Tiedätköhän tunteen, kun jokin mysteeri alkaa osoittaa selviämisen merkkejä? Itse en ole ennen tiennyt, paitsi sen miltä tuntuu, kun elämän palapelistä on kadoksissa palasia ja kuvaa ei saa kokonaiseksi sitten millään. Kun palapelistä puuttuu, erityisesti niiden reunapalojen osalta iso osa palasia ja kun vihdoin saat ne käsiisi. Kuva alkaa muotoutua samointein kokonaiseksi.
Sulattelen ja ihmettelen suurehkoja asioita tällä erää. Olen aina tiennyt, miten jokin on tavallaan pielessä itsessäni, kun olen yrittänyt saada itseäni sopeutumaan muottiin ja olen pettynyt satoja kertoja itseeni, kun en ole siihen kokenut sopineeni mitenkään päin, tuhansista yrityksistä huolimatta. Olen ollut oikeassa, syy on minussa itsessäni ja sen olen tiennyt lapsesta saakka. Olen kuunnellut ”höpö-höpö”-mitätöintiä nyt ihan tarpeeksi; tiesin ja olin oikeassa.
Muutaman viikon ahaa-elämyksien jälkeen, voinen todeta itselleni ettei mikään muutu kuitenkaan ja silti kaikki on muuttunut omassa maailmassani. Helpotus vaihtuu mietintään, miten tulevaisuudessa. Aiemmin koen olleeni liian tiiviisti sidottu menneeseen ja uusi tieto on vapauttanut minut täysin ja minulla on mahdollisuus miettiä elämääni enemmän, ennakoiden tulevaa.
Uuden tietoni nojalla ymmärrän oman kokemusmaailmani ja itseäni täysin. Palaset alkavat loksahdella paikoilleen ja minun etsintäni on päätöksessään, vihdoin. Olen usein sanonut eläneeni vain seurausten kanssa ja vihdoin minulla on myös syy. Kuva itsestäni alkaa muodostua kokonaisena ja selkeänä, seinä johon olen törmännyt läpi elämäni on katoamassa ja pääsen jatkamaan eteenpäin.
Olen sulatellut tunteitani, hämmästyksestä iloon ja sisäiseen rauhaan. Vihdoin minullakin on lupa olla oma itseni, sellaisena kuin olen. Sain vapautuksen elämän ja ihmisten teatterista, ja minulle löytyi vihdoin oma paikka elämän kiemuroissa. Sitä olen etsinyt tietämättäni lapsuudesta lähtien.
Kaikella on siis tarkoituksensa ja syynsä ja seurauksensa elämässä. Minä olen minä ja se riittää vallan mainiosti. Ajatus on huikea, koska pääsen ensimmäistä kertaa elämässäni tutustumaan siihen, millaiseksi oikeasti synnyin ja jäljillähän olenkin ollut jo pitkään, vaan en ole kyennyt yhdistämään kuvaa kokonaiseksi, sopivien palojen puuttuessa raameista.
Kokemukseni on aina ollut kovin kuvaava. Olen kokenut eläväni täysin väärässä ajassa, paikassa ja väärien ihmisten keskellä jne. Olen itse kokenut olevani jollain lailla poikkeava suhteessa muihin ja samaan aikaan yrittänyt sinnitellä ja kyetä samoihin raameihin kuin muutkin. Olen yrityksissäni onnistunut, mutta hinta siitä on ollut hyvin korkea. Olen maksanut kaiken omalla terveydellä, menettäen sitä yhtä tehokkaasti, kuin muut saavat voimaa ja jaksamista samoista asioita.
Olen ollut tietämättäni jäljillä, löytänyt sotkuisen langanpään miettien, pitäisikö se sikinsokin oleva kerä selvittää. Löyhästi olen pitänyt kädessäni kiinni langanpäästä, ja nyt minulla on ensimmäistä kertaa motivaatio sen selvittämiseen. Punainen lanka alkaa hahmottua ja elämän kuva alkaa saada raamit, joihin rakentaa kokonainen elämä, niin mennyt kuin tulevakin.
Vihdoin voin antaa itselleni tilaa hengittää, olla ja elää niinkuin olen hyväksi kokenut, sellaisena kuin olen. Yksi sana jatkossa riittää hiljentämään ihmettelijät, myös itseni. Enää ei tarvitse selitellä, ihmetellen itsekin muiden seassa, ei tarvitse yrittää keksiä ainuttakaan hataraa arvausta itsestäni. Riittää, kun olen sellainen, kuin olen.
Elämän kivinen, kuoppainen polku on kuljettu nyt loppuun. Teatteri on ohi ja vihdoin pääsen elämään elämää, silleen oikeasti itseäni etsien. Olenhan lapsesta asti itsekin oppinut mitätöimään ja uskottelemaan kaikkea muuta, kuin kuuntelemaan sisintäni, voiden aina vaan yhä huonommin ja huonommin. On aika ajatella omaa hyvinvointia ja laittaa se vihdoin yhdeksi elämäni tärkeimmäksi asiaksi.
Vuosien varrella olen kuvannut elämäni elämistä yhdeksi suossa tarpomiseksi hukkuen aina välillä liejuun. Taikka jatkuvaksi kivikkoisen ylämäen tarpomiseksi raajat verillä, jaksamatta nousta kaatumisten jälkeen ylös. Ei ihmisen elon kuulu tuntua sellaiselta, vaan senkin selitin itselleni, ettei kaikille ihmisille ole jaettu tasaisesti onnen lahjoja, eikä helppoa elämää ja minä nyt vaan olin sattunut syntymään kovin epäonnisten tähtien alla. Sopeuduin siis kiltisti kaikkeen epämukavaan ja tein kaikkea epämieluisaa, koska niin kuului toimia ja niin teki kaikki muutkin.
Hukkasin oman itseni, hävitin persoonani ja samoin ei enää tarvitse jatkaa. Minulle aukeaa ihan kokonaan uusi elämä, itseni näköinen ja kokoinen. Saan olla onnellinen, että minulla on nyt paljon näkemystä ja omakohtaista kokemusta siitä, mitä en ainakaan tarvitse elämässäni. Hieman olen edellisten vuosien aikana myös kokenut, mitä oikeasti tarvitsen elämääni ja siltä pohjalta pääsen alkuun.
Periksiantamattomuudestani on ollut suuresti apua etsiessäni vastauksia oman elämäni mysteereihin. Luovuttaminen on käynyt usein mielessä ja joskus niinkin olen tehnyt; nostanut kädet ylös todeten kylmästi elämän olevan hyvin raadollinen ja julma.
Saan olla jokatapauksessa kiitollinen. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa/ jatkaa oman elämän parissa tehtyä työtä. Uudet oivallukset itsestä osana maailmaa antavat paljon uudenlaisia eväitä elämään. Tästä on hyvä jatkaa…