kiitollisuus – Sivu 6 – Saman auringon alla

Laiska töitään luettelee?

Mitä ylläoleva otsikko oikein meinaa? Olen silloin tällöin asiaa ihan miettien miettinyt erityisesti sen jälkeen, kun nuorena sain vanhemmalta ”kollegalta” palautteen kahvipöydässä. Kuulin ensimmäistä kertaa sanonnan ”laiska töitään luettelee”. Olin kertonut tauolla ilmeisesti vapaapäivästä tai aamusta lasten kanssa, ennen iltavuoroon menemistä.

Laiska siis luettelee töitään? Tarkoittaako sanonta siis asioita, joita pitäisi tehdä ja ei vain viitsi niitä aloittaa ja hommat kasaantuvat? Vai tarkoittaako sanonta sitä, että vain laiskat ihmiset näkevät asiakseen kertoilla muille tekemisistään tai siitä, mitä askareita ovat tehneet?

Eikö ihminen saa kertoa niistä asioista, mitä aikoo tehdä? Tai mitä asioita pitäisi tehdä? Eikö tekemisten suunnittelu ja niistä kertominen ole hyväksyttävää? Tai jo tehtyjen askareiden kertaaminen ole sekään hyväksyttävää? Onko minulla mennyt jotakin ohi oppiessani aikoinaan sosiaalista kanssakäymistä ihmisten kanssa?

Jokatapauksessa, oli miten oli, aion tähän nyt kerrata tämän päivän askaresaldoni. Ihan siitä suuresta ja ihmeellisestä syystä, että tänään on ollut pitkiin aikoihin paras päivä jaksamiseni suhteen ja haluan iloita siitä myös näin.

Heräsin aamulla omituisesta unesta ja loikkasin samointein pystyyn ja kampesin itseni alas sängyltä. Pää oli vielä ihan unenpöpperössä, ja uni kummitteli vielä ajatuksissa. Harvoin olen unia nähnyt vanhoista kavereista ja mietinkin, törmäänköhän lähitulevassa kyseiseen tyyppin jollakin tavoin?

Aamusta laitoin pyykinpesukoneen pyörimään, lähdin koiran kanssa ulos ja puistoon saapui myös Uman koirakaveri leikkimään. Puistoilun jälkeen kävelimme vielä jokusen tovin ennen kotiin paluuta. Pyykit olivat ehtineet pyöriä valmiiksi ja ne pääsivät rumpuun kuivumaan. Uusi satsi likaisia koneeseen ja hieman puhtaiden tekstiilien viikkausta ja paikoilleen viemistä ympäri kodin kaappeja. Umppa sai ruokansa, ja yleensä tässä kohdin päivää on voimat loppuneet tyystin ja minun on ollut pakko huilata syömisten jälkeen.

Tänään jätin syömisetkin iltaan huomatessani, ettei väsy iskenyt ja sain tehtyä kodin viikkosiivouksen yhdeltä istumalta, mitä en ole varmaan vuoteen kyennyt tekemään. Eli, imuroin, pesin lattiat. Suorin yleisilmeen ja kiikutin tavaroita paikoilleen. Sohvan siistin karvoista ja ravistelin viltit. Pölyt pyyhin myös yläkerrasta. Tyhjensin astiat koneesta ja tein perinteisen siivouspäivän ruuan (purkista hernekeittoa). Sain myös wc:n pestyä, mitä en ole yleensä kyennyt samalla päivällä tekemään, kun siivoan muutoin. Niin, ja jaksoin myös kyykistellä pesten keittiön kaapistojen pinnat sekä sokkelit (asia, mitä en todellakaan ole voinut tehdä viikosiivouksen yhteydessä aikoihin).

Tälle päivää mahtui myös lisäksi seurustelua ja saunomista pikkuisen sekä äitinsä kanssa, vanhan mummon kanssa seurustelua ja hänen vientiä kotiin, koiran ulkoilutusta kahdesti aamun jälkeen sekä hieman kiikkutuolin kankaan irroitusta tylsyneellä kalulla. Illasta vielä lasten kuulumisia ja paimentamista erilaisiin toimintoihin ennen nukkumaan menoa ja kodin uudelleen siistimistä vierailijoiden jälkeen. Niin, ja kastelin vielä huonekasvit.

Ihan siis käsittämätön päivä, energian ja jaksamisen puolesta siis ollut. Normaalia terveelle tyypille ja siihen päälle vielä se kahdeksan tunnin laskennallinen työpäivä päälle kaikkine työmatkoineen ja kauppakäynteineen. Omalla kohdalla on jokotai nykyisin; joko käyn töissä ja huilaan koomassa lopun päivää, enkä kykene väsymisen vuoksi tekemään kotona mitään. Tai sitten olen kotona ja jaksan hoitaa lapset, kodin askareet, mutta molempia en enää kykene tekemään, siis käymään täysipäiväisesti töissä ja huolehtimaan muusta arjesta/perheestä.

Viimekuukausina olen sinnitellyt ihan pelkästään arjen askareiden kanssa. Halua tehdä olisi, vaan kun keho on toista mieltä ja olen joutunut jakamaan tekemisiä eri päiville, siirtämään aiottuja hommia seuraavaan ja seuraavaan päivään, kun jo pelkkä ulkoilu on vienyt koko päivän energiat. No, tämä on yksi päivä ja kokemuksesta tiedän, että huomenna tilanne on toinen. Tämän päivän ahkerointi kostautuu petipäivällä seuraavana päivänä hyvin todennäköisesti ja lihakset ovat poissa pelistä ja selkä huutaa hoosiannaa.

Se on jännä, miten kaksi vuosikymmentä sitten ihmettelin lääkärille omituisia päiviä, joita saattoi olla yksi tai kaksi päivää kuukaudesta, jolloin en jaksanut tehdä mitään. Vuosien saatossa alkoi olla viikosta se yksi jaksamaton päivä, joskus kaksikin huilipäivää. Nykyisin tilanne on kääntynyt niin, että minulla on tällainen normaali jaksava päivä ehkä kerran pari muutaman kuukauden sisään ja nyt en edes muista milloin vastaava normaali päivä olisi edellisen kerran edes ollut? Ennen joulua? En saata muistaa.

