pieneen korostuu, vaikkakin alkeellinen ajatus toimii tunteen ja symbolien tasolla. Kielenkehitys saa aikaan myös ajattelua ja ei ole todellakaan yhdentekevää, millaisessa ympäristössä lapsi kasvaa ja kehittyy. Alkuun hoitavan ihmisen ilmeet, eleet sekä äänen eri variaatiot luovat joko turvaa taikka kaaosta vauvan elämään. Vuorovaikutus kehittyy ja myöhemmin vauva ymmärtää olevansa erillinen olento häntä hoitavasta aikuisesta. Vauva alkaa ymmärtää voivansa vaikuttaa ympäristöön itse ja eri tavoilla hän oppii saavansa lähelleen ihmisen ja vielä eri tavoin vauva oppii nopeasti, että toinen ihminen reagoi vauvan eri tapoihin vuorovaikuttaa.

Monesti aikuisina unohdamme lasten tavan imeä itseensä kaiken, kuin pesusieneen veden. Lapset kuulevat, näkevät ja tuntevat, vaikka luulisimme päinvastaista. Pahinta lasten elämässä onkin se, kun he automaattisesti syyllistävät itsensä ja luulevat erityisesti ikävien asioiden olevan heidän syytään. Tässä vaiheessa lapsi on jo tietenkin oppinut häpeäntunteen ja aikuisillekin tunne on todella vaikea kohdattavaksi, niin miksei lapsellekin.

Häpeä, jota ei ole kohdattu tai sanoitettu lapsuudessa, jää asustelemaan mörön tavoin sisimpään aiheuttaen myöhemmin elämässä erilaisia ongelmia. Samalla tavoin rakkaus jää sisimpään, rohkaisten ja tuoden iloa ja varmuutta elämään.

Ihmisen ajattelua voi ohjailla erilaiset tunteet. Tunteet voivat saada aikaan myönteisiä tai negatiivisia mielikuvia. Neutraalit asiat harvemmin vaikuttavat ajatteluun ja tunteisiin. Ja asia, mikä saa ylipäänsä tunteita aikaan, aiheuttaa myös jonkinsortin ajatuksia. Ja tunteet, koettuina voimakkaina jäävät jollakin tavoin muistiin joko kehoon taikka mieleen.

Aikoinaan pohtiessani omien ajatuskulkujen erikoista kudelmaa, ymmärsin miten niin moni erityisesti negatiivinen ajatus oli tullut jostakin muualta, kuin itsestä. Mielen ollessa synkkä ja epätoivoinen, moitin ja lannistin omilla ajatuksilla itseäni vielä lisää. Elin sisäisessä negatiivisuuden kierteessä ja ikäänkuin hain jatkuvasti vahvistusta omille puutteilleni ja tunteilleni.

Ja kun hakemalla hakee, niin kyllähän löytää ja asiat vahvistuvat toiston myötä. Pätee niin positiiviseen, kuin negatiiviseenkin ajatukseen. Sitä sitten alkaa elämään kierteessä, joka on kuitenkin mahdollista katkaista. Kyseenalaistamalla vaikka ne omat ajatuskuviot, sekä antamalla tunteille niiden tarvitsema kohtaaminen ja hyväksyminen.

Ajattelu on muutakin, kuin olla jotakin mieltä jostakin. Ajattelun kautta voimme löytää monia erilaisia tunteita sisältämme ja toisinpäin eli tunteiden kautta voimme löytää ajattelun alkeita.

Miten on? Vastuu omista ajatuksista on jokaisella itsellään? Vaikuttaako ympäristö vaivihkaa ajatteluusi esimerkiksi television tai uutisoinnin muodossa? Millä tavoin sinun ajatteluun on vaikutettu esimerkiksi lapsuudessa, nuoruudessa? Voiko ihminen ajatella vapaasti, ilman ympäristön vaikutuksia? Tunnistatko ajatuksia, jotka eivät ole sinua, mutta niin pitää yleisen hyväksynnän vuoksi ajatella?

Millaisia tavaroita meille on siunaantunut isovanhemmuuden myötä

Mitä tarvitaan isovanhempien kotona, jotta pikkuisen kyläilyt ja hoitamiset sujuvat mahdollisimman mukavasti?

Pienen vauvan vierailut sujuvat useimmiten mukavammin, kun vanhemmat itse huolehtivat mukaansa kaiken tarvittavan, ja ehkä ainoa mitä isovanhempien tarvitsee huolehtia, on rauhallinen tila vauvan ruokintaan ja mahdollisiin päiväuniin. Nopeasti arkeen tulee mukaan myös jonkinlainen viltti tai peitto, jossa vauva voi pötkötellä ja liikuskella myös lattialla.

Matkasänky

Meille parhain ratkaisu pikkuisen kasvaessa, oli hankkia kotiin uutukainen kasaanlaitettava matkasänky, joka varmistaa turvalliset unet alakerrassa. Unikoulun ansiosta yökyläilyt meillä mahdollistuivat ja matkasänky on ollut sillointällöin tarpeen. Pikkuisen unet on sujuneet hyvin matkasängyssä ja olen kovan alusen päälle taiteillut vaahtomuovisen patjan pehmentämään. Paikkakuntamme toimimaton ja joustamaton vuorohoito, sekä liian myöhään vanhemmalle tietoon annetut työvuorot ovat aiheuttaneet pikkuiselle hoitopäiviä myös meillä ja päiväunia on myös päässyt matkasängyssään nukkumaan. (On hieman harmi, kun päiväkodilta pyydetään vanhempaa hankkimaan lapsensa hoito muualta, koska yhtä lasta varten eivät haluaisi iltaa, taikka viikonloppua pitää päiväkotia avoinna, tämä erityisesti juhlapäivinä).

Syöttötuoli ja ruokailut

Syömiset vauvavuonna sujuvat hyvin vieraisilla ollessa aikuisen sylissäkin, ja pitkään meilläkin pärjättiin ilman syöttötuolia. Ajankohtaiseksi oman tuolin hankinta meille tuli oikeastaan siinä kohden, kun lapsi halusi itse huolehtia lusikan viemisen suuhun ja se onnistui jokseenkin sujuvasti. Löysimme käytettynä sopivan värisen istuimen pikkuiselle ja hyvää siinä on se, että tuolista sai otettua pois turvakaaren pidentäen syöttötuolin käyttöaikaa myös taapero,-ja leikki-ikään asti. Tällä hetkellä uhmaikäisen kehitystä tukee omatoiminen pääsy omaan tuoliinsa istumaan ja pikkuisesta tämä on vain hauskaa, kiipeillä luvan kanssa.

Ruokailuvälineet ovat kasvaneet lapsen mukana. Alkuun meillä oli vanhempien tuomana lapsen käteen sopiva, tuttu oma lusikkansa sekä kannelliset juoma-astiat. Nykyisin harjoitellaan jo lusikan sijasta käyttämään haarukkaa ja veistä ja täytyy tässä hieman kehua, miten hienosti pikkuinen jo ruokailun isojen tapaan alkaa hallita. Kannelliset juoma-mukit ovat jääneet pois käytöstä aikaa sitten ja lasinen pieni käteensopiva muki on pikkuisen suosikki meillä. Ehdoton hankinta isovanhemmille kotiin on jonkinlainen ruokalappu, jos ei halua jokaisen ruokailutuokion jälkeen olla vaihtamassa uutta vaatekertaa pikkuiselle.

