Saippuakuplia ja vaaleanpunaista hattaraa? Voisihan elämä olla sellaistakin, varmaan jossakin toisessa todellisuudessa? En tiedä, en ole kokenut vielä tähän ikään mennessä suloista ja ihanaa elämää saippakuplien ja hattaran siivittäminä. Eikä niin tarvitse ollakaan, ei sellainen olisi edes elämää?
Siedettävää elämä on kylläkin. Tasaista ja jopa tylsääkin silloin tällöin. Olen tietoisesti pyrkinyt edellisten vuosikymmenien aikana irtaantumaan ihmisistä, joiden ympärillä tuntuu pyörivän jokin draama jatkuvasti, vaikeuttaen myös omaa elämää. Ja voin sanoa onnistuneeni erittäin hyvin siinä asiassa.
Lähtökohtana edelliseen oli jonkun viisaan neuvo, että ensin on oma elämä ja koti siivottava ylimääräisestä kuonasta ja sitä olen tehnyt vähän kerrallaan. Jos joskus aiemmin puhelin soi ja auttavahätäaputoimisto (minä) riensin paikalle suuna päänä huolesta ja valmiina avustamaan siinä, mihin omat rahkeet vain riittivät tai kuuntelin puhelimessa ihmisten ongelmat korvat punaisina. Niin, tänään sellainen on poissa ja voin sanoa olevani paljon onnellisempi.
Muistelen joskus aiemmin havahtuneeni siihen ikävään tosiseikkaan, etten kokenut eläväni omaa elämää juuri ollenkaan. Koskaan ei tuntunut olevan edes aikaa oman elämän miettimiseen ja kun iltaisin kaatui lopen uupuneena sänkyyn, niin sitä vain halusi nukkua päivän rasituksia pois. Jopa yöaikaan joku yritti soitella kertoakseen humalanhuuruiset näkemyksensä elämästä.
Eron jälkeen oli sopiva hetki ymmärtää myös ympärillä vaikuttavien ihmisten merkitys omaan hyvinvointiin. Tein paljon sisäistä työtä, joka näkyi myös ulospäin ,minun katkoessa ihmissuhteita laajemminkin. Ensimmäisenä pois jäi pinnalliset ja yksipuoliset ihmissuhteet, ne joissa itse kuormituin eniten.
Yhenäkin minulla olikin aikaa keskittyä miettimään omaa perhettä ja omaa hyvinvointia ja näin jälkikäteen voin todeta ihmisuhdesiivoustalkoiden kannattaneen. En ole katunut, päinvastoin. Olen saanut olla kiitollinen itselleni. Muistelen, kuinka pohdin pitkään, hartaasti ja ennenkaikkea minua pelotti jo pelkkä ajatus; voiko ihminen noin vain katkoa jopa vuosikausia kestäneitä ”ystävyyksiä”?
Jonkin aikaa yritin myös itse syyllistää itse itseäni, mitä jos se ”vika” olikin minussa ja minun toimissani, näissä nyt jälkeenpäin yksipuolisissa ihmissuhteissa. Saman harkinta-ajan puitteissa katsoin peiliin, yritin toimia toisin sillä ajatuksella, josko itse olinkin ollut jotenkin ”vääränlainen” tai olisin toiminut ihmissuhteissa väärin.
Minut oli jo lapsuudessa kasvatettu ennenkaikkea miellyttämään muita, toimimaan vain muiden hyvinvointia ajatellen, unohtaen oman itseni hyvinvoinnin ja elämän mielekkyyden. Koin kokemuksien kautta olevani kuin kynnys, kannake, jota pitkin kaikki muut pääsivät askeltamaan elämässään ylöspäin. Tämän ymmärtäessä otin vastuun itsestäni, elämästäni siinä määrin, että lakkasin olemasta astin muille. Koin, ettei ole minun tehtäväni kannatella ja mahdollistaa muiden autuutta elämässä, varsinkin jos ja kun samaa ei tapahtunut vastavuoroisesti.
Hyvinvointi on muutakin. Se ei pelkästään ole vastuun ottamista vaikkapa omasta terveydestä, syömisistä tahi liikkumisesta. Hyvinvointi on kovin laaja käsitteenä itsessäänkin ja hyvinvoinnista puhuttaessa merkitys on laajempi, kuin ensialkuun ajattelisi. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, on sidoksissa toinen toisiinsa myös hyvinvointia ajatellen ja ei ole olemassa mitään yleispätevää kikkaa, millä ihmiset ylipäänsä voisivat voida hyvin. Se työ on jokaisen itsensä vastuulla, etsiä elämäänsä ne asiat, jotka lisäävät ja vähentävät omaa koettua todellista hyvinvointia. Omalle kohdalle hyvinvoinnin määrittely on edelleen hieman haastavaa, ikäänkuin käsite eläisi kokoajan määrittyen aina uudelleen.