Joka tapauksessa, olen onnellinen juuri nyt. Onnellinen lähes normaalista päivästä. Onnellinen yhdestä melkein normaalista päivästä. Ja laiska töitään luettelee, niinhän se meni? En kuitenkaan luettele tässä niitä asioita, mitä jäi tekemättä, mitä olisin ehkä halunnut tehdä tai mitä jatkossa pitäisi tehdä.

Oliko parempaan jaksamiseen syynä tänään sattumalta uusi ruokavalioni? Vaiko ruokailun väliin jättäminen? Vaiko vitamiinikuuri alkaa vihdoin purra? Vaiko jokin muu minusta riippumaton syy? Iltasella kiinnitin huomioni ilmastoinnin toimintaan. Siinä on yksi asia, mihin ei tässä asunnossa voi vaikuttaa tai sen toimivuuteen paremminkin. Ilmastointi siis kävi täysillä, kun se on ollut jo pitkään ilmeisen rikki.

Päivän saldo kuvina

Edellisessä postauksessa meni pieleen kuvamuokkaus, jossa piti näkyä ylläoleva muistilista itselleni lähinnä niistä ravinto-aineista, joita on sallittua syödä. Rajoituksia on nyt sen verran paljon, että pitää ihan miettimällä miettiä, kuinka koostan lautaselle eväät.

Päivälliseksi olikin sitten kanaa ja riisiä, ilman tomaattia tällä kertaa. Tomaatista luopuminen on haikeaa, samoin perunasta. Vaihtoehtoja ei nyt taida olla, luotan omaan intuitioon ja kokemukseen tässä asiassa ja odotukseni ovat korkealla tämän ruokavalion suhteen. Lehtikaaliin tutustuin parisen vuotta sitten ja tänään yllätykseksi huomasin oivan makuyhdistelmän sillin, lehtikaalin ja kesäkurpitsan kanssa 🙂 . Avokado on ihan uusin tuttavuus, voisin sanoa maisteluvaiheen olevan ohi hyvällä menestyksellä.

Valmistin päivällistä ja Umppaliini vahti vieressä kiltisti, saadakseen maistiaisia; tuloksetta tällä kertaa. Uskollisesti koiruus päivysti myös pöydän vierellä meidän ruokailua, josko jotain heltiäisi hänellekin. Viimein luovutti onnettomana ja kömpi pää painuksissa ja kovin surullisen oloisena kuvan mukaisesti sohvan alle mököttämään. Huskyt ovat draamaan taipuvaisia, ja tämän episodin aikana koira piti huolen, että varmasti näen ja kuulen hänen ylhäisyytensä kärsimyksen. Voi poloista, illalla saa nappuloiden kanssa pakastelihapullia piimään kuorrutettuna.

Aamusella käveltiin koirapuiston kautta meidän perusnormilenkki ekaa kertaa flunssani jäljiltä ja huomasin toisen talvikenkäni pohjan irronneen puoliksi kotiin tultaessa. En enää tähän talveen viitsisi uusia talvikenkiä hankkia ja täytyy ihmetellä nykykenkiä, jotka eivät näköjään kahta kokonaista talvea kestä. Aiemmat kenkäni kestivät ja olivat jokapäiväisessä käytössä sen 18 talvea ainakin ja pelkkää kyllästymistäni hävitin ne ja ostin uudet. Taisi olla väärä teko?

Kaupan tarjouksessa oli kolme ruukkua kevätkukkia joista kaksi annoin eteenpäin vanhalle mummolle sekä tyttärelle omaan kotiin vietäväksi. Pääsiäisen vietto on meillä laimentunut, sillä joskus aikoinaan sain päähäni, etten välttämättä halua juhlistaa kuolemaa ja kuvitteellista tarinaa henkiin heräämisestä. Kevät on luonnossa elollisen kasvukauden alkamista, uusia alkuja talven levon jälkeen, luonnollinen osa koko vuoden kiertoa ja se on näkyvä osa elämää.

Kevättä ja vuodenajan vaihtumista voi kunnioittaa ihan todellisuuteen ja tähän hetkeen perustuvien (tosi)asioiden pohjalta. Mennyt on mennyttä ja elämää, sekä uskomuksia on ollut olemassa jo ennen ajanlaskunalkua. Muinoin luonto ja siihen liittyvät ilmiöt selitettiin uskomuksin, tarinoin. Uskomukset on nimensä mukaisesti uskomuksia, satuja ja kertomuksia samalla lailla, kuin muutkin vastaavat tarinat. Ei niitä muitakaan satuja palvota ja nosteta jalustalle, ne ovat olemassa viihdykettä varten. Nykyajan sadut ja iltanuotio ovat tänään laitteissa, joissa silmämme ja kätemme valikoivat mitä milloinkin katseltavaksi ja kuunneltavaksi.

Kevättä ja koisokasveja ajatuksissa

Ulkona on jälleen lumen puhdistama maisema, kauniina kuorrutuksena valkoista höttöä. Kaikki eivät siitä pidä, koska lumikinokset aiheuttavat työtä, joka nyt vain kuuluu talveen. En itsekään pidä lumen kolaamisesta, jota väliin täytyy vanhan mummon pihassa harrastaa. Kovin usea ei pidä myöskään takatalvesta, kevään lupauksesta ja taas talven jatkumisesta.

Kolaaminen on itselle todella ikävää, se kuluttaa omat fyysiset voimat, ja sitten kotona en enää jaksakaan tehdä mitään, pahimmillaan moneen päivään. Tätä on muiden vaikea ymmärtää, että tahtoisin todellakin käyttää ne vähäiset energiani omaan kotiin, en toisten hommiin. Sama juttu kesällä, nurmikon leikkuun ja muiden pihatöiden kanssa. Vaan, kukapa nyt kodistaan vapaa-ehtoisesti haluaa lähteä? Ehkä ensi talveksi olisi jo koneellista apua tiedossa?

Taudit eivät jätä rauhaan, yksi tervehtyy, niin jo joku toinen osoittaa kipeäksi tulemisen merkkejä. Joinakin vuosina näköjään sairastellaan enemmän ja toisena taas vähemmän. Se on sitä elämää, sekin. Flunssat kurkkukipuineen kaikkineen käyvät jo toista kierrostaan perheessämme. Vanha mummo oli lääketipassa useamman päivän sairaalassa keuhkokuumeen runtelemana ja samalla reissulla tuli kaikki muutkin vaivat todennettua, ne joita tk-lääkärit on vuosia vähätellyt ja mitätöinyt. Nyt otettiin mummo tosissaan ja paljolta vahingoilta olisi vältytty, jos lähetteet olisi saanut vuosia sitten jatkoihin. Parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Olen itse todella harmistunut jälleen kerran paikkakuntamme kurjaan ja toimimattomaan puoskarilääkäreiden lastentarhaan, jollainen täällä ilmeisesti on. Oikealle lääkärille pääsee vasta useamman turhauttavan ja epäonnisen käynnin jälkeen, jos pääsee, kuten itsekin olen kokenut. Edellisen vuoden aikana olen törmännyt joka ikinen kerta eri ihmiseen tuossa arvauskeskuksessa ja vasta kaksi viimeisintä käyntiä etävastaanotolla puhelimitse on olleet ihan oikean tuntuisen lääkärin vastaanottoja. Tähän asiaan ei muutosta ole luvassa, ei ainakaan parempaan päin. Tiedän, että paikkakuntamme on erittäin huonossa maineessa ja kukaan (tervejärkinen) ei tänne edes halua, vaikka maksettaisiin kuinka paljon tahansa. Yksityisillä lääkäriasemilla on sama tilanne.

No, se siitä avautumisesta taas.

Kokeilua syömisrajoituksin

Mitä hyvää purnaamisen vastapainoksi? Paljonkin. Vihdoinkin nukun yöni sikeästi, ja hyvin. Herään aamuisin aiempaan verrattuna peräti virkeänä. Melkein voisin jopa tanssahdella pari askelta. Kunhan siis jaksan napostella kipulääkettä määrätyn määrän.

Ruokarajoitteisuuteni laajenee käsittämään paprikan lisäksi perunan ja tomaatin. Allergia voi oireilla myös koko kehon uupuneisuutena ja minulle kävi niin hassusti, että vointini romahti ihan minuuteissa, syötyäni tomaatin lounassalaatin seassa pitkästä aikaa. Olo on ollut väsymisen suhteen parempi ja olen ollut pirteämpi jo pidempään (johtuuko sittenkin tomaatin ja perunan syömättömyydestä?). Kokeilemalla sekin selviää, voisiko kyseessä olla sittenkin allerginen reaktio ja teen kaikkeni, kokeilen melkein epätoivoisena, josko jostakin olisi apua tämän kropan kanssa.

Toisaalta olen hieman enemmän innoissani, josko syy jatkuvaan huonoon oloon väsymisineen olisikin noin yksinkertainen asia, kuin allergia. Vitsit, miten hienoa olisi kokea olo normaaliksi ja tehdä ja jaksaa elämää yleensäkin normaalisti? Minussa heräsi siis ihan pieni toivonkipinä, josko pääsisin vielä sittenkin toteuttamaan niitä pieniä ja vähän suurempia haaveita, joita olen joutunut unohtamaan, oman voinnin ollessa aina vaan hankalampi?

Kuukauden päästä olen viisaampi tämän kokeiluni kanssa. Harmi sinänsä, olen siitä asti rakastanut koisokasveja, (paprika, tomaatti, peruna) kun niitä lapsuuden jälkeen vihdoin opin syömään. Muistan lapsuudesta, kuinka kieltäydyin monista syömisistä ja ehkä siinä on ollut taustalla tuo sietämättömyys useita ruoka-aineita kohtaan? Opettelin syömään kunnolla (monipuolisesti) vasta ensimmäisen lapsen maistellessa uusia makuja.

Paprikan sietämättömyys kävi ilmi melkoisen nopeasti, iho reagoi laajasti märkivällä ihottumalla ja mikään voide tai lääkärinhoito ei tuntunut auttavan. Tuohon aikaan käytin paprikaa mausteena sekä tuoreena päivittäin. Taisipa se tomaattikin eksyä pikkuhiljaa sinne lautaselle ja leivän päälle. Näihin päiviin asti olen laajentanut tomaatin käyttöä ja ruokiinkin se on eksynyt kuin varkain tuomaan lisää makua, salaatteihin tomaatti on aina kuulunut ja tosiaan sen käyttö on myös päivittäistä ollut.

Parempi myöhään kuin ei ollenkaan, kertoo sananlasku. Ynnäsin eilen niitä ruoka-aineita, joista seuraavaan kuukauden aion koostaa syömiseni ja mietin, pitäisikö ihan päiväkirjan avulla seurata omaa vointia suhteessa syömisiin?

Aamun mietteitä

Jokainen päivä on uusi mahdollisuus; tänään on hyvä päivä!

Suuria ihmeitä harvoin tapahtuu, eiväthän ne silloin olisi edes ihmeitä, jos jatkuvasti tapahtuisi?

Pieniä ihmeitä sen sijaan tapahtuu päivittäin, viikottain, hetkittäin. Huomaammeko niitä, kiinnitämmekö arjen pieniin ihmeisiin tarpeeksi huomiotamme?

Muistammeko olla kiitollisin mielin siitä, mitä jo on? Vai onko kiikarissa tuolla jossain sitten kun?

Tavoitteita pitää olla, suunta mitä kohdin ollaan menossa. Tai voi olla ilmankin, elää tässä ja nyt luottaen kaiken tapahtuvan ajallaan, oikein.

Jokainen määrittelee itse tarpeensa oman elämänsä suhteen. Tämä hetki on seuraus omista aikaisemmista valinnoista.

Yllä hieman aamukahvin siivittämiä mietteitä, pieniä ajatuksenpoikasia, joista saattaa joskus kasvaa isojakin, ehkä?

Olen ollut viikon verran hirmuisen räkätaudin kourissa, jollaiselta olen säästynyt edellisien vuosien aikana. Tauti on edelliset viikot kiertänyt perheenjäseneltä toiselle melkoisen rivakasta tahtia ja toista kierrosta ei tähän huusholliin kaivattaisi kevään kiusaksi.

Olo on edelleen heikko, ja koiran ulkoilutukset on jääneet hyvin vähiin omalta osalta. Ikkunasta olen katsellut kevään etenemistä, maaliskuu jo maata näyttää tosiaankin. Omat ulkoilut on jälleen aloitettava varovaisesti, pieni kävely koirapuistoon ja takaisin on sopiva matka. Sydäntä ei saa, eikä voi flunssaisena rasittaa, kertoo keho ja sitä on parempi vain kiltisti kuunnella.

Siinä se sitten jälleen on, kaikesta huolimatta; Ymmärrys, kaikki on hyvin ja juuri niinkuin pitääkin olla. Tunne on itselleni vielä melkoisen uusi tuttavuus. Ovi on kuitenkin mennyt kiinni takanani ja entiseen ei ole paluuta. Olen kulkenut oman polkuni synkässä kuolemanlaaksossa ja ymmärrän päässeeni vihdoin sieltä lopullisesti pois. Elämässä on alkamassa uudenlainen ajanjakso, rauha ja tasapainoisuus kavereina.

Vielä vähän elämänhallintaa

Elämänhallinta. Yksinkertaisesti sanottuna se on sitä, että hallitsee oman elämänsä osa-alueet, ilman jatkuvaa kaaosta siellä täällä, ja kykenee yhdistämään mielekkääksi kokonaisuudeksi jokaisen osa-alueen.

Kuinka sitten oma elämä otetaan haltuun, jos sitä ei hallitse entuudestaan? Suuri osa elämänhallintaa opitaan alkaen lapsuudesta. Vauva ja pieni lapsi elää elämäänsä aikuisten hallitessa elämää. Milloin syödään, milloin nukutaan, milloin mennään ulos, milloin puetaan, milloin peseydytään jne. Lapsen tahto on aikuisen taskussa. Pieni lapsi ei siis voi hallita käytännössä omaa elämäänsä lainkaan.

Tunnetilat ovatkin ensimmäisiä asioita, joita lapsi alkaa hallita. Kiukun ja ilon ja muita lapsesta itsestään lähteviä tunteita ei edes aikuinen voi hallita, ei ainakaan kokonaan. Jos lapsi päättää kiukustua, nauraa, surra jne. Niin aikuisen on ne tunteet siedettävä ja otettava vastaan sekä ennenkaikkea sanoitettava ja myötäelettävä nämä lapsen kanssa.

Se, miten lapsi oppii turvallisessa ympäristössä hallitsemaan oman elämänsä alkeita, riippuu häntä hoitavista aikuisista ja lapsen elämässä toteutuneista rutiineista ja säännöllisyydestä. Alkuun pienen lapsen omaa elämänhallintaa on hallita vaikkapa wc-käynnit, pukeutuminen, itsenäinen syöminen ja nukkuminen. Myöhemmin lapsen elämänhallinta lisääntyy taitojen/iän karttuessa; peseytyminen ja muu hygienia, liikkuminen itsenäisesti, sosiaalinen elämä jne.

Kuinka pitkään aikuiset pitävät lapsen taitoja hallinnassaan? Kuinka paljon lapsi kokee kykenevänsä hallitsemaan omaa elämäänsä? Osaako lapsen ympärillä olevat aikuiset luottaa lapsen kykyyn hallita omia asioita, kuten myöhemmin koulunkäyntinsä? Vai onko lapsen koulunkäynti aikuisten projekti? Saako lapsi tehdä virheitä oppiakseen niistä vai ennakoiko aikuinen kaiken huolehtimalla ja viemällä lapselta oikeuden omaan elämänhallintaan? Lapsi kasvaa ja kehittyy sekä kehittää otollisessa ympäristössä eläessään itse itselleen elämänhallintaa, joka kantaa myöhemmin koko loppuelämän.

Lapsi on sisäistänyt aikuisuuteen kulkiessa paljon hyviä eväitä kohti aikuisen elämänhallintaa, mikäli on saanut tähän mahdollisuuden harjoitella. Asia kerrallaan elämänhallinnan osasia on siirtynyt lapselle itselleen ja elämänhallinta on pääosin sisäistettynä nuoruuden loppuvaiheilla. Elämänhallintaan liittyy aina vastuu ja velvollisuudet, kun nuorisosta puhutaan etenkin.

Aikuisuus on siitä ikävää, että aikuisena saa ja pitää olla koko loppuelämän. Aikuisen vastuut ja velvollisuudet kulkevat mukana koko loppuelämän ja se voi muodostua hyvinkin pitkäksi ajanjaksoksi verrattuna siihen, että lapsena ja nuorena voi elää vain alle 20 vuotta kutakuinkin. Aikuisen tulee kyetä omineen hallitsemaan oma elämänsä riippumatta siitä, kykeneeko siihen vaiko ei. Mikäli elämänhallintaa ei ole lapsuudessaan oppinut tai taidot ovat jääneet puutteellisiksi, aikuisuus on onneksi siitä mukavaa aikaa, että aina voi harjoitella ottamaan vastuun omasta elämästään ja harjoitella elämänhallinnan taitoja ihan omineenkin. Aikuisen kyvyt ja ajatus on kypsempiä kuin nuorella ja mielikuvitus tuo mukaan oman lisänsä elämänhallinnan taitojen oppimiseen. Jos jokin asia elämänhallinnassa ei toimi, asialle voi tehdä jotakin. Asiassa on vain yksi pieni mutta, kukaan muu ei sitä asiaa voi tehdä puolesta tai muuttaa mitään, kun kyseessä on oman elämänhallinta. Vastuu on jokaisella itsellään hallita se oma elämänsä.

Kun jokin ei toimi, on hyvä kysyä itseltään missä mättää? Mikä asia elämässä on kaaoksen vallassa ja kuinka voi toimia, jotta tilanne korjaantuu? Miten toimia niin, ettei kaaosta enää syntyisi? Mitä asialle pitää tehdä? Kuinka otan haltuun oman elämäni eri osa-alueet, koska ei kukaan muukaan hallitse elämääni? Muistaa, että itse on vastuussa aikuisena omasta elämästä, ei kukaan muukaan. Omasta elämästä ei voi vastuuta vierittää muille.

