Oletkohan koskaan miettinyt, miltä tuntuisi menettää vapaus? Tai, ylipäänsä kuinka vapaa oletkaan elämässäsi? Moni voi leikillään todeta olevansa työnsä orja, mutta jättää ajatuksen sitten siihen. Mitä on todellinen vapaus?
Itsekin aikoinani totesin olevani pankin kanssa tiiviimmin naimisissa, kuin omassa silloisessa avioliitossani. Oma henkilökohtainen oravanpyöräni pyörähti hyvin nuorena käyntiin ja kirjaimellisesti sitä oltiinkin pankin kanssa naimisissa asuntolainan muodossa. Asia ei sinällään haitannut, laina motivoi ihan toisella tapaa käymään työssä ja ansaittu palkka, mikä jäi korkeiden verojen jälkeen käteen, kilahti kivasti lainanlyhennyksiin, päivähoitomaksuihin, laskuihin jne. Säästöön ei hirmuisesti jäänytkään kaiken jälkeen, ja auton omistaminen oli pakollista, jotta pääsi työssä käymään.
Sitoutuminen olikin lasten vuoksi tärkeää, koti sijaitsi erittäin hyvällä paikalla juuri lapsia ajatellen ja oli oikeastaan suuri onnenkantamoinen löytää koti sieltä, mistä se sitten löytyi. Ja itsestä kehkeytyi hieno orava suuriin rattaisiin.
Lasten lisääntyessä ja kasvaessa lainataakka harteilla senkuin kasvoi kasvamistaan. Muistan oman uupumukseni ja jotenkin jokainen äitiysloma toi helpotusta työelämästä selviytymiseen, joka ei ollut läheskään niin tukalaa, kuin se nykyisin on ja silloin oli jo työtaakka hoitoalalla hurja.
Tuolloin koin olevani orja, sidottuna käymään työssä, jossa menetin terveyttäni, sain osakseni väkivaltaa jne. Ja ei ollut mahdollista jäädä kotiinkaan, koska laina velvoitti.
Ammatinvaihdos olisi ollut ennenkuulumatonta ilman järkevää syytä, ja syyksi ei riittänyt oma halu poistua alalta. Piti olla jokin ”järkevä” syy ammatinvaihdokseen. Onneksi itselleni sellainen tulikin, ja vaihdoin alaa vain palatakseni kymmenen vuotta myöhemmin uudelleen toteamaan saman, ellei pahemmakin tilanteen oman terveyden kanssa, joka ei sovellu ollenkaan epäsäännölliseen vuorotyöhön. Ei se työ itsessäänkään ollut muuttunut paremmaksi, päinvastoin.
Oli todella kurjaa ”kollegoiden” suusta kuulla kommentteja, kuinka olin itse aikoinani alani valinnut; minun olisi pitänyt tietää, mihin ryhdyin, kun alaa nuorena tyttösenä valitsin, vaan en tiennyt. En todellakaan tiennyt ja jos olisin tiennyt, en ikimaailmassa olisi hoitajan hommiin edes ryhtynyt.
En todellakaan tiennyt vittumaisista ja ilkeistä naisista, joiden ainoa tavoite on puhua paskaa seläntakana ja arvostella kaikkea sitä vähää, minkä elämästäni olin erehtynyt tietämättömyyksissäni kertomaan. En tiennyt, miten toinen nainen voi käyttää ihmistä hyväkseen, valehdella ja aukoa päätään ihan ilman omantunnon tuskia pyytämättä anteeksi huonoa käytöstään syyttäen toista ongelmista. En tiennyt, että yhteistyö merkitsee ulkopuolelle jättämistä ja syiden vierittämistä sen niskaan, joka oli jätetty tieten tahtoen asioiden ulkopuolelle ja pimentoon kaikesta, mitä olisi pitänyt tietää, jos se olisi kerrottu tai viestit kulkeneet eteenpäin.