Meillä on varalle hankittu pikkuisen lempipurkkiruokia, ja aika monesti ovat pelastaneet äkillisessä hoidontarpeessa lapsen sairastuessa yllättäen. (Työnantajalta tuli jossakin vaiheessa kovastikin noottia, siitä ettei äiti voi olla pois työstään niin paljoa, mitä lapsen sairastelu olisi vaatinut). Jokainen pikkuisen vanhempi tietää sairastelukierteen lapsen aloittaessa päivähoidon päiväkodissa ja tutuksi se on tullut meillekin. Nykyisin on helpompaa minun lähteä, kuin kipeää lasta raahata hoitoon meille.

Lapsen kanssa on mukavaa ja kiireetöntä ruokailla, kun on oikeanlaiset välineet turvaamassa ruokahetkeä. Yleensä arkisin olemme olleet kahden ruokapäydän äärellä ja pikkuinen on ollut rohkea halutessaan maistaa, mitä minun lautaselle on eksynyt. Voin mainita esimerkiksi pinaatti,- ja tomaattikeitot, jotka ovat pikkuisen herkkua nykyisin, samoin vaikka maksalaatikko tai piimä. Silliä on maistellut vaarin kanssa ja minusta aina yhtä hauskaa nähdä lapsen uskaltavan maistaa uusia makuja, omasta tahdostaan.

Lelut ja muut viihdykkeet

Pikkuvauvan viihdykkeet, jos niitä kokee tarvitsevansa kyläillessä, voi vanhemmat tuoda tullessaan jonkin lelun yms. Lapsen kasvaessa ja liikkumisen lisääntyessä voi olla erittäin järkevää hankkia isovanhempien luokse niitä lapselle sopivia leluja ja sopivaa tekemistä. Meillä lelujen määrä on ollut vähäinen ihan käytännönkin syystä säilytystilan ollessa rajallinen. Tällä hetkellä poikanen leikkii meillä ollessaan legoilla sekä vaihtelevasti autoilla ja muilla lelulaatikossa olevilla leluillaan. Isovanhempien luona pikkuinen saa tehdä myös niitä spessujuttuja, eli yhdessä aikuisen kanssa ja luvalla. Eräs tällainen on meillä portaikossa kulkeminen, taikka kattilakaapin aarteiden tutkiminen. Saa nähdä, millaisia tavaroita meille vielä eksyykään lapsen kasvaessa? Paljoa leluja ei välttämättä tarvitse isovanhemmille, lapsella on todennäköisesti kotona jo niin paljon kaikkea, että luova mielikuvituksen vapaus on toisenkautta ihan hyväksi lapselle, vaikkapa isovanhempien luona.

Isot legot olivat jääneet varastoon ja niille tuli käyttöä vuosikymmenten jälkeen.

Mielenkiintoisimmat leikit taitaa syntyä ihan oikeilla välineillä isovanhempien luona.

Vaatteet, hygienia

Meille jää aina sillointällöin pesuun lapsenlapsen vaatekertoja ja olen huomannut, että se on oikeastaan oikein toimiva ratkaisu. Näin toimien meillä on aina jokin vaatekappale puhtaana ja tarvittaessa käyttöön. Olipa kerran äidiltä unohtunut kotiin villapuku ja onneksi meillä oli varalla kerrospukemiseen tarpeeksi vaatekertoja ja niin pääsimme ulkoilemaan kylmästä huolimatta.

Ihan pienenä vauvana vanhemmat itse kuljettavat mukanaan vierailuille mm. vaipat, yms tuotteet ja he itse tietävät parhaiten millä ja miten ja millaisia tuotteita haluavat käyttää lapsellaan ja sitä on mielestäni kunnioitettava. Kuten kaikessa muussakin lapseen liittyvässä. Vanhemmat tekevät kaikenlaiset ratkaisut ja päätökset suhteessa omaan lapseensa ja on kohteliasta isovanhemmilta tukea ja kunnioittaa vanhempien ratkaisuja, vaikka ne kuinka sotisivat omia (vanhentuneita 🙂 )ajatusmalleja vastaan.

Nykyisin meiltäkin jo löytyy lapsen käyttämä vaippa-paketti, ihan käytännön helpottamiseksi, mutta myös potta, jossa harjoituksia pikkuinen tekee oman halunsa mukaisesti. Ólen ottanut itse käyttöön elämää helpottavat ”waipsit”, eli kertakäyttöiset vauvanpuhdistuspyyhkeet ja todennut niiden olevan mukava lisä hygienian ylläpidossa ja helpottaa pikkuisen kanssa toimintaa.

Saa nähdä, joskus tulevaisuudessa meiltä ehkä löytyy pikkuisen oma hammasharja, ja muitakin yökyläilytarvikkeita valmiina niin, ettei kaikkea tarvitse aina erikseen pakkailla mukaan. Vaikka, onhan pakkaaminenkin osa yökylään liittyvää jännitystä pikkuisen elämässä?

Potta on ehdoton kapistus siellä, missä pikkuväkeä vierailee ja sen suosittelen hankkimaan ainakin isovanhempien luo.

Olemme pärjäänneet omasta mielestäni melkoisen vähällä tavaramäärällä ja se on ihan hyvä niin. Loppujen lopuksi taitaa olla lapsen vanhempien asiana huolehtia myös isovanhemmille tarvittavat jutut mukaan. (lukuunottamatta ehkä isoja hankintoja, kuten syöttötuolia, joka vaikuttaa sisustukseen taikka matkasänkyyn). Olen kuullut, että joissakin tapauksissa isovanhemmat ovat hankkineet rattaista lähtien kaikenlaista kotiinsa; odottamaan käyttöä ja osa hankinnoista onkin ollut ihan turhaa rahanmenoa.

Viimeisin iso hankinta meidän kotiin lapsenlapselle oli autooni turvaistuin. Paino,-ja pituusrajan lähestyessä kaukalosta oli meidän käytössä luovuttava ja halusin kuitenkin mahdollisuuden liikkua autoillen tarvittaessa lapsen kanssa ja onneksi löytyi sopiva vähän käytössä ollut hyvä istuin meidän autoon. Hankintaa en ole katunut hetkeäkään, ja minusta on kovin hauskaa katsella pikkuisen innostuneisuutta hänen päästessään mummon auton kyytiin, omaan istuimeen. Oma istuin mahdollistaa minun hakevan lapsen myös päivähoidostaan, jos tarve joskus niin vaatisi ja pari kertaa olen päässytkin hakemaan, äitinsä joutuessa jäämään ylitöihin yllättäen.

Maaliskuun viimeistä viedään

Olipas erityisen kaunis ja kylmä keväinen ilma aamulenkillä. Aurinko paistoi täydeltä terältään lämmittäen mukavasti. Kiire ei ollut minnekään, nautimme molemmat täysin siemauksin raikasta keliä. Harvinaista saada nauttia näinkin talvisesta kelistä vielä tähän vuodenaikaan ja kyllähän varpaat meinasivat paleltua villasukista huolimatta lenkkareiden suojissa.

Valokuvat tuli otettua ihan muistoksi tästä harvinaisesta keväästä ja näistä erikoisista ilmoista. En ihan heti muista, milloin meilläpäin olisi ollut -15 asteen pakkasia vielä maaliskuun lopussa?

Alkulenkki meni tosiaan hienosti, kävelimme koirapuiston ohi ja päätin palata takaisinpäin tultaessa uudelleen kokeilemaan, josko siellä olisi hieman väljempää sitten. Kuuntelin musiikkia korvanapeista ja Uma haisteli kiireettä ja poikkoillen kaikenmaailman isot ja pienet postilootat penkoilta, mukava koira, kun osaa aavistaa myös kiireettömyyden.

Koin jostain syystä valtavaa onnea ja iloa juuri siinä kävellessä. Kaikki oli ja on edelleen hyvin omassa mielessä, mikä on kohdallani jokseenkin tuoretta tunnetilaa. Ainahan niin ei siis ole ollut ja pakkaselta on päästy reilusti plussan puolelle näiden tunnepuolen asioiden kanssa. Edelleen sisältä kumpuava hyvä olo, mieli jaksaa tuntua ihmeeltä ja sitähän se onkin.

Aivan mahtava keli, upea sää ja satanut lumi kimalteli kinoksissa, puiden oksilla välkehti yöllä muodostuneet huurteiset kerrokset.

Iloa hieman laimensi koirapuistossa tavattu omistaja, jonka pelokasta suhtautumista mietin koko kotiinpaluun ajan. Jos omistaja pelkää, niin tottakai koirakin sen vaistoaa ja päätin lähteä puistosta samoin tein ymmärtäessäni jutun juonen.

Sushukkanen on pelottava tapaus. Ymmärrän kyllä, huskyn leikki on hieman erilaista ja melkoisen lähikontaktipitoista riekkumista. Liikkeet voivat olla äkkinopeita, vaanivia ja ääni, mikä kurkusta lähtee ei ihan aina muistuta koiraa ollenkaan. Toisen koiran omistajan pelko tarttui siis siihen koiraan, joka hetkeä aiemmin teki ystävällistä tuttavuutta Uman kanssa uudelleen.

Aiemmin talvella saman koiran kanssa Uma joutui puolustautumaan ilmeisen terveellä ja normaalilla reaktiolla ja tästä jäi toisen koiran omistajalle näköjään jonkinlainen ikävä muistikuva. Itse kyseisen tilanteen muistin vasta kotona. Puistossa toisen koiran omistaja ei vaivautunut avaamaan aiempaa koirien kohtaamista muutoin kuin kertomalla, että koirani oli hyökännyt hänen koiransa kimppuun. Hieman hämilläni ihmettelin, koska sellainen ei ole Umalle milläänlailla tavanomaista. Toiset koirat kyllä hyökkivät Uman päälle, ja olemmekin oppineet varomaan.

Pohdin pitkin loppupäivää tuota koirapuistossa tapahtunutta ja mietin, miksi ihmeessä itse reagoin vasta jälkikäteen ja en osaa puolustautua kovinkaan kummoisesti, vaan annan toisten ikäänkuin kävellä ylitseni niissäkin tilanteissa, joissa olisi ehdottoman tärkeää kyetä pitämään omasta kannasta, oikeudenmukaisuudesta ja totuudesta kiinni? Tietty nyt asiaan vaikutti se, kun en muistanut siinä sillä hetkellä, mitä aiemmin talvella oli tapahtunut ja tiesin vain, ettei Uma syyttä suotta reagoi toisiin kävijoihin koirapuistossa, että tilanteessa on ollut jokin provokaatiotekijä, niinkuin sitten olikin näin ollut. Aiemmin siis tämä toisen koiran omistaja oli tullut puistoon heittelemään keppiä, ja kepistä sitten meinasi tulla riitaa koirien välille. Keppien heittely ei ole suotavaa puistossa, jossa on muitakin koiria läsnä ihan syystä.

Sitten muihin ajatuksiin. Kiikkutuoliprojekti jäi syksyllä vaiheeseen, ja motivaatio asiaan meni ihan totaalisesti. Syynä motivaation menetykseen oli niinkin pieni ja yksinkertainen yllätys kangasosan irroittamisen kanssa. Niitit istuvat syvällä, tiukassa ja sopivaa työkalua ei kodista löytynyt kankaan/niittien irroitukseen. Nyt vihdoin sellainen löytyi ja työ kiikkituolin parissa etenee hieman rivakammin. Leikilläni totesin, että saattaapi valmistua jo juhannukseksi tätä vauhtia.

Kankaan uskalsin laittaa viimein tilaukseen ja teimme uskomattoman löydön. Nyt kankaaksi tulee, kuin tuleekin valkoinen keinonahka, jonka hylkäsin aiemmin liian kalliina vaihtoehtona. Nahka on siitä hyvä materiaali, että pehmeät karvahaituvat saa pyyhittyä nopealla pyyhkäisyllä pois, energiani ei kulu ”turhaan” kankaan hinkkaamiseen imuroimalla. Näen jo itseni mummoilemassa kiikkustuolissa, neuloen varjostimen alla ensitalven sukkia vilttiin kääriytyneenä kuuman teen höyrytessä viereisellä tasolla.

Onnistumisia

Suunnittelin joku päivä takaperin useamman päivän ruokamenyyn ja ostoksia tein sen mukaisesti sitten. Olipahan nopea kauppareissu kiirehtiessä, kun samalle reissulle piti ajoittaa myös nuoren vienti juna-asemalle.

Lähtiessä nuori oli sitä mieltä, ettemme ehtisi mitenkään ajoissa asemalle, tietäen omasta kokemuksestaan minun hitaan ja nautinnollisen kauppailun isossa marketissa. Vaan yllätin positiivisesti jopa itse itseni, kun alle puolessa tunnissa olimme jo ulkona menossa autolle ja aikaa oli reilusti jäljellä. Ja ostokset käsittivät siis melkein viikon ostot.

Yleensä, jos ja kun lähden kauppa-asioille, saan aikaa kulumaan toista tuntia ennenkuin olen kotona. Pidän siitä, jos voin etsiä tuotteita, vertailla ja lukea pakkausselosteet, siis jos ei ole kiire tai ihmisvilinä ympärillä.

Lauantaina päivän ateriaksi muodostui gluteeniton meksikolainen pata, tietyn merkin pussiruoka käsittäen kaikenmaailman lisä,-säilöntäaineet ja lisää vain vesi ja ruskistettu jauhe(n)liha. Lisukkeena oli raejuustoa, porkkanaraastetta sekä chilipalkoja sekä tietenkin sämpylää, kuka milläkin päällysteellä höystettynä. Otin tietoisen riskin padan kanssa, emme ole vuosiin kyseistä ateriaa syöneet ja päänsäryn mahdollisuus oli olemassa, selvisin kuitenkin ilman kipua eli jatkoon toistaiseksi siivouspäivän nopeaksi ateriakokonaisuudeksi sopii hyvin.