Joskus elämänhallinnasta menettää otteen tai se ei ole päässyt kehittymään normaalisti. Se ei tarkoita kuitenkaan, etteikö asioista voi ottaa vastuuta eli tiedostaa ongelmat ja opettelee asioita elämänsä hallitsemiseksi. Oikeastaan ainoa este elämän hallinnassa on erilaiset riippuvuudet, jotka vievät hyvänkin hallinnan elämästä.

Riippuvuudet, kaikenlaiset sellaiset hallitsevat ihmistä, eikä ihminen niitä. Silloin elämänhallinta karkaa käsistä pakostakin. Olen elämäni aikana törmännyt ihmisiin, jotka eivät halua jostain syystä ottaa vastuuta omasta elämänhallinnastaan ja pakenevat esimerkiksi sairauksiensa, ongelmiensa taakse odottaen yhteiskunnan ratkaisevan, huolehtivan ja hallitsevan heidän elämäänsä ja yhteiskunnan myös tekevän puolesta niitä asioita, jotka ovat jokaisen itsensä vastuulla.

Voi siis sairastua sairastumiseen ja tavallaan olla riippuvainen omista sairauksistaankin. Näissä tapauksissa elämänhallinnan käsite on sitten sitä, että kykenee pyytämään apua ja ottamaan vastaan tarjottua apua niihin asioihin, mitä ei itse omassa elämässään hallitse vielä tai koskaan. Tällaisessa tilanteessa kyse on sitten yleensä jonkinasteisesta vammasta joko fyysisesti tai henkisellä tasolla. Kuitenkin, sairauden tai vamman kanssakin elämänhallinta on jokaisellaan itsellään, vaikka sitten avustetusti.

Mikä lisää omaa elämänhallintaa sitten? Mikä antaa sen kokemuksen, että olet itse oman elämäsi ohjaksissa? Milloin sinusta tuntuu, että sinä johdat omaa elämääsi? Kannatko aikuisen elämäsi vastuuta itse vai sysäätkö omia vastuita ja velvollisuuksia muille? Oletko miettinut omaa aikuisen vastuutasi/velvollisuuksia itse itseäsi kohtaan? Kukaan muu kuin sinä ei voi tehdä puolestasi asioita, joilla sinä hallitset omaa elämääsi.

Joku saattaa hallita elämäänsä siis juomalla, kun muuhun ei rahkeet riitä tai muuta ei ole oppinut elämässään, joku pakenee omaa elämänhallintaa humalaansa. Joku saattaa saada hallinnan tunteen itsensä vahingoittamisesta, koska mitään muita asioita ei koe hallitsevansa elämässään ja pitkään jatkuessaan sekin muuttuu riippuvuudeksi. Joku pakenee elämänhallintaansa työhön, ehkäpä siihen ainoaan asiaan, missä kokee olevansa hyvä, ymmärtämättä sitä tosiseikkaa, että kaiken elämänhallinnan voi opetella, jos ei ole vielä oppinut.

Elämänhallinta ei ole rakettitiedettä, se ei vaadi kuin toistoa toiston perään, rutiineja ja ymmärryksen, miten hyvin elämäänsä haluaa hallita. Jokainen voi olla oman elämänsä kunkku tai kuningatar. Elämänhallintaa on oikeastaan ja kaikessa yksinkertaisuudessaan ne pikkuisen pienet asiat, jotka lapsi ottaa haltuunsa ja vastuulleen iän/taitojen kehittyessä.

Aikuisuudessa elämänhallinnantaidot pitäisi olla sisäistettyinä, jotta itsenäinen elämä olisi mahdollisimman sujuvaa ja ongelmatonta. Kiteytettynä se on tunne siitä, että ”mä hallitsen tän homman, tää sujuu!” Ja jos ei niin, harjoitusta lisää. Tekemällä oppii.

Maaliskuu

Perusaamulenkillä en voinut jättää tilaisuutta käyttämättä ja ottaa muutamia kuvia olosuhteiden ollessa lähes täydelliset omaan makuuni. Umppa oli hieman kärsimätön ja halusi jo jatkaa matkaa, mikä myös kuvien ilmeistä tulee hyvin esille. ”Joko mennään?” ”Taasko tuo kapine kädessä?” ”Tule jo, mennään!”

Ilma oli kylmää, pakkasta -14 kotoa lähtiessä ja kuvan tyypille oikein passeli keli ulkoiluun ja lumessa piehtarointiin. Sanoinkin tyypille, ettei mennä puistoilemaan, koska mamma jäätyy siellä ja hienosti reitti valikoitui niin, että aurinko paistoi ja lämmitti mukavasti koko ulkoilun ajan. Puistoonkin siitä eksyttiin, koska aurinko tosiaan lämmitti jo niin paljon, ja kylmä pysyi loitolla. Toista tuntia vierähti ulkoillessa kauniissa, kirpeässä pakkasilmassa.

Täydellinen ulkoilu ja nämä ovat niitä hetkiä, jotka jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Lähtiessä kotoa, ajatus oli enemmänkin niin, ettei aina jaksaisi taaplata eteenpäin. Niin kuitenkin mieli muuttui ensimmäisten auringonsäteiden lämmittäessä mukavasti ja kotiin tullessa olin oikein iloinen ulkoilusta.

Iloa kirjoista

Lukeminen on rakas harrastus ja parin vuoden ajan olen myös kuunnellut äänikirjoja. Aikoinaan saatoin ostaa kirjoja kotiin, sitä varten oli kirjahylly. Kirjoja löytyi parhaiten kirppareilta, yleensä etsiessä jotakin tiettyä kirjaa, melkoisen varmasti sen myös löysin. Olin myös ahkera kirjaston kävijä ja vanhimmat lapset todennäköisesti muistavat lapsuudestaan kirjastoreissut.

Tällä erää elämää olen luopunut lähes kaikista fyysisistä kirjoista ja niitä en myöskään kotiin kanna. Puhtaasti siitä syystä, etten enää omista kirjahyllyä ja sellaiselle ei ole edes tilaa meillä. Kirjat olivat kylläkin viimeisin asia, mistä luovuin ja edelleen hieman kaihertaa asia mielessä. Vaan, todellisuudelle en voi mitään. Tilanpuute on ikävä tosiseikka ja kotikirjastoni on nykyisin taskussani.

Lukuharrastukseni oli tauolla pitkään eron jälkeen. En kyennyt keskittymään lukemiseen ollenkaan. Toisaalta, asiaan saattoi vaikuttaa myös erään kirjasarjan huippuunsa hiottu maaginen maailma, jonka jälkeen mikä tahansa muu kirja tuntui tylsältä ja pitkäveteisen mielikuvituksettomalta kerronnalta.

Pääsin onneksi yli lukemisen ongelmistani ja asiaan on auttanut äänikirjat, joiden avulla sain palautettua intohimoni lukemiseen. Tekniikka ja sovellukset kehittyivät lukutaukoni aikana huimia harppauksia eteenpäin ja minäkin sain rohkeutta joitakin vuosia sitten kokeilla äänikirjapalvelua. En ole katunut ja maksan mielelläni kuukausittain kirjastosta taskussani.

Alkuun minun oli vaikea tottua vain kuuntelemaan äänikirjaa, yleensä nukahdin kymmenessä minuutissa riippumatta vuorokauden ajasta. Aloin sitten puuhastelemaan jotakin kotosalla ja yritin kuunnella samalla. Koin edelleen hankalana seurata kuunnellen kerrontaa ja melkein meinasin luovuttaa keskittymisen herpaantuessa liian hitaaseen lukunopeuteen. Nykyisin keskittyminen säilyykin äänikirjoja kuunnellessa lukunopeutta kasvattamalla. Olen nopea lukija ja ilmeisesti se ominaisuus ei häviä, vaikka kirjaa kuuntelee.

Pääosin olen siis kuunnellut äänikirjoja koiran kanssa lenkkeillessä ja kotona silloin, kun teen pitkäpiimäisiä kotiaskareita. Kevään edetessä huomasin kaipaavani käteen fyysistä kirjaa. Ilokseni huomasin keskittymiskykyni palautuneen niin, että voin lukea itsekin häiriintymättä muiden puuhastelusta samassa tilassa. Joten, olen viimeisen kuukauden aikana alkanut lukea puhelimen näytöltä kirjoja, olen niitä oikein ahminut menemään nauttien pelkästään siitä ilosta, että luen jälleen.

Äänikirjana kuunneltuna jokin teos saattaa kestää viikkokausia ja itse luettuna korkeintaan sen pari päivää. Alle viisisataa sivuinen teos tuntuu pieneltä alkupalalta jälleen, jonka luen melkein yhdeltä istumalta. Parasta on, että kokonainen kirjasto kulkee taskussa mukana, ei tarvitse jonottaa omaa vuoroaan saadakseen lukea suositun kirjailijan teosta, kuten ennen kirjastosta lainatessa.

Mitään erikoista suuntausta en ole lukemiseen/kuuntelemiseen huomannut. Ainoastaan kevyt hömppäkirjallisuus on poissa laskuista jostakin syystä. Olen yrittänyt lukea/kuunnella kevyttä kirjallisuutta onnistumatta siinä, jo ensimmäisten lauseiden jälkeen into laantuu ja alkaa tökkiä.

Mainitsemisen arvoisena pidän ilmiötä, joka erityisesti lukemisessa tulee ilmi. Kun saan päähäni jonkin aihealueen, mistä kiinnostun, niin myös lukemani kirjallisuuus liittyy samaan aiheeseen ja käsittelee siten samoja asioita, kuin itsekin pohdin ja aivan mahtavaa on, kun saa jonkin uuden näkökulman kirjan kautta pohdittavaksi.

Materialismionnellisuutta

Sunnuntaina kävimme miehen kanssa pitkästä, pitkästä aikaa kirpputori-kierroksella. Ennen koronaa kierroksia eri kirppareilla tuli tehtyä harva se viikko. Varsinkin eron jälkeen, muuttaessani tyhjään kotiin, kirpputorilöydöistä muodostui ilon aihe ,muuten niin synkkään ajanjaksoon.

Moni, lähes kaikki tarpeellinen asia/käyttötavara kotiin löytyikin käytettynä erittäin edullisesti. Meillä on edelleen käytössä mm. ruokailuun käytetttävät astiat eron jälkeiseltä ajalta ja erityisen maininnan tässä saa lasiset vanhat (xxxxx-nimiset) tarjoiluun käytetyt lautaset.

Koronan aikakautena emme käyneet kirppareilla, itse poikkesin tyttären kanssa ehkä kerran tai kaksi vauvajuttuja pikaisesti etsimässä ja muutoin nuo kirpparikierrokset olivat pannassa.

Olin sunnuntaina todella iloinen saadessani viedä kirpparilta kotiin neljä leipälautasta rikkoontuneiden tilalle. Samalla kertaa kertaa mukaan sattui myös kaksi valkoista ruokalautasta, joita olen uutena käynyt haaveilemassa kaupan hyllyllä pohtien milloin olisi varaa kyseisiin juttuihin. Joten, yllätys oli erittäin mieluinen ja voin sanoa

Kärsiväni juuri nyt materialismionnellisuutta!

Kirsikkana kakun päälle käteen sattui vielä täysin itselleni turha hankinta, mutta löytö kuitenkin eli ruottalainen lasimalja, pieni mutta signeerattu ja täysin ehjä. Kotona nettiä selaillen hymisin tyytyväisyyttä, oli todellinen löytö sekin. Jostain syystä olen tykästynyt tietynlaiseen lasiin, ja sen keräilyn aloitin myös eron jälkeen tarpeeseen saada kasaan mm. puuttuvat kukkamaljakot, sekä joitakin koriste/käyttöesineitä. Ja mistä muualta, kuin kirppareilta näitä sitten löytääkään paremmin kuin marketista.

Materialismionnellisuus syntyy, kun jokin tarve on täytetty. Siis ensin mietit ja tajuat, että jotain uupuu. On mennyt rikki, tuhoutunut muuten tai niinkuin meillä, jokin on salaperäisellä tavalla kadonnut ja asiaa ei löydy enää mistään. Ja sitten alat miettimään ja haaveilemaan ”uudesta” vastaavasta ja vihdoin myöhemmin, kun vastaava löytyy, onni tuntuu kovin suurelta. (tällä hetkellä mm. suurinosa minun villasukista on kadonnut ja en vain löydä niitä käyttöön, kun tarve olisi)

Löytöjä tehdessäni käteeni jää ajattomia, neutraaleja heti käyttöön ja tarpeeseen tulevia asioita. Nyt totesin, kuinka yhden uutena hankitun lautasen hinnalla sain monta meille tarpeellista asiaa samalla hinnalla. Jos en olisi löytänyt nyt niitä leipälautasia, olisin ollut ehkä vähän turhamainen ja heittänyt loput jäljellä olevat pois ja hankkinut uudet ja ei niin kivat marketista ja olisin sitten harmitellut asiaa jälkeenpäin. Joten, tällä erää kirpparikierroslöytöni olivat linjassa omien arvojeni ja periaatteideni kanssa.

Kirpparilla kierrellessä pitää kyllä tietää jo etukäteen mitä tarvitsee, sieltä ei ole mielestäni enää ns. varaa hankkia vääriä tai vääränlaisia asioita, kerran tai useampaankin kertaan kierrätettyä. Toisaalta, sitten ei myöskään harmita niin paljoa, kun tuote hankittuna kirpparilta menee rikki, tulee muuten tiensä päähän ja sen voi surutta heittää kaikkensa antaneena/lahonneena pois.

Sisuuntuminen

Katson ulos ikkunasta, aurinko on noussut jo reippaasti kauniin siniselle taivaalleen harsomaisten pilvien kulkiessa omaa reittiään. Ajatukset häviävät, olo on jokseenkin tyhjä kaikesta. Sanonta, että pää lyö tyhjää ei taida olla ihan tuulesta temmattu?

Tänäänkin on hyvä päivä. Se on oma päätös, oma hiljainen toive herättyäni uuteen päivään. Tiedostan, ettei näin aina ole ollut ja muutos on siihen nähden kuin yö ja päivä olisivat vaihtaneet paikkaansa.

Hetki sitten tajusin hyvin merkittävän seikan omasta elosta. En ole kokenut enää pitkiin aikoihin v….tutusta. Edellä mainittu olotila kasvoi sisimpääni jo hyvin aikaisin, tunnistin sen jo alakouluikäisenä ja siitä lähtien elämäni tuntui elämältä vain, kun jokin v…tti. No, ei ihan niin, mutta tunne oli hallitsevana osana arkea ja ilman sitä elämästä puuttui ikäänkuin jotakin.

Nyt en oikein enää muista edes, millaiselta tuo jatkuva ja kaikenkattava v…tus tuntuikaan ja olen suorastaan häkeltynyt ymmärtäessäni asian, että yksi osa tunne-elämääni on poissa.

Tilalle on ilmeisesti tullut jonkinlainen sisäinen rauha tai jotakin. Mutta poissa se on ja olen iloinen siitä. Hienompi ilmaisu v..lle taitaa olla sisuuntuminen johonkin. Suuttuminen ei kuvaa tunnetta lainkaan, sisuuntuminen ehkä lievästi. Oli miten oli, ihmisen täytyy se tunne kokea, ennenkuin ymmärtää tuon niin monia vaivaavan motivaatiotekijän elämässä.

Pötköttelin äsken huilaten selkääni aamulenkin jälkeen ja siinä se ymmärrys oli, tunnistelin olotilaani ja tunteita ja melkein naurahdin itsekseni havahtuessani tuon ikävän tunteen puuttumiseen. Minussa on siis kaiken järjen mukaisesti tyhjä kohta, joka ehkä täyttyy jollakin uudella perussävyllä pikkuhiljaa? Vai joko tyhjä kohta on täyttynyt? En osaa sanoa, en vielä.

Olen tehnyt tietoisesti paljon sisäistä työtä itseni kanssa. Siinä, missä taistelin alakulon, masennuksen ja muiden negatiivisten päivittäisten tunteiden/tuntemuksien kanssa, alan olla jo voiton puolella ja perussävy kaikessa alkaa olla melkoisen neutraali tahi sitten himpun verran peräti positiivinen perussävy. Saan olla itsestäni ja tekemästäni työstä hyvin iloinen. Saan olla onnellinen, etten katkeroitunut kovassa elämän koulussa.

Lammasten valtakunta

Oletkohan koskaan miettinyt, miltä tuntuisi menettää vapaus? Tai, ylipäänsä kuinka vapaa oletkaan elämässäsi? Moni voi leikillään todeta olevansa työnsä orja, mutta jättää ajatuksen sitten siihen. Mitä on todellinen vapaus?

Itsekin aikoinani totesin olevani pankin kanssa tiiviimmin naimisissa, kuin omassa silloisessa avioliitossani. Oma henkilökohtainen oravanpyöräni pyörähti hyvin nuorena käyntiin ja kirjaimellisesti sitä oltiinkin pankin kanssa naimisissa asuntolainan muodossa. Asia ei sinällään haitannut, laina motivoi ihan toisella tapaa käymään työssä ja ansaittu palkka, mikä jäi korkeiden verojen jälkeen käteen, kilahti kivasti lainanlyhennyksiin, päivähoitomaksuihin, laskuihin jne. Säästöön ei hirmuisesti jäänytkään kaiken jälkeen, ja auton omistaminen oli pakollista, jotta pääsi työssä käymään.

Sitoutuminen olikin lasten vuoksi tärkeää, koti sijaitsi erittäin hyvällä paikalla juuri lapsia ajatellen ja oli oikeastaan suuri onnenkantamoinen löytää koti sieltä, mistä se sitten löytyi. Ja itsestä kehkeytyi hieno orava suuriin rattaisiin.

Lasten lisääntyessä ja kasvaessa lainataakka harteilla senkuin kasvoi kasvamistaan. Muistan oman uupumukseni ja jotenkin jokainen äitiysloma toi helpotusta työelämästä selviytymiseen, joka ei ollut läheskään niin tukalaa, kuin se nykyisin on ja silloin oli jo työtaakka hoitoalalla hurja.