En tiennyt, millainen susi nainen voi olla toiselle, aikuisten työelämässä, siis aikuisten ihmisten. En tiennyt, että olisi pitänyt olla juoruakka, jotta selviää aikuisten ihmisten seurassa. En tiennyt, että pitää piilottaa itsensä ja elämänsä ja ennenkaikkea positiiviset asiat muiden silmiltä piiloon. En tiennyt muiden ihmisten ilkeästä kateudesta, siitä miten valmis arvon kollega on tekemään kaikkensa sabotoidakseen toisen työn tai kuinka kylmästi voi jättää toisen selviämään omineen ajatuksella siitäpähän oppii ja saa nenilleen jne. En tiennyt ihmisen pahuudesta ennenkuin törmäsin sellaisiin niiden ihmisten parissa, joiden työnä oli mukama auttaa muita.
En todella tiennyt, en ikimaailmassa olisi edes kyennyt kuvittelemaan sellaista julmuutta olevan olemassa muualla, kuin elokuvissa, saduissa ja tarinoissa. En tiennyt, en ymmärtänyt kuin vasta jälkeenpäin ja silloin, kun satuin kuulemaan ja kokemaan suoraa hyökkäystä persoonaani ja olemassaoloani vastaan.
Jos olisin tiennyt olevani todellisuudessa soveltumaton alalle, en olisi ikinä opiskellut hoitajaksi. Liian kiltti, liian sinisilmäinen ja varmaankin ihanne hoitaja soveltuvuustesteissä. Liian taipuvainen, liian auktoriteettiuskovainen, valheille altis, oikein hyvin lapsuudessa aivopesty yhteiskunnan rattaisiin ja kykenevä noudattamaan ylhäältä annettuja ohjeita, ilman minkäänlaista kyseenalaistusta. Kyky oman itsen uhraamiseen työnantajan parhaaksi. Kyky joustaa loputtomiin ja vaatimaton palkan ja työolojen suhteen eli vähään tyytyvä.
Joku saattaa samaistua, tai sitten ei ainakaan halua nähdä ilmiötä lähellään. Silmien ummistaminen on helppoa, korvien kiinni laittaminen myös. Kuljetaan laput silmillä ja sormet korvissa. Joku kärsii, mutta niinhän aina joku kärsii, sehän on vain inhimillistä. Kärsivä poistuu paikalta, tilalle tulee joku uusi (nykyisin ei enää välttämättä) ja homma alkaa alusta tai jatkuu siitä, mihin se sattui jäämään. Ihmiset eivät niin helposti muutu, ja saavutettu asema kanojen nokkimisjärjestyksessä pitää säilyttää keinolla millä hyvänsä. Luonnollista?
Onko oikeasti hyvinvoiva yhteiskunta eli ihmiset rikos maailmassa? Vai onko hyvinvointi vain harvojen saavutettu etu? Joku voi oikeasti voida hyvin myös juostessaan oravanpyörää ja maksaa velvollisuutensa, luulen heidän olevan kuitenkin harvassa. Entäpä jos ja kun välinpitämättömyys ja suoranainen tylsyys iskee laajamittaisesti ihmisiin? Ketään ei kiinnosta, ei mikään ja missään? Kuka silloin pyörittää yhteiskuntaa? Jos oikeasti halutaan pitkään jaksavia työntekijöitä, hyvinvointiin pitää panostaa enemmän ja mikä tuo hyvinvointia kaikkein eniten? Vastaus on hyvin yksinkertainen nykymaailmassa; Raha. Rahalla saadaan jokaiselle hyvinvointia ja kun on tarpeeksi rahaa, on myös työntekijöitä siellä suorittavassa portaassakin.
P.s. Minutkin kasvatettiin uskomaan; ”raha ei tuo onnea.” Vaan olipa väärässä kasvattajani, raha tuo nimenomaan hyvinvoinnin ja sitä myöden sen onnen. Maailmassa on vain 1% onnellisia ja hyvinvoivia ihmisiä ja se todella pistää miettimään ihmisen luonnetta. Lammas vaiko leijona? Lampaat tarvitsevat paimenensa, leijona taitaa pärjätä perhepiirissä melkoisen itsenäisesti?