Sunnuntaina vuorossa oli keitettyjä kuoriperunoita ja smetanassa uitettua kanakastiketta. Reseptini on muotoutunut parinkymmenen vuoden aikana, ja jos ennenvanhaan jauhelihakastike oli perusruokaa, niin meille on tullut tuo kanakastike tilalle. Höysteenä porkkanaraaste ja tomaattia. Kastikkeeseen laitoin kokeilumielessä itsetekemääni tomaattivalkosipulisäilykettä ja oli oikein onnistunutta sekä kastike että säilyke umpioimalla tehtynä.

Maanantaina valmistin seitiä gluteenittomasti paneroituna uuniin kypsymään. Höysteeksi keitettyä kukkakaalimuhennosta ja punakaaliananasraastetta sekä tomaattisipulisekoitetta ja edelleen raejuustoa ja loput porkkanaraasteet. Miesystävä käytti vielä edellisen päivän keittoperunat, pilkkoen ne uuniin kalan vierelle korvaamaan kukkakaalin, jota hän ei jostain syystä ole oppinut syömään. Tämä ruoka olikin rasvaton, jos ei paneroinnin ruokalusikallista öljyä lasketa mukaan. Itselleni pilkoin lautaselle puolikkaan avokadon vielä.

Perjantain ruokaa en saa enää millään päähäni, mitä ihmettä söimme silloin? Ehkä pakkasesta otettua edellisen viikon gluteenitonta makaronilaatikkoa? Niin, niin se taisi ollakin. Miesystävä urputti minulle, kun en ottanut omaa luomuketsuppia, vaan maistoin lisäainehöystettä toisesta ketsuppipullosta.

Yksistä ja samoista raaka-aineista saa monenmonta erilaista variaatiota syödäkseen. Porkkana menee raasteena ja siihen saa vaihtelua ananaksesta, raejuustosta, punakaalista ja vaikka puolukoista. Porkkana on myös kiva lämmin lisäke kastikkeeseen pilkottuna tai perunoiden kanssa keitettynä. Yksi pieni punakaali riittää myös monille aterioille ja sitä voi porkkanan tavoin höystää eri elementeillä. Perunasta on myös moneksi, ja se sopii lihan, kalan, kanan kanssa erityisen hyvin ja on täyttävää ja riittoisaa.

Yhdelle päivälle olisi vielä keksittävä jokin ruokalaji, eli juuri ennen seuraavaa kauppapäivää syödään ja tehdään ruoka siitä, mitä kaapeista sattuu löytymään aineksia. Perunaa, ehkä? Kasvissosekeitto? Pakkasesta jotakin? Olen myös iloinen siitä, miten jo pieni suunnitelmallisuus säästää aikaa ja vaivaa sekä rahaa. Näistä eväistä söi 4-6 henkilöä vähän päivästä riippuen.

Olen itseni puolesta todella iloinen, pienen pieni virkeys ja ajatus pelaa niinkin paljon, että suunnitelmallinen kulutus onnistuu taas. Yksi todiste itselleni siitä, että pahin uupuminen alkaa olla takanapäin on jaksaa miettiä viikon ruokalista ja tarveaineet kauppalistoineen. Aivosumu alkaa hälvetä vihdoinkin. Pahimman uupumisen aikaan myös aivot tuppaavat tekemään tenän ja pitkäjänteinen aivotyöskentely tai jonkinasteinen suunnitelmallisuus kärsivät. Kirjaimellisesti sitä elää vain siinä käsillä olevassa hetkessä.

Virkeä viikko

Viikon ajalta kuulumisia

Mennyt arkiviikko? Onhan se kulunut, ja mikä parasta? Olen ottanut itseäni niskasta kiinni tai oikeammin jostain on löytynyt energiaa tehdä kotona asioita enemmän kuin aikaisemmin. Ihan huippuhienoa!

Aamuisin olen ollut hereillä jo kukonlaulun aikaan ja sen ansiosta sain kokea yhden hetken luonnon kaunista näytelmää eräänä joulukuisena aamuna. Lähtiessä Uman kanssa ulos, oli kovin valotonta, harmaata. Lenkkeillessä annoin Uman johdattaa ja kipusimme sitten korkealle mäen päälle. Taaksepäin katsahtaessa huomasin takaani auringon alkavan kivuta ylemmäs, pilkistäen pilvien raoista kauniisti, värjäten taivasta lilalla ja vaaleanpunaisilla sävyillään. Kauneutta kesti puolisen tuntia, tähän vuodenaikaan auringonpilkahdus on suoranainen ihme. Ja sattumalta olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, nähdäkseni tuon ylläolevan auringonnousun kauniine väreineen. Kuvaan en niitä sävyjä onnistunut taltioimaan.

Kun saisin pitää tämän jaksamisen tason, kun voisi jotenkin säilöä omaa energiaa otettavaksi tarpeen mukaan? Kun voisikin jaksaa sillätavoin normaalisti arjessa ja tehdäkin kaikenlaista ilman, että uupuu niin kovin?

Muutamina aamuina olen tehnyt pakollisia kotihommia jo ennenkuin lähden Uman kanssa ulos. Silloin ei ole pelkoa ainakaan, että jokin tärkeä asia jää tekemättä, kun lenkkeily vie voimat loppupäiväksi. Tyhjennän astiat, sekä laitan pyykit, viikolla pesin myös wc:n ennen ulos menoa- ja toisena aamuna myös imuroin. Liekö edellisillä toimilla jaksoin päiväunieni jälkeen paneutua verhojen vaihtoonkin? Näinä aamuina Uma kävi aikaisella aamupissillään miehen kanssa, joten sen puoleen ei ollut kiirettä ulos.

Joulu on oleva valkoinen tänä vuonna aiempien punaisen ja vihreän sävyjen sijaan. Valot nostin tieltä pois ja nyt kun olen niitä tuossa katsellut, saavat jäädäkin niille sijoilleen. Verhojen asettelu kuvassa vielä kesken. Olen jo vuosia piilottanut valot verhojen taakse, ja tänävuonnahan valoverhoista onkin tullut muoti-ilmiö.

Pitkin syksyä olen opetellut syömään lenkin jälkeen kaurapuuroa. Aikaisin aamusta en saata saada kurkustani alas oikeastaan muuta kuin kahvin ja lääkkeiden kanssa olen joutunut opettelemaan nielemään myös jogurttia, koska tyhjään mahaan niitä ei ole tarkoitettu. Muutokset omissa opituissa tavoissa käyvät hitaasti ja syömisten kanssa minulla on eniten korjaamisen varaa.

Terveisiä parveekkeelle unohdetulta Umalta. Tunnin kuluttua ilmoitti saaneensa tarpeeksi happea ja mietin, voiko toinen olla oikeasti kylmissään tuon turkin alla? Sohvalle kuitenkin kipusi viereeni ikäänkuin lämmittelemään. Ihan paras sohvaperuna, Uma!

Olohuoneen puolelle sain kuin sainkin verhot vaihdettua. Vaaleus jatkuu myös siellä. Joulun aika on meillä siis valkoinen. Kyllä siinä verhoja miettiessä menikin lähes koko päivä. Ihan turhaan en enää tätä nykyä jaksa verhoja silittää, vain kokeillakseni jotakin. On hankalaa saada yhtenäistä ilmettä, kun olohuoneen tila on jaettu kahteen toimintoon, eli minun sänkyni toisaalla, ikäänkuin huoneena ja sitten olohuoneen puoli ja mitään seinää ei ole välissä erottamassa tiloja. Verhoseinämä on suuri, kahden ikkunan ja oven kera. Olohuoneen verhon taakse piilotin valot ihan kokeilumielellä, mutta mutta…Saa nyt nähdä, jäävätkö sinne vai siirränkö toisaalle?

Oma mieli on parempi jo ihan siitä syystä, että olen saanut aikaiseksi jotakin pientä ja näkyvää arjessa. Ylipäänsä jo se tunne, kun tiedän jaksaneeni, on itsessään saavutus. Toivoa on vielä palautumiseen, normaaliin toimimiseen tämän sairauden kanssa. Viikko on tosin kovin lyhyt määre, mutta alku on ainakin lupaava. Olemme Uman kanssa myös lenkkeilleet ennätyspitkiä hitaita kävelyjä, pitkin pientareita ja lumen tulon myötä Uma on virkistynyt myös ja ottaa ilon irti aina, kun mahdollista, piehtaroidessa lumessa.

Tässä ja nyt

Elämä, tässä ja nyt hetkessä

Elämä

Jokaisella omanlaisensa, kahta samanlaista elämää ei ole olemassa. Samassa perheessä, eri perheenjäsenillä oma elämänsä, oma sisäinen maailmansa etenkin.

Vuosituhannen alussa yleistyi pilkallinen sanonta ”Hanki elämä!” Tällä taidettiin tarkoittaa yleisesti sitä, että ihmisen pitää keskittyä omiin juttuihinsa, eikä niin kärkkäästi puuttua/arvostella/moittia/matkia yms. toisten ihmisten juttuja.

Millainen on minun omannäköinen elämä, johon on kuuluneet aina tietyt jutut ja rutiinit? Monet asiat elämässä ja toimet on olleet melkolailla pakonsanelemia juttuja, ilman valinnanmahdollisuutta toimia tai tehdä toisin.

Voin jakaa elämäni kahteen osaan, ennen ja jälkeen avioeron. Avioero mullisti kaiken minun elämässäni. Elämä ennen eroa oli se tavallinen tarina–> Kaksi ihmistä tapaa toisensa, opiskellaan, muutetaan yhteen, saadaan lapsia, tehdään töitä, hankitaan oma koti, autot yms, ja tehdään lisää töitä ja eletään lasten sekä työelämän puitteissa, ollen myös pankin kanssa naimisissa erilaisten luottojen ja lainojen sävyttämässä valheellisessa kulississa.

Muistelen kokeneeni elämäni olleen melkoisen pakkoa ja velvollisuuksia, sitä ja tätä ja koin kotiäitinä ainakin yhden uupumuksen. Burnout, jonka lääkäri viimein kaikkien huolellisten kysymyksien ja tutkimuksien jälkeen diagnosoi, ja sen olisi pitänyt herättää minut unestani jo silloin. Huumorilla otin asian, eihän kotiäitiys nyt niin rankkaa voinut olla, kahden alle kolme vuotiaan kanssa?

Aloitin työt, nuorimman ollessa silloin alle vuoden vanha. Minusta tuntui taivaalliselta päästä huilaamaan edes kymmeneksi tunniksi, pois kotoa ja kodin velvollisuuksista, joista olin yksin vastuussa lasten lisäksi. Moni yksinhuoltajana ollut kaveriäiti koki kateutta siitä, etten ollut yksin, vaan aikuisia oli kaksi kodissa. Mistäpä olisivat kulissien taakse nähneet?

Töissä oli luksusta syödä ateria ihan rauhassa, ilman kenenkään vaatimuksia ja pyyntöjä. Sain juoda kupillisen kuumaa kahdesti päivässä, jutellen niitä näitä muiden aikuisten kanssa. Elin aina hetken ihan omaa elämää, työssäni.

Siitä se sitten lähti, ymmärrys kasvamaan. Vähän kerrassaan aloin tajuamaan oman silloisen elämäni mielettömyyden ja suoranaisen järjettömyyden, häpeän kasvaessa aivan uusiin mittoihin. Olihan ulkoisesti loistavaa, upeaa, ongelmatonta elämää.

Elämä tänään

Elämä eron jälkeen? Sitä onkin vaikea kuvailla, vielä. Ehkä on liian aikaista analysoida tätä hetkeä? Erosta on kuitenkin vähän aikaa, vaikka siitäkin on jo yli kymmenen vuotta. Ehkä vapaus kuvaa elämääni parhaiten tällä hetkellä? Vapaa olemaan, tekemään, ajattelemaan, tuntemaan, kokemaan kaikkea.

Toisaalla taas eron alkuvuosiin mahtuu sana kaaos ja sen määrätietoinen taltuttaminen. Oikean ja väärän opettelu uudemman kerran. Selviytyminen elämässä uudenlaisten haasteiden kera sekä ennakointi kaikessa mahdollisessa. Ristiriitaisten asioiden olemassaolon hyväksyminen osaksi lasten ja itsen elämää.

Minuuteni löytyminen on edelleen kesken, samoin selkärankaan juurtuneiden selviytymis,-ja toimintatapojen muutos käy hitaasti, muuttuen kuitenkin asia kerrallaan.

Elämä, on tällä hetkellä vain elämää kaikkineen, ilman kulisseja, esirippua, joka laskeutuu oven sulkeuduttua. Elämä, joka on omannäköinen, omine arvoine ja kokemuksineen.

Elämä on toisenlaista, oikeastaan täysin päinvastaista, kuin ennen eroa ja olen tuhat kertaa onnellisempi elämään näin, kuin silloin. Lasten vuoksi on turha yrittää elää saman katon alla, jos ei ole edellytyksiä yhteiseloon toisen vanhemman kanssa.

Paasausta passaamisesta

Kyllä tämä taas tästä, elämä voittaa pikkuhiljaa. Hehkutan itsekseni, miten vihdoin ja viimein sain kodin yläkerran kuosiinsa eli siivottua. Wc:n lattiaa kontallani pestessä tosin meinasi usko loppua omaan ketteryyteen. Ei ole kroppa siinä kunnossa vieläkään, ettenkö säästänyt itseäni muutamilta kirosanoilta hikikarpaloiden noustessa otsikkoon.

Kokemuksesta jo tiedän kuinka liiallinen hetkittäinenkin kuormitus voi viedä petiin pariksi päiväksi ja jo pahaa pelkäsin, etten wc:n pesun jälkeen jaksaisikaan muuta huushollia puunata.

Fatiikki, tuo uusi sana omassa sanavarastossa on ilmiönä ollut tuttu jo lapsuudesta lähtien. Eli omassa kokemusmaailmassa täysin normaali ilmiö, jonka kanssa olen elänyt ymmrtämättä, ettei sellainen väsyminen ole normaalia rasituksen kestoon tai kovuuten nähden.

Fatiikki siis tarkoittaa voimakasta uupuneisuutta erityisesti rasituksen jälkeen, joskus ei tarvita sitä rasitustakaan. Kuuntelinhan koko lapsuuteni ajan, miten vain kuvittelen olevani väsynyt, niinpä niin. Saatan ehkä pienesti olla katkeranvihainen ajatellessani tiettyjä lapsuudenkokemuksia ja kait se on ihan ymmärrettävää.

Kaikkea en jaksa enää yhden päivän aikana touhuta, en vaikka kuinka haluaisin ja toivoisin. En, vaikka motivaatio riittäisi vuoren siirtämiseen, vastaan tulee oma kroppa, joka lakkaa aina jossakin kohtaa tekemästä yhteistyötä ilmoittaen saaneensa tarpeeksi. Kehoa ei voi loputtomiin pakottaa toimimaan ja itseään ei voi ruoskia toimimaan, jos keho niin päättää, että nyt riittää.

Joten, olen syystäkin kiitollinen! Perjantain siivouspäivä onnistui. Vaihteleva kuntoni näkyy myös askelmittarissa tai rannekkeessa. Huonoina päivinä liikkuminen on tahmeaa ja hidasta. Kävelyni hidastuu ja askelmäärät pienenevät. Ja sitten kuten eilen, kävely on nopeampaa ja askeleitakin kertyy yli oman asettamani tavoitemäärän ihan huomaamatta.

Tänään uskoakseni pääsen kaivamaan keskenjääneet villasukat vihdoin komerosta, nyt kun oma tavoite kodin siivouksen osalta on saavutettu. Neulominen on itselleni ikäänkuin palkinto hyvin tehdystä hommasta.

Elämän mukana olen huomannut asettaneeni tiettyjä juttuja ikäänkuin tärkeysjärjestykseen, arvottaneeni erilaisia tekemisiä sen mukaan, miten tärkeitä ne muka ovat. Eli, kodin arjen askareet siivouksineen kaikkineen ruuanlaittoineen yms. pitää olla hoidettuina ennenkuin voin itse alkaa tekemään vain omia juttujani, kuten käsitöitä, sisustusta tai muuta itselleni mieluista. Jotenkin vinksahtanutta, mutta kyllä, en voi neuloa, ennenkuin vaikkapa koti on kokonaan kiillotettu, ruoka valmiina ja pyykit koneessa.

Pikkulapsiarjessa edellinen olikin oikein motivoivaa, omat kivat tekemiset olivat ikäänkuin palkintoja kaikesta suoriutumisesta ja palkitsin itseni vähäpätöisillä omilla hetkillä silloin, kun lapset vaikka nukkuivat päiväuniaan ja tein jotakin pientä omaa, kuten luin kirjaa, neuloin tai aloittelin kirjoittamista. Koin valtavaa syyllisyyttä siltikin, yrittäessäni neuloa lapsille jotakin pientä tai yrittäessäni lukea kirjaa heidän mentyään nukkumaan. Varastin aikaa itselleni ja se oli silloin valtavan väärin.

Nykyisin tuollaiset ”säännöt” on jokseenkin turhia, vaikka ne elävät edelleen enemmän tai vähemmän arjessa. Osa näistä jutuista on siirtynyt myös lapsilleni ja en tiedä onko se ollenkaan hyvä vaiko huono juttu.

Eräänä iltana olimme tyttäreni kanssa videopuhelussa ja ehdotin hälle, että laittaa kynttilän pimeyttä karkottamaan ikkunapaikalle, johon lapsi tuumasi, ettei ole siivonnut ja ei siis halua kynttilää palamaan, juurikin koska ei ole siivonnut. Tunnistin tästä oman ”sääntöni”, eli itse en voi sytyttää kynttilöitä, kuin siivottuun kotiin ja ne kynttilät ovat ikäänkuin palkinto tai piste iiin päälle, merkki siitä, että jotakin on tehty. Hassua sinällään, mutta onhan siinä jokin ajatus takana ollut ennenmuinoin, mistä lie tuo tapa onkaan pesiytynyt meille?

Lasten ollessa pieniä imurointi oli jokapäiväistä, saatoin myös erityisesti kesäaikaan moppailla lattioita useamman kerran viikon aikana. Nykyisin mietin, olenko ollut hullu vai miksi ihmeessä piti niin tiuhaan olla siivoamassa kotia? Kuljin kirjaimellisesti tuolloin rätti toisessa kourassani ja muksu toisessa kainalossa tehden koko ajan jotakin. Siivoaminen oli osa jokapäiväistä arkea myös käydessäni vuorotöissä ja aina kotona oli toinen työpäivä odottamassa työvuoron jälkeenkin. En saata ymmärtää, miten olen jaksanut semmoista tahtia ja ei ole mikään ihme, jos vuosikausien väsyminen purkautuu vanhemmalla iällä?

Nuorenahan sitä jaksaa! Edellinen lause saa vieläkin niskavillani pystyyn. Jaksaa jaksaa, kärsi, kärsi ja kirkkaimman kruunun saat! Ei, ei noin enää 2022-luvun suomessa. Niin, nykyisinkin vielä törmään ilmiöön, missä äiti-ihmisille on sälytetty kaikki vastuu perheen arjesta. Äiti käy työssä, hoitaa lapsien arjen hoitopaikkoineen, siivoaa, pesee pyykit, laittaa ruuan, käy kaupassa ja valvoo kipeän lapsen kanssa lähtien vielä aamuksi töihin isännän vetäessä lonkkaa odottaen kuninkaallista palvelua ihan vaan sen vuoksi, että on poika. Mistä vuosisadalta moinen juontaa juurensa?

Tämän päivän poikien kasvatukseen kuuluu tasa-arvo perheen sisällä niin hyvässä, kuin pahassakin. Pojat ovat kykeneviä ja samalla tavoin oppivaisia tekemään ja jakamaan arjen vastuut ja askareet siinä missä tytötkin.

Nykypäivänä ei kukaan nainen halua puolisokseen kädetöntä ja saamatonta ja avutonta miestä, jolla ei soppakauha ja rätti pysy kädessä työkaluista puhumattakaan. Nykymiehen yleisvaatimus onkin kyetä kaikkeen siihen samaan, mihin nainenkin kotona ennenvanhaan on kasvatettu. Jos nykymies ei osaa pestä omia vaatteitaan, tai kaydä kaupassa, valmistaa syötävää ja terveellistä ruokaa; se on turha mies ja taakka puolisolleen. Samoin on muidenkin elämän perusasioiden kanssa siivoamisesta lähtien.

Nainen, äiti, puoliso ei ole mikään yleistyökone, joka toimii vuorokauden ympäri väsymättä. Kotityöt ja normaali elämä vastuineen ei ole mitään avaruusteknologiaa. Jopa ihan pieni oppii tekemällä ja yhdessä. (tämän huomasin jälleen omaksi iloksi lapsenlapsen kanssa, joka kiikutti minulle pesukoneesta puhtaita pyykkejä ripustettavaksi narulle erään kerran ollessani hoitamassa pientä.)

Nykypäivänä tyttölapsia ei kasvateta siihen, että he olisivat pelkästään kotona äitiyden kultainen huntu kasvoillaan, se on mennyttä maailmaa. Nykypäivän tyttö/nainen on tasa-arvoinen siinä missä mies käyden samallatavoin palkkatyössä. Kuitenkin, edelleen näkyy ilmiötä, jossa mies vaatii passausta ja palvelua puolisoltaan tehden itse itselleen elämän mukavaksi omilla jutuillaan osallistumatta perheen elämään milläänlailla, paitsi olemalla taakaksi toiselle.

Kenen tehtävä on sitten opettaa mies kotitöihin, vastuuseen ja arkeen? Onko se lapsuudenkodissa opittua eli vanhenpien/kasvattajien vaiko jääkö rasittava ja riitauttava ja erkaannuttava työ ja opetus (nalkutus) kädestä pitäen sitten sille raukalle tulevalle tyttöystävälle tai puolisolle ?

Tänä päivänä on jo itsestään selvää, että perheessä on tasa-arvo miehen ja naisen kesken ja työt jakautuvat suht tasaisesti tai niin ainakin pitäisi olla. Jos ja kun molemmat vanhemmat käyvät kumpikin työssä, asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää. Kodin vastuut kuuluvat aikuisille ensisijaisesti, ja mikä on sellainen mies, joka ei tällaistä vastuuta kykene ottamaan?

Edellisen kaltaisia ajatuksia olen pohtinut jo ennen ensimmäisen lapsen syntymää ja olen itse siis saanut erittäin sukupuolineutraalin ja tasa-arvoisen kasvatuksen. En siis oman lähtökohtani vuoksi kykene nykypäivänä ymmärtämään ilmiötä, jossa aikuinen mies ei kykene ottamaan vastuuta omasta tai perheen elämästä samalla lailla, kuin nainen eli tekemään kotityötä siinä missä nainen lapsineen.

Näitä ajatuksia heräsi tuossa muistellessani mennyttä ystävääni, jonka piti kiiruhtamaan tasan kello 11 lämmittämään miehelleen lautasellinen ruokaa, koska tämä ei hallinnut kuin syömisen tv äärellä. Minun kävi tuolloin niin sääliksi ihmistä, joka joutui passaamaan miestään ja hänelle se oli aivan normaalia naisen tapaa toimia. Silloin elettiin kuitenkin jo tätä vuosituhatta ja rehellisesti sanottuna en ollut ikinä kuullutkaan moisesta tavasta, miehen passaamisesta ja sisäisesti päätin, että jos joskus saisin poikia, he kyllä oppisivat pitämään itsestään huolen eivätkä tarvitsi siihen hommaan ketään muuta ja puoliso saa olla puoliso ilman velvollisuutta opettaa tai vaihtoehtoisesti passata poikiani/poikaani. Kait passaminen on ollut tapana joskus menneinä vuosisatoina miehen raahautuessa kotiin järjetömän raskaasta ruumiillisesta työstä väsyneenä, kaadettuaan ensin karhun tai pari 😉

Hyviä huomioita

Moni arjen pieni ja yksinkertainen asia aiheuttaa hetkellisiä kiitollisuuden tunteita päivittäin. Minun elämänkokemuksella kiitollisuuden tunteet itsessään on jo pieni ihme. Niin minusta tuntuu.

En mieti, miten asiat olisivat ehkä voineet mennä elämässä toisin. Miksi niin tekisinkään kiusatensillälailla itseäni? Omalla kohdalla traumojen seurauksena kykenen aloittamaan jokaiseen päivän ikäänkuin uudelleen. En jää vellomaan menneeseen, vaan on helpompi jatkaa elämää kaikesta huolimatta, unohtaen eilisen.

Aloitin joskus kirjoittamaan blogia. Tarkoituksenani oli pitää päiväkirjaa silloisesta arjesta. En tuolloin saanut kirjoitettua sanaakaan ja koko ajatus jäi itämään vuosiksi. Muistelen ymmärtäneeni oman silloisen elämäni erikoisuuden, elämän, jota en olisi saanut ulkopuoliselle ymmärrettävään muotoon minkäänlaisin sanankääntein. Ymmärsin kirjoittamisen vaativan myös aikaa ja sitä minulla ei ollut nimeksikään, yöunistani en halunnut nipistää yhtään enempää kuin siihen aikaan oli pakko.

Elämässä suuret ja pienet asiat tapahtuvat omalla painollaan, joskus tulee rytinällä eteen uusi tilanne, joskus taas merkit muutoksen tuulista on kulkeneet mukana pitkään kuiskuttaen korvaan hiljaa ja varmasti. Yleensä vasta jälkikäteen asioita ja tapahtumia pohtiessa ymmärtää ne kohdat, joissa ehkä olisi voinutkin vaikuttaa asioihin tai mihin ei ole voinut vaikuttaa milläänlailla. Ainoa varma asia on elämässä se, miten itse suhtautuu elämän moninaisiin käänteisiin.

Omaa kulkuani elämässä on kuvannut ehkä eniten sellainen periksiantamattomuus ja sitkeys, toisinaan jopa itsepäisyys mentäessä läpi harmaan kiven. Sitä olen ehkä eniten miettinyt, miksi kaikki on pitänyt tapahtua ja miksi juuri omalle kohdalle? Tiedän, etten koskaan saa syitä selville, liekö niitä onkaan ja ymmärtäisinkö sitten kuitenkaan, vaikka saisinkin selville kaiken syyt? Selvää on kuitenkin, että elämässäni on tapahtunut paljon. Siksikin on pieni ihme jokainen kerta kokiessani kiitollisuutta, ihan vaikka vaan arjen pienistä asioita.

Tämä sivustokin on itselleni kiitollisuuden ja ilon aihe itsessään. Uskalsin toteuttaa käytännössä sen, mistä olin jo vuosia haaveillut tekemättä asialle kuitenkaan mitään. Olen kirjoitellut ns. pöytälaatikkoon jo vuosikymmenen ja osaltaan näin olen saanut pidettyä pääni kasassa. Kirjoittamisesta tuli minulle osa toipumisprosessia. Kirjoitin ”pöytälaatikkoon” sen kummempia miettimättä tunteeni, ajatukseni ja sen hetkiset elämän ikävät yllätykset. Keväällä sitten tajusin, miten en ole kirjoittanut aikoihin mitään ja totesin itsekseni, ettei ole edes tarvetta siihen.

Kaipasin kuitenkin kirjoittamista, sitä kun sanat vain tulevat näppäimistölle vähän kuin itsekeen. Koin, ettei minulla ollut mitään kirjoitettavaa, olinhan vuosia kirjoittanut negaatiosta käsin, kaikesta siitä, mikä oli vialla ja huonosti yrittäen ymmärtää omaa itseä siinä kaikessa.

Tajusin myös hämärästi, kuinka keskittynyt olin omissa pöytälaatikkoteksteissä vain siihen ikävässä vellomiseen ja kuten kaikessa on vastakohtansa, pohdiskelin mielessäni opettelevani keskittymään kirjoituksissani kaikkeen siihen hyvään ja positiiviseen, joista olla kiitollinen ja siitä se ajatus sitten lähti ja kesäkuun lopulla kirjoitin ensimmäisen tekstin tälle alustalle.

Jotenkin mieleeni on syöpynyt ajatus siitä, kuinka samankaltaiset vetävät puoleensa samankaltaisia asioita ja se pätee myös kiitollisuudessa ja positiivisuuteen keskittymisessä. Edellinen ei tarkoita, etteikö elämässä olisi myös sitä perusdraamaa ja ikäviäkin asioita. Nuo ikävät ja draamat voi hyvällä omallatunnolla jättää hieman vähemmälle huomiolle, ja kaikesta huolimatta pitää kiinni niistä hyvistä ja positiivisista jutuista keskittyen enemmän huomaamaan niitä ja sehän todella toimii. Hyvä ja positiivinen sekä kiitollisuuden aiheet lisääntyvät, kun niihin opettelee kiinnittämään enemmän huomiotaan.

Saatoin joskus lapsena, nuorena olla hieman ärsyttäväkin muiden mielestä, ja en voinut itselleni mitään siinä kohtaa, kun luontaisesti löysin kaikkein synkimmälläkin hetkellä jotakin positiivista ja hyvää. Sama on jatkunut myös aikuisiällä, vaikka olenkin oppinut sulkemaan suuni tiiviisti. Sillointällöin minusta kuitenkin pirskahtaa sitä vanhaa minua, positiivisuutta ja iloa kaiken ikävänkin keskellä ja hetken unohdus todellisuudesta auttaa taas jaksamaan.

Eron jälkeen, lasten alkaessa asua molempien vanhempien luona viikko-viikko-systeemillä, jatkoin äitiyttäni ja niitä tapoja, joita oli muodostunut siihen mennessä elämää. Viikonloppuisin yritin järjestää viikottaisen uintireissumme halliin ja tein hieman ”parempaa” arkiruokaa sunnuntaille, syöden yhdessä ennen lasten siirtymistä isänsä luo viikoksi. Ikävä kaihersi jo valmiina lapsissa, kuten myös minussa ja monesti itku olikin herkässä sunnuntain iltapäivissä.

Eräänä sunnuntaina sitten vanhin lapsi teki äidinkielen kirjaesitelmää ja lukemista harrastavana lapsi oli valinnut omatoimisesti kirjastosta kirjan, joka sivusi teinikäisten maailmaa käsitellen myös itsemurhaa. Reippaana muksu sitten tuli kysymään minulta kesken ruuanteon keittiöön kovaan ääneen, mitä itsemurha oikein tarkoittaa ja pyysi minua lukemaan takakannen esittelyteksin kysyen, oliko vahingossa ottanut aikuisten kirjan. Kirja oli suunnattu lapsille kylläkin, ja siinä sitten mietin, kuinka selitän asian ihmiselle, joka ei ole koskaan kuullutkaan sanasta itsemurha. No, selitys aiheutti lisää kysymyksiä lapselta ja vastailin kysymyksiin parhaani mukaisesti ja keskustelu siirtyi luonnollisesti kuolemaan, joka lapsille oli jo tuttu asia mm. lemmikkieläimen ja joidenkin sukulaisten poismenon myötä.

Hyvällä mielellä lapsi lähti lukemaan kirjaa ja mieltä askarruttanut itsemurhakin oli käsitelty, jatkoin ruuanlaittoa mietteliäänä käydystä keskustelusta . Harmi vain, että keskustelun tai keskustelun osan oli kuullut myös toiseksi vanhin lapsi. (Tähän väliin kerron, että lapsiltani löytyy myös mustan huumorin ymmärrystä ja olin aikanaan hyvin hämmentynyt, kun he alkoivat osoittaa merkkejä hyvästä huumorintajustaan). Pienimmät muksut kysyivät ruokapöytään saapuessaan, että onko nyt viimeinen ateria täällä ja vastasin heille myöntävästi, että joo on tämän viikon viimeinen ateria, kun on sunnuntai ja kohta on lähtö isän luo. Pienimmät olivat melkoisen pieniä ja kellonaikoja eivät vielä osanneet, joten luonnollisesti he osasivat yhdistää sunnuntain ruokailun ja sen jälkeen lähtemisen isälleen. Koulutehtäväänsä lukeva alakoululainen sitten hoksasi yhdistää mustalla huumorillaan viimeisen aterian juuri juhlittuun pääsiäiseen ja koulussa uskontotunnilla oppimaansa jeesukseen sekä juuri olimme jutelleet kyseisen lapsen kanssa yleisesti kuolemasta ja siihen suhtautumisesta ja ja ja soppa olikin valmis lasten päästyä isälleen.

Isä tapansa mukaisesti kuulusteli lapsilta äitiviikkojen asioita ja sai kuulla koko porukalta, miten äidin luona oli syöty viimeinen ateria ja äiti oli puhunut vanhimmalle lapselle itsemurhasta ja kuolemasta. Parin viikon päästä sain yllättävän soiton lastensuojelusta ja alkuun en edes ymmärtänyt, mistä oikein oli kyse. Kunnes sitten muistin sen kohtalokkaan sunnuntain ja lapsen koulutehtävän kirjan sisältöineen. Puhelun lopuksi sain kehuja siitä, kuinka olin lapsentasoisesti osannut puhua lapsilleni kuolemasta, myös itsemurhasta ja lapsi oli saanut koulutehtävänsä aluilleen. Sain myös selvennettyä, etten harkinnut itse itsemurhaa ja viikon viimeinen ateria oli nyt vain äitiviikon viimeinen ateria, kuten lapset asian mielsivät sunnuntaisin ennen isäviikolle lähtöä ja aikuisen mielikuvitus oli vääntänyt asiat omaksi mieleisekseen.

Tuo kyseinen sunnuntai sai minut muistamaan itsessäni kadottamani huumorin, joka oli pieneksi hetkeksi muistunut mieleen kyseisen viikon viimeisellä aterialla silmää vinkaten ja kun lapsi tosissaan kertoo mitä on kuullut muiden puhuvan ja ja. Tilannekomiikkaa siis parhaimmillaan, jos joku olisi kärpäsenä katosta seurannut. Olemme myöhemmin nauraneet tilanteelle useastikin, viimeinen ateria-keissi kaikkien muiden joukossa.

Jossain vaiheessa elämääni opin olemaan hiljaa, vetäytymään taka-alalle ja olemaan ennenkaikkea nauramatta millekään, mitenkään. Tätä kirjoittaessani tajuan, että yksi osa itseäni on vielä kaivamatta esiin, se huono huumorintaju, kaikkine variaatioineen.

Nauru on sallittua, kaikessa ja ilman sitä elämä on kovin hiljaista ja tylsää. Nauru tuo elämään ilon ja sen jäljillä kuljen itsekin toivoen löytäväni osan siitä, mikä on matkan varrelle jäänyt.