Sinne se mustikkapiiras katosi hetkessä parempiin suihin. Leivon hyvin harvoin nykyisellään ja voisin kyllä ottaa itseäni niskasta kiinni useamminkin tuon leipomisen suhteen. Lapset, siis nuoriso (milloin opin kutsumaan heitä oikealla nimityksellään?) olivat mielissään ja samaan syssyyn herkuttelemassa kävivät myös uhmaiän oikein tosissaan aloittanut poikanen äitinsä kanssa.
Leipomusten teko on itseasiassa helppoa ja hauskaa. Ihmettelen toisinaan, miksi inspis leivonnan suhteen kiertää minut niin kaukaa? Muistelen, miten aikoinaan nautin leivonnasta, tein jopa erilaisia leipiä viikottain.
Tähän väliin ihan pieni säästövinkki, joka pelasti pulasta jälleen. Silikoninen ”leivinpaperi eli pestävä ja uudelleen käytettävä, uunin kestävä alusta. Jo muutaman käyttökerran jälkeen tykästyin kyseiseen leivin”paperiin”, vaikka hieman alkuun arveluttikin, toimiiko nyt sitten käytännössä. Ja täytyy sanoa, että toimii.
Eräänä aamuna harmittelin käynnöskasvin ulkonäköä ja minun onnettomia yrityksiä nostaa kasvia ylöspäin, kasvamaan seinää pitkin. Kasvi on hengissä joo, mutta kovin kitukasvuinen ympäristön olosuhteista johtuen. Liian vähän valoa sekä vettä ja lannoitteita. Askartelin siitä istumalta pikkukuvassa näkyvän tuen sisal-narusta ja loppuneesta leivinpaperirullasta. Ihan kiva tuli, vaikka itse sanonkin. Kukan olemus muuttui heti paremman näköiseksi saatuaan köynnöksilleen pienen tuen.
Viikolla olimme kuin eläintarhassa jälleen; lenkkeilemässä. Pusikoissa ja puissa vilisi niin oravat, linnut kuin jänikset, kauriit ja vapaana kuljeskelevat kissatkin. Kuvassa raahaan Umppaa kauemmaksi kissimirristä…
Lilan kukkivan huonekasvin sain yllätyksenä koristamaan keittiön pöytää ainakin hetkeksi. Harmi vain, kun nuo tuppaa kuolemaan osaamattomissa käsissäni eli joko kastelen liikaa, tai liian vähän. Kestää siis minkä kestää, ilo silmälle on toistaiseksi.
Vanhan kansan mukaan kukista ei saa kiittää, perusteluja en ole asialle saanut muuta, kuin että kiittäminen toisi huonoa onnea. Samaan kai liittyy myös toinen vanhan kansan tapa, eli pistokkaiden salaa ottaminen kukan menestymisen takaamiseksi. Molemmat tavat kuulostavat omaan korvaan jotenkin erikoisilta ja itse en allekirjoita kumpaakaan tapaa toimia. Miksi kukista ei saisi kiittää ? Onko siinä jokin taika, kun ne on viety luonnollisesta elinympäristöstään pois, niin sellaisesta ei voi, eikä pidä kiittää? Ehkäpä?
Kävimme viikonloppuna pikku maalaiskylässä, ajelulla hakemassa miehen projektiin tarvikkeita. Kuinka ollakaan ympäristö alkoi näyttää kovin tutulta ja poikkesimmekin yllätysvisiitillä sukulaiseni luona. Olemme nähneet viimeksi useita vuosia sitten, häissä. Hetkisen mietin, kehtaako sitä niin vain yllättäen soitella ja ilmaantua paikalle, koska tänä päivänä tuntuu, että tapaamisetkin on sovittava kalenteri kädessä kuukausia etukäteen. Kiva reissu ja olipa mukava nähdä sukulaisiakin pitkästä aikaa.
Uma viihtyi myös matkassa mukana, onhan se tottunut reissaamaan pitkiäkin matkoja ja tämä helpottaa hieman omia pidemmän aikavälin reissupohdintoja, josko sitä joskus pääsisi jonnekin?
Näköjään joku on eri mieltä, aina kun edes haaveilen jostakin erikoisemmasta, käy niinkuin tänä aamuna taas kävi. Tätä tekstiä viimeistellessä tulikin taas ”yllätys”, että kuivausrumpu sanoi sopimuksensa irti ja ei tarvitse edes miettiä, mihin pitää jatkossa säästää.
Valittaessa reissun ja rummun väliltä, niin kyllähän se rumpu on ehdoton meidän taloudessa, vielä toistaiseksi. Onneksi, miehellä on kyky tekohengittää varaosien turvin kone kuin kone ja tälläkin kertaa riittää pelkkä vara-osan hankkiminen ja säikähdyksellä selvisin, toki kyseinen rumpu alkaa olla jo tiensä päänsä ja jossakin kohden se uusikin on hankittava.
Edellisestä tuli mieleeni, miten mukavaa olisi sellainen elämä, jossa ei tarvitsisi arvottaa eri asioita niiden aiheuttamien kustannuksien muodossa. Voisi huoletta toteuttaa omia haaveita ja ideoita, voisi matkustella ja hankkia kokemuksia muualtakin, kuin kotiympyröistä.