Tuolloin koin olevani orja, sidottuna käymään työssä, jossa menetin terveyttäni, sain osakseni väkivaltaa jne. Ja ei ollut mahdollista jäädä kotiinkaan, koska laina velvoitti.

Ammatinvaihdos olisi ollut ennenkuulumatonta ilman järkevää syytä, ja syyksi ei riittänyt oma halu poistua alalta. Piti olla jokin ”järkevä” syy ammatinvaihdokseen. Onneksi itselleni sellainen tulikin, ja vaihdoin alaa vain palatakseni kymmenen vuotta myöhemmin uudelleen toteamaan saman, ellei pahemmakin tilanteen oman terveyden kanssa, joka ei sovellu ollenkaan epäsäännölliseen vuorotyöhön. Ei se työ itsessäänkään ollut muuttunut paremmaksi, päinvastoin.

Oli todella kurjaa ”kollegoiden” suusta kuulla kommentteja, kuinka olin itse aikoinani alani valinnut; minun olisi pitänyt tietää, mihin ryhdyin, kun alaa nuorena tyttösenä valitsin, vaan en tiennyt. En todellakaan tiennyt ja jos olisin tiennyt, en ikimaailmassa olisi hoitajan hommiin edes ryhtynyt.

En todellakaan tiennyt vittumaisista ja ilkeistä naisista, joiden ainoa tavoite on puhua paskaa seläntakana ja arvostella kaikkea sitä vähää, minkä elämästäni olin erehtynyt tietämättömyyksissäni kertomaan. En tiennyt, miten toinen nainen voi käyttää ihmistä hyväkseen, valehdella ja aukoa päätään ihan ilman omantunnon tuskia pyytämättä anteeksi huonoa käytöstään syyttäen toista ongelmista. En tiennyt, että yhteistyö merkitsee ulkopuolelle jättämistä ja syiden vierittämistä sen niskaan, joka oli jätetty tieten tahtoen asioiden ulkopuolelle ja pimentoon kaikesta, mitä olisi pitänyt tietää, jos se olisi kerrottu tai viestit kulkeneet eteenpäin.

En tiennyt, millainen susi nainen voi olla toiselle, aikuisten työelämässä, siis aikuisten ihmisten. En tiennyt, että olisi pitänyt olla juoruakka, jotta selviää aikuisten ihmisten seurassa. En tiennyt, että pitää piilottaa itsensä ja elämänsä ja ennenkaikkea positiiviset asiat muiden silmiltä piiloon. En tiennyt muiden ihmisten ilkeästä kateudesta, siitä miten valmis arvon kollega on tekemään kaikkensa sabotoidakseen toisen työn tai kuinka kylmästi voi jättää toisen selviämään omineen ajatuksella siitäpähän oppii ja saa nenilleen jne. En tiennyt ihmisen pahuudesta ennenkuin törmäsin sellaisiin niiden ihmisten parissa, joiden työnä oli mukama auttaa muita.

En todella tiennyt, en ikimaailmassa olisi edes kyennyt kuvittelemaan sellaista julmuutta olevan olemassa muualla, kuin elokuvissa, saduissa ja tarinoissa. En tiennyt, en ymmärtänyt kuin vasta jälkeenpäin ja silloin, kun satuin kuulemaan ja kokemaan suoraa hyökkäystä persoonaani ja olemassaoloani vastaan.

Jos olisin tiennyt olevani todellisuudessa soveltumaton alalle, en olisi ikinä opiskellut hoitajaksi. Liian kiltti, liian sinisilmäinen ja varmaankin ihanne hoitaja soveltuvuustesteissä. Liian taipuvainen, liian auktoriteettiuskovainen, valheille altis, oikein hyvin lapsuudessa aivopesty yhteiskunnan rattaisiin ja kykenevä noudattamaan ylhäältä annettuja ohjeita, ilman minkäänlaista kyseenalaistusta. Kyky oman itsen uhraamiseen työnantajan parhaaksi. Kyky joustaa loputtomiin ja vaatimaton palkan ja työolojen suhteen eli vähään tyytyvä.

Joku saattaa samaistua, tai sitten ei ainakaan halua nähdä ilmiötä lähellään. Silmien ummistaminen on helppoa, korvien kiinni laittaminen myös. Kuljetaan laput silmillä ja sormet korvissa. Joku kärsii, mutta niinhän aina joku kärsii, sehän on vain inhimillistä. Kärsivä poistuu paikalta, tilalle tulee joku uusi (nykyisin ei enää välttämättä) ja homma alkaa alusta tai jatkuu siitä, mihin se sattui jäämään. Ihmiset eivät niin helposti muutu, ja saavutettu asema kanojen nokkimisjärjestyksessä pitää säilyttää keinolla millä hyvänsä. Luonnollista?

Onko oikeasti hyvinvoiva yhteiskunta eli ihmiset rikos maailmassa? Vai onko hyvinvointi vain harvojen saavutettu etu? Joku voi oikeasti voida hyvin myös juostessaan oravanpyörää ja maksaa velvollisuutensa, luulen heidän olevan kuitenkin harvassa. Entäpä jos ja kun välinpitämättömyys ja suoranainen tylsyys iskee laajamittaisesti ihmisiin? Ketään ei kiinnosta, ei mikään ja missään? Kuka silloin pyörittää yhteiskuntaa? Jos oikeasti halutaan pitkään jaksavia työntekijöitä, hyvinvointiin pitää panostaa enemmän ja mikä tuo hyvinvointia kaikkein eniten? Vastaus on hyvin yksinkertainen nykymaailmassa; Raha. Rahalla saadaan jokaiselle hyvinvointia ja kun on tarpeeksi rahaa, on myös työntekijöitä siellä suorittavassa portaassakin.

P.s. Minutkin kasvatettiin uskomaan; ”raha ei tuo onnea.” Vaan olipa väärässä kasvattajani, raha tuo nimenomaan hyvinvoinnin ja sitä myöden sen onnen. Maailmassa on vain 1% onnellisia ja hyvinvoivia ihmisiä ja se todella pistää miettimään ihmisen luonnetta. Lammas vaiko leijona? Lampaat tarvitsevat paimenensa, leijona taitaa pärjätä perhepiirissä melkoisen itsenäisesti?