Meillä jokaisella on se oma sisäinen äänemme, joka aina väliin puhuttelee, kehuu, moittii ja arvioi tekojamme ja motiivejamme. Tai siis se ääni olemme me itse itsellemme. Tunnistatko?
Ajattelet tehdä jotakin ja kohta olkapäälläsi on joko piru tai enkeli kuiskuttelemassa korvaasi, joko kannustaen taikka negatiivisesti arvioiden. Kumpaa kuulet enemmin? Sitä, joka kannustaa vaiko sitä, joka lyttää?
Kysymys kuuluukin siis, kuinka puhua itse itselle ja millainen vaikutus tällä sisäisellä puheella onkaan ihan jo arjessa tapahtuviin asioihin? Puhutko itsellesi moittivaan sävyyn, negatiivisen kautta vai kykenetkö päinvastaiseen kannustavaan ja positiiviseen puheeseen itse itsellesi?
”ei se kannata, älä edes yritä, mitä oikein ajattelit, mitä luulit itsestäsi, turhaa ajanhukkaa, älä viitsi edes yrittää, ei se ole sinun juttusi, joku muu tekee senkin paremmin, ei ole sitä taikka tätä, ei kannata, olet huono, epäonnistunut, arvoton jne…
Puhuisitko ylläolevalla tavalla lapselle, jolla on vielä kokonainen elämä edessään? Uskon, ettei kukaan lapselle puhuisi ylläolevilla lauseilla tänä päivänä, kannustuksen ja positiivisuuden kulttuuri on niin vahvasti läsnä. Saatat kuitenkin puhua itse itsellesi moittien ja lyttyyn lytäten ajatuksiasi, itseäsi ihan huomaamattasikin.
”Kokeile, sitten tiedät, yritä ainakin, puoliksi suunniteltu on jo melkoisen hyvin tehty, opit tuntemaan itsesi paremmin, kun uskallat tarttua ideoihin, saatat vaikka oppia jotakin, kaikki on mahdollista, jos niin uskooo, olipa hyvä idea, tässä olet hyvä ja osaat ainakin tuon ja tuon jutun, kyllä onnistut kun harjoittelet jne…
Entäpä puheet omasta persoonallisuudesta itse itsellesi- Kenen puheita ne onkaan? Mistä olet oppinut joko arvostamaan tai lyttämään omaa persoonaasi? Mistä olet saanut idean, että itseä ja omia juttuja pitäisi asettaa negatiiviseen asemaan ja vähätellä ja olla arvostamatta?
Kuka puhuu sinussa silloin, kun lyttyyn lyöt itse itseäsi omilla ajatuksillasi? Entäpä toisinpäin, kuka puhuu sinussa silloin, kun osaat arvostaa itseäsi ja omia asioitasi? Mistä olet oppinut tämän arvostamisen taidon?
Tapasi saattavat olla huonoja ja ehkä ei niin rakentavia, mutta niistä voi aina oppia pois. Tavat ovat opittuja eli niihin on opeteltu vuosien aikana, usein paremmasta tietämättä. Joskus taas olisi tietoa, muttei jakseta jostain syystä välittää omasta itsestä niin paljoa, että kohtelisi itse itseään oikein ja hyvin. Oman itsen arvostaminen ja oikeanlaisen hyvinvoinnin tavoittelu unohtuu usein jo lapsuudessa, jatkuen monesti ihan myöhäiseen aikuisuuteen saakka.
Itseä kyllä osataan vähätellä, arvostella ja haukkua ja kaikkea muuta ikävää. Monesti olen miettinyt, että jos ihminen osaa kohdella itseään niin huonosti, niin miten ihminen osaa loppujen lopuksi kohdella muita? Arvostaen vai jotain ihan muuta.
Olen sitä mieltä, että ensin pitää tässäkin asiassa osata kunnioittaa omaa itseä ja oppia kohtelemaan itseään oikein, ennenkuin osataan samaa tehdä toisille.
Sillä on siis kovin iso merkitys, sillä että ihminen kohtelee itseään ensin reilusti ja kunnioittavasti. Tuoko itselle rumasti puhuminen ja kohteleminen jotakin tavoittelemisen arvoista, tuleeko siitä hyvä mieli? Tuskin tulee, ikävä kohtelu tuo aina mukanaan ikäviä olotiloja ja lisää ikäviä ajatuksia.
Joten, sillä on väliä todellakin, miten puhut ja miten suhtaudut ensisijassa itseesi. Opetellessa suhtautumaan itseen oikein, pitäisi muistaa se paljon puhuttu aikuinen-lapsi sisäinen puhe. Eli pysäyttää ne negatiiviset ajatuskulut huomaamalla ne ja miettimällä, miten kohtaisit vaikka lapsen samassa tilanteessa ja kuinka hälle puhuisit ja kuinka häneen suhtautuisit ja sen jälkeen toimia itse itseään kohtaan samoin, olemalla itse itselleen se turvallinen ja välittävä aikuinen. Vaikket olisi ikinä lapsuudessa tai myöhemmin saanut positiivista puhetta, sen voi aina opetella ja miettiä, puhuisitko tosiaan niin lapselle?
Positiiviset mietelauseet pohjaavat juurikin tähän ilmiöön, muistuttaen olemassa-olollaan juurikin siitä sisäisestä puheesta, jota olemme oppineet itsellemme kertomaan.
Harvemmin näkee niitä negatiivisia asioita, koska en usko kenenkään julkisesti itseään mollattavan tai muuta vastaavaa. Positiivisuushömppä perustuu melkoisen pitkälle siihen, että ihminen tarvitsee vähän niinkuin muistuttelua omasta sisäisestä lapsestaan, jota on kohdeltu kaltoin mahdollisesti ja negatiiviset tavat on opittuina automaattisina reaktioina kohdella itse itseään kaltoin myös.
Opituista asioista voi oppia poiskin, se on lohdullista onneksi. Ihminen on onneksi oppivainen eläin ja kun tarpeeksi jotakin asiaa toistaa, se alkaa jäämään mieleen ja muuttuu myöhemmin uudeksi opituksi tavaksi, vaikka nyt kohdella itseään paremmin.
Moni miettii varmaan, miksi omaa itseä pitäisi kyetä kohtelemaan paremmin? Eikö se riitä, että ottaa lähimmäiset jo huomioon ja pyrkii heitä kohtelemaan parhaan kykynsä mukaisesti hyvin ja oikein? Vaan siinäpä se jutun juoni piileekin.
Et osaa kohdella muita hyvin ja oikein, jos et ole ensin oppinut asiaa omalle kohdallesi. Jos et osaa ajaa polkupyörää, et sitä taitoa voi oikein muille opettaa, kuin ehkä etsiä kaiken maailman teoriatiedon asiasta, mutten voi käytännössä tietää, kuinka polkupyörällä ajetaan, ellet ole opetellut taitoa itse. Sama pätee ihan kaikkeen, myös ihmisen kasvuun ja kehitykseen itseensä ja hyvinvointiin kaikessa.
Teoriassa voi opettaa, mutta on ihan eri asia elää omien opetustensa mukaisesti ja toimia esimerkkinä. Kohtaamalla oman sisäisen lapsensa, ja kohtelemalla häntä hyvin ja rakentavasti voi elämä kääntyä parempaan päin. Kokeileminen ei maksa mitään, ja saatat saada aikaan hieman positiivista elämää rikastuttamaan?
On huojentavaa ajatella, miten itse voimme kuitenkin päättää, mitä ajattelemme ja lopulta teemme. Sinä itse päätät, mitä ajattelet ja mitä haluat ajatella eli voit ihan itse valita ajatuksesi ja olla siten niistä myös vastuussa.
