Ihan syksyä

Kauan odotettu syksy saapuu vihdoinkin. Viileät kelit, vesisateet ja ennenkaikkea kauniit maalaukselliset värit luontoon. On ihan huikean mahtavaa kävellä Uman kanssa nauttien kirpeistä, kosteista ja viilenevistä keleistä. Päivät hämärtyvät ja pimeys laskeutuu aina vain aikaisemmin. Luonnollinen kierto päättyy värien loistoon.

Saan hurjan paljon iloa pelkästään luonnosta ja alati muuttuvista näköaloista vuodenaikojen mukaan. Mieli piristyy kummasti siirtyessä rakennetusta asfalttiviidakosta hieman sivuun ja lenkkeilyä pääsee harrastamaan metsään asti. Kotiin on mukava tulla, keittää kuumaa teetä lenkin päätteeksi. Kyllä, se oli hyvä päätös, aina vaan jaksan pohtia sattumien summaa, joka Uman meille lopulta toi.

Pikkumiehen kuumeilun vuoksi olin torstaipäivän hoitamassa pipiä poikaa, jotta äitinsä pääsi töihin. Työnantaja oli ollut sitä mieltä, ettei enää saisi olla poissa lapsen sairauden vuoksi ja niinpä mummo pääsi hoitovuoroon hieman yllättäen. Perjantain omat suunnitelmat menivätkin uusiksi minun huiliessa väsymistä pois, ne yöunet kun eivät palauta tätä kehoa ja vasta opettelen toisenlaisia palautumisen kikkakolmosia.

Lauantaille oli mummolassa puuhaa riittämiin puunkannon merkeissä. Onneksi sisarukseni päätti lähteä talkoisiin mukaan ja liiterissä pinot kasvoivat joutuisaan. Sateinen ja pilvinen päivä piti olla ja varauduin mielessäni kastumaan litimäräksi kantaessani halkoja liiteriin. Niin ei onneksi käynyt, sade piti taukoa sen parisen tuntia alkaakseen uudelleen heti, kun viimeisiä tikkuja keräilimme maasta.

Perinteisesti söimme saunanlämmityksen lomassa, tällä kertaa mummo jaksoi paistella karjalanpaistia ja perunamuusia. Lisukkeena miesystävä savusti pöntössä lohta katajan voimin ja olipahan jälleen onnistunut lohi. Nyt jälkeenpäin harmittelen, kun en ehtinyt kuvia napsia. Umppa sai putkiluun kaikkine päällysteineen ja jaksoi sen kimpussa useamman tunnin nakertaa herkkuja irti luusta.

Edellinen viikko oli jotenkin levoton, montaa asiaa olisi pitänyt tehdä ja hoitaa alta pois ja kun asiaa ajattelen tarkemmin, mitään en oikeastaan saanut aikaan. No, tässä kohden olen opetellut olemaan itselleni armollinen. Aina ei asiat mene edes arjessa niinkuin halkipoikkijapinoon. Tilanteet muuttuvat ja omia asioita voi siirtää hamaan tulevaan, muttei kuitenkaan loputtomasti.

Kotosalle on kummasti päässyt kertymään pieniä ja vähän suurempiakin keskeneräisyyksiä. Parveke, kiikkutuoli, matot, (en vieläkään ole saanut vietyä niitä pesulaan) nyt muutamia mainitakseni. Itselleni on kova pala jättää tekemisiä parempaan hetkeen, oman levon ja voinnin mennessä etusijalle. Hampaat irvessä jaksamisen äärirajoilla on mennyttä elämää.

Parvekkeen kanssa ongelmana on se, etten tosiaan tiedä mitä ja miten olisi järkevää ja käytännöllistä se sisustaa talvea varten. Asialla ei ole kiirus ja se onkin viimeisiä juttuja, mihin energiaani tuhlaan. Ennen oli helppoa laittaa kanervat tai sen näköiset kesäkukkien paikalle sekä vähän jotakin vihreää ja mietinkin, olenko ehkä mennyt liian pitkälle oman kitsasteluni kanssa, kun parvekkeen ostokset on poissa laskuista?

Kiikkutuolissa tarvitsen hieman miehistä apua, ja sitä ilmeisti saan odottaa seuraavat viisi vuotta, kunnes heitän osat roskiin turhautuneena odottamaan apua? Matot vaan nyt unohtuvat, koska minulla ei ole samalle suunnalle menoja ja on aina yhtä raivostuttavaa lähteä erikseen jonkun pikkujutun takia ajelemaan.

Inspiraatiota siis odottelen taas kaikenlaiseen tekemiseen ja Umallekin pitäisi saada se oma paikka tehtyä, sekin vaatii hieman ajatustyötä, kankaan ostamista ja ompelua ja mitä pikemmin, sen paremmin. En siedä karvoja sohvassa ja kun raukalla ei ole tällähetkellä omaa paikkaa, niin sohva on oikein hyvä Uman mielestä.

Näillä mennään taas hetki ja ilo kaiken keskeneräisen loppunsaattamisesta onkin sitten suuri. Sitä odotellessa siis 🙂